Rubensilainen ihanne

Vaikka meillä ei koirille herkkuja syötetäkään ja ruuan laadusta ja määrästä olen käsittääkseni aika tarkka, ovat ne kuitenkin aina saaneet jotain pientä. Koirankeksit ja muut herkut ovat pannassa, mutta sellaisia vuotaluita olen niille ostanut. Heralla riittää omassaan puuhaa joksikin aikaa, mutta Selma nakertaa omansa muutamassa minuutissa.

Ihmettelin tätä kovasti, kunnes totuus paljastui, ostamani vuotaluut eivät ole vuotaa nähneetkään, ne ovat jotain ihme puristemössöä, joka on pelkkiä tyhjiä kaloreita. Antaessani sellaisen koiralle on kuin itse söisin kokonaisen pitsan.

Tämä on juuri sopivan kokoinen makupala

Olen yrittänyt pitää ruokamääristä kiinni, sillä tiedän, että koiramme ovat niin poispilattuja, että ne saavat aina pienet juustonpalat, kun teemme voileipiä. Tai ylipäänsä mitä tahansa, niin ne saavat myös maistaa. Hera pienen palan ja Selma kokoonsa suhteutettuna vähän isomman. Näin ollen niiden saamat kalorit pysyisivät kutakuinkin kurissa.

Joulukuussa 2015 kasvattaja kävi taas tapansa mukaan tuomassa jouluterveiset ja ruokkoamassa Heran. Tässä yhteydessä kaamea totuus paljastui, onneksi ei päivääkää liian myöhässä: Hera oli lihava. Tai siis ei lihava, mutta hyvää vauhtia tukevoitumassa. Sille oli kyllä ruoka maistunut, mutta en kuvitellut sen lihoneen leikkauksen jälkeen muuten kuin vankistuneen sille kuuluviin mittoihin, kun se raukka oli niin laiha silloin pentuna, kun se ei aina suostunut syömään.

Minun silmääni (ja sormiini) Hera tuntui vain lihaksikkaalta ja näytti hyvinvoivalta. Kasvattaja sanoi, että sen rasva onkin piilossa vatsaontelossa ja sisäelinten ympärillä. Ja kylkiluitten päällä, jotka eivät kuulemma tuntuneet, ellei niitä oikein tunnustelemalla tunnustellut.

Ja jos en muuten uskonut, vaaka ei valehtele: Heran sisko painaa vajaat kuusi kiloa, Hera yli seitsemän. Totuuden nimissä sanottakoon kuitenkin, että Hera on sisartaan lihaksikkaampi, minkä kasvattajakin myönsi ja sanoi, että jos saisi sen painon alkamaan kuudella, kaikki olisivat tyytyväisiä. Tai siis kaikki muut paitsi Hera.

Tarkistin antamani ruokamäärän ja totesin, että kun puolentoista desin mitalla koettaa antaa puoli desiä nappuloita, helposti tulee antaneeksi 0,75 dl tai lähemmäksi desin. Ja kun tämä mittavirhe toistuu aaamuin illoin, ollaan tilanteessa, että koiraa saa enemmän kuin tarpeeksi. Koska en halunnut luopua pienistä juustonnokareista ja muista herkutteluista, päätin tarkistaa muun ruuan määrän. Eli nappulapurkkiin puolen desin mitta, jolla ruokaa annosteltaisiin. Yksi tasamitta aamuin illoin. Ja jos tuli raakaruokaa, jauhelihaa tarjoiltaisiin kahden pienen lihapullan verran.

Laihis aloitettiin siltä istumalta: kuppiin tasan puoli desiä nappuloita. Niitä ropisi kupin pohjalle muutama kymmenen. Hera söi ne hetkessä, minkä jälkeen se jäi etsimään loppua annostaan kupin ympäriltä. Pysyin kovana. Ja se kantoi tulosta: koira laihtui....

Kunnon henkilökuntaa on vaikea saada

Heran ruokintahistoriikki on mielenkiintoinen vaihtelevuudeltaan. Pentuna se ei suostunut syömään turvotettuja nappuloita, vaikka niin sen ohjeiden mukaan piti tehdä. Mutta kun Hera ei vieläkään osaa lukea, ei se pentunakaan ollut tutustunut kaikkiin kirjallisiin ohjeisiin siitä, mitä pennulle pitää tarjota. Eli se suostui syömään vain, jos se sai nakertaa nappulansa kovina ja sellaisinaan. Ai niin, oikealla tavalla tarjoiltuina. Tämä tarkoitti sitä, että kun sille tarjosi jotain kupista, se tuijotti sitä halveksien, sekä ruokaa että kuppia. Mutta kun nappulat viskeli ympäri huonetta, ne kelpasivat. Joten välttääkseni koiran nälkäkuoleman annoin sen metsästää oman ruokansa, mikä mitä ilmeisimmin oli russelille sopivaa puuhaa.

Heran aikuistuttua ruoka alkoi maistua ihan eri tavalla ja nyt, kun se tänään täyttää kolme vuotta, olemme tilanteessa, jossa se söisi melkeinpä mitä vain ja todella innolla.

Leikattu narttu on herkkä lihomaan, mutta kun Hera oli niin nirso syömään, en ajatellut tuota seikkaa sen kummemmin. Ja koska se myös oli tarkka tarjotusta ruuasta, ajattelin, ettei se kuitenkaan pääse lihomaan. Jauheliha kelpasi paistettuna, mutta raakana vain kädestä syötettynä. Kaikki mössöt ja muut herkut, joita koetin sille valmistaa, saivat Heran katsastamaan kupin säälin sekaisen halveksivan katseen siivittämänä.

Älä häiritse, mä nukun eteisessä takkien takana lelulaatikossa

Mutta pikku hiljaa se alkoi vaatia ruokaa ja sen sisäinen kellon on niin tarkasti kalibroitu, että kun Heran itsensä määrittelemä ruoka-aika alkaa olla kohdilla, se todellakin antaa koko lähiseudun tietää, että tarjoilu on myöhässä.

Aamulla se herättää meidät sillä, että se pomppii makuuhuoneen ovella olevaa porttia vasten. Portin kolistelun jälkeen alkaa piipitys. Hera vinkuu ja vinkuu, portti kolisee, joten siinä metelissä ei kukaan saa nukuttua. Kun sitten joku kömpii hereille, se pinkaisee keittiöön ja istuu tuijottamassa pää kallellaan kaappia, jossa sen ruoka on. Katse siirtyy kuin tennisottelussa kaapinoven, pöydällä olevan kupin ja keittiössä olevan ihmisen väliä niin kauan, kunnes kupissa on ruokaa ja kuppi tarjoillaan.

Hera hotkii nappulat muutamassa sekunnissa. Illalla on sama juttu. Kun kello lähenee kuutta, Hera alkaa uikuttaa keittiössä. Useimmiten olen olohuoneen sohvassa. Selma hyppää sohvaan ja alkaa tuijottaa. Sitten se tönäisee kuonollaan ja mikäli en reagoi, se huitaisee isolla tassullaan. Mikäli olen huomaamatta tätä, se lönkyttää olohuoneen ja keittiön väliin, kohtaan, josta on näköyhteys sekä minuun että Heraan. Selma katsoo hetken minua, sitten merkitsevästi keittiön suuntaan ja taas minua. Mikäli en vieläkään tajua, se tulee viereen, haukahtaa (mitä se ei koskaan muuten tee) ja tuuppaisee tassullaan todella kovaa. Rauha laskeutuu vasta, kun iltaruoka on tarjoiltu.