tiistai 3. heinäkuuta 2018

Maali!


Kirjoitin Herasta joskus taannoin, ja kerroin, että koirapuistossa eräs puistoilija kutsui pommikoneeksi. Sen pelottomuus ja yltiöpäinen rohkeus herättääkin melkein joka kerta hilpeyttä sen luonnetta todistaneiden ihmisten keskuudessa. Tässä erään kerran koirapuiston lähelle oli pysäköity pieni kauhakuormaaja, jonka ohi emme päässeet, sillä Hera oli sitä mieltä, että se pitäisi kyllä tappaa. Kuten myös Haunisissa, jossa käymme metsälenkillä, se haastaa satunnaisesti kärrytietä pitkin ajavan maanomistajan, joka käy tiluksillaan pakettiautolla tai traktorilla. Hera on tassut tanakasti harallaan ja häntä pystyssä kuin pulloharja keskellä tietä, eikä päästä ajoneuvoa ohi. Onneksi kuljettaja ja apukuski vain naureskelevat ja heilauttavat kättä hitaasti Heran ohi hivuttaessaan.
Selma taas on toista maata. Ensimmäisenä kesänä se säikähti rannassa olevia joutsenia ja on siitä lähtien ollut aina varuillaan ja tarkistaa rannan kurkkaamalla oikealle ja vasemmalle kuin suojatietä ylittävä, ennen kuin uskaltaa veteen. Toisaalta ymmärrän Selmaa, sillä parin metrin päässä siivet levitettynä sähisevä joutsen, joka suojelee poikasiaan, on pelottava ilmestys.
Siellä ne joutsenet ui ja mää vaaan kattelen...
Joutsenet eivät ole se ainoa asia, jota Selma pelkää. Se pelkää myös jalkapalloa. Siis ei itse pelivälinettä, sillä sen kanssa on hauska leikkiä etenkin jos se on hieman lötkö, jolloin siitä saa otteen hampaillaan. Selma pelkää televisiosta tulevaa jalkapalloa. Satuimme katsomaan jotain ottelua ja maalin tullessa mieheni pamautti nyrkillä pöytään ja tuuletti tämän jälkeen kovaäänisesti.
Ihmettelimme, että mikä koiraan meni, kun se kapusi syliini, läähätti ja oli levoton. Tajusimme sen säikähtäneen tuuletusta. Mitä me emme voineet edes kuvitella oli se, että tuo yksi kerta oli Selmalle liikaa.
Iltana eräänä television urheiluruutu näytti jalkapallokoosteen. Yhtäkkiä Selma kapusi syliini, koetti halata, työnsi päänsä pääni päälle, minkä jälkeen se kapusi olkapäilleni ja edelleen niskani taakse, hartioille. Todellakin, tuo iso koira kiipesi ylitseni sohvan selkänojan päälle ja läähätti. Kesti tovin, ennen kuin tajusimme yhdistää tapahtuneen telkkarista tulevaan urheiluruutuun.
Joka kerta, kun haluamme katsoa jalkapalloa tulee muistaa laitaa television ääni hiljaiselle ja vähitellen lisätä ääntä. Pitkien turnausten aikana se tottuu siihen, että telkkarista tulee jalkapalloa viikkosotalla, monta tuntia illassa. Ensimmäiset ottelut ottavat koville, sitten se nukkuu korvaansa lotkauttamatta lopun kisoista. Kunhan vaan muistamme, että yhtään maalia, niin hieno ja toivottu kuin se onkin, ei tuuleteta omalla sohvalla.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Pussijuoksua


 Aikaa on vierähtänyt edellisestä tekstistä, jossa kerroin kadonneista nutuista ja neuleista. Päivityksen lopussa lupailin, että juttu ei ollut ihan vielä kokonaan pureskeltu, ja tässä tulee lupaamani jakso. Vaikka ollaan jo kesässä ja kuivaa on piisannut, siirtykäämme ajassa puolisen vuotta taaksepäin, lumeen ja pakkaseen.
Heran kadotettua metsään niin yhden villapaidan kuin vaivalla neulomani ihanan haalarin päätin olla surematta ja tarttua uudelleen puikkoihin. Perilaiskana ajattelin tällä kertaa päästä vähän vähemmällä ja valitsin paksuhkon langan ja paksut puikot. Eka paita tekeytyi yhdessä illassa. Olin saanut jämälankoja kälyltäni ja koska lahjalankoja ei ole väriin katsominen, Hera muistutti se päällään pientä herneenpalkoa.
Pikku, pikku herneenpalko
Sujuvasta tuloksesta innostuneena kilkutin seuraavaksi sitä ihanaa vadelmanväristä kadonnutta haalaria korvaamaan toisen, tästä paksusta langasta. Langassa oli yksi huono puoli, se oli niin hahtuvaista, että se pakkasi tarttumaan lumeen, mikä ei sinänsä ollut mikään haitta, sillä harvemminpa Hera missään umpihangessa kahlasi.
No, olimme jälleen kerran iltana eräänä koiraporukalla metsälenkillä. Koska uutta ihanaa pakkaslunta oli tullut useampaan otteeseen eikä polveen asti ulottuva hanki houkutellut kahlaamaan, joten valitsimme metsäkävelyn sijaan läheisen kärrytien, johon oli tamppautunut kapea polku. Koirat juoksivat ympärillämme ja Herakin intoutui metsään muiden perään. Kärrytien ja metsänreunan välissä oli pieni oja, joka oli nietostanut umpeen, Hera loikkasi sen yli pahaa aavistamatta ja humahti korviaan myöten puuterilumeen. Se pomppi ankarasti päästäkseen uppeluksista takaisin tielle. Koiran äkillinen katoaminen lumihankeen oli kirvoittanut hihitykset kavereistani eikä Heran kummallinen pomppiminen sen tielle päästyä ollut omiaan vaimentamaan tyrskähdyksiä, jotka paisuivat kovaääniseksi nauruksi.
Mitä te siinä nauratte, auttaisitte sen sijaan...
Hera-raukka oli ojassa pinnistellessään onnistunut saamaan jalkansa haalasin paitaosan sisälle ja hyppi erittäin närkästyneen ja loukatun näköisenä perässämme polkua kuin Tohmajärven maatalousnäyttelyn pussijuoksun viimeinen maalin tulija.



perjantai 20. huhtikuuta 2018

Kadonneen paidan metsästys


Kuten jo aikaisemmin olen maininnut, lapsenlapsien puutteessa neulon Heralle yhtä jos toista. Pipoista se ei perusta, mutta tuubikaulahuivi taitaa lämmittää, tai ainakaan se ei haittaa hänen karvaisuuttansa, koska se käyttää sitä mukisematta.
Kylmällä ja varsinkin kostealla se palelee melkein heti ovesta astuttuamme, eikä pane hanttiin, kun sille pukee villapaidan. Kovimmilla pakkasilla käytän neulottuja haalareita, joskus vahvistettuna vielä tuulen ja sateen kestävällä toppamanttelilla.
Jätelangoista palmikkopaita vol 2
Ensimmäiset paitaviritelmät olivat ihan kelpoja, mutta paita paidalta olen parannellut mallia. Sama koskee villahaalareita. Perusmalliin kyllästyttyäni etsin netistä vähän haastavampaa mallia ja löysinkin ihanan paidan, jossa oli palmikko poikineen. Tekele oli työläs eikä lopputulos ollutkaan ihan toivotun kaltainen, paita oli mielestäni liian lyhyt ja löysä – ensimmäinen vika lienee johtunut siitä, että malli oli suunniteltu poikakoirille, jolloin sen mahanaluksen muotoilussa luonnollisestikin on otettu huomioon rakenteelliset seikat.
Työt ovat pienehköjä, mutta silti niihin kuluu jokunen tunti ja vaikka niitä neulonkin ihan huvin vuoksi, ei se silti käy kädenkäänteessä. Siksi jokainen tekele on hartaudella suunniteltu, omanlaisensa ja iloa tuottava.
Minulla ja muutamilla koirapuistosta yhyttämilläni koirakavereilla emäntineen on vähitellen muovautunut oma porukka, jonka kanssa käymme juoksuttamassa koiriamme lähellä kotiamme sijaitsevassa Haunisten metsässä, jossa on joutomaata, peltoa, kärrytietä, hakkuumaisemaa ja metsää.
Olin syksyllä saanut valmiiksi kolmannen version kehittelemästäni villahaalarimallista ja olin siitä varsin ylpeä. Se istui kuin hanska, sen selkää koristi kaunis palmikkokuvio ja värinä oli mieheni valitsema mehevä vadelmanpunainen. Olimme porukalla tapamme mukaan metsässä, kun kärrytietä tallustellessamme joku koirista sai vainun ja pinkaisi menemään muut perässään. Parin minuutin kuluttua porukka palaili innokkaasti läähättäen takaisin, yksi toisensa jälkeen. Jo kaukaa ihmettelin Heran muuttunutta ulkomuotoa. Ennen kuin ennätin sanomaan, yksi kavereista ihmetteli, eikös Heralla ollut tänne tullessaan haalari päällä. Takaisin luokseni kipitti iloisesti nakupellekoira. Talvi-ilta oli jo alkanut hämärtää ja koirat olivat seikkailleet siellä täällä, joten haalarin löytyminen, vaikkakin se väriltään erottui maastosta, oli epätodennäköistä. Koetin lohduttautua sillä, että malli taisi olla hyvä ja turvallinen, sillä johonkin näreeseen tartuttuaan koira pääsi siitä tempoilemalla irti, eikä jäänyt metsään nalkkiin. Eniten varmaan harmitti se, että haalari oli onnistunein tähänastisista ja se, etten ollut napannut siitä valokuvaa, vaikka niin yleensä tapanani on.
Onneksi en tuolloin tiennyt, että tapahtuma ei ollut ainoa laatuaan….