lauantai 16. kesäkuuta 2018

Pussijuoksua


 Aikaa on vierähtänyt edellisestä tekstistä, jossa kerroin kadonneista nutuista ja neuleista. Päivityksen lopussa lupailin, että juttu ei ollut ihan vielä kokonaan pureskeltu, ja tässä tulee lupaamani jakso. Vaikka ollaan jo kesässä ja kuivaa on piisannut, siirtykäämme ajassa puolisen vuotta taaksepäin, lumeen ja pakkaseen.
Heran kadotettua metsään niin yhden villapaidan kuin vaivalla neulomani ihanan haalarin päätin olla surematta ja tarttua uudelleen puikkoihin. Perilaiskana ajattelin tällä kertaa päästä vähän vähemmällä ja valitsin paksuhkon langan ja paksut puikot. Eka paita tekeytyi yhdessä illassa. Olin saanut jämälankoja kälyltäni ja koska lahjalankoja ei ole väriin katsominen, Hera muistutti se päällään pientä herneenpalkoa.
Pikku, pikku herneenpalko
Sujuvasta tuloksesta innostuneena kilkutin seuraavaksi sitä ihanaa vadelmanväristä kadonnutta haalaria korvaamaan toisen, tästä paksusta langasta. Langassa oli yksi huono puoli, se oli niin hahtuvaista, että se pakkasi tarttumaan lumeen, mikä ei sinänsä ollut mikään haitta, sillä harvemminpa Hera missään umpihangessa kahlasi.
No, olimme jälleen kerran iltana eräänä koiraporukalla metsälenkillä. Koska uutta ihanaa pakkaslunta oli tullut useampaan otteeseen eikä polveen asti ulottuva hanki houkutellut kahlaamaan, joten valitsimme metsäkävelyn sijaan läheisen kärrytien, johon oli tamppautunut kapea polku. Koirat juoksivat ympärillämme ja Herakin intoutui metsään muiden perään. Kärrytien ja metsänreunan välissä oli pieni oja, joka oli nietostanut umpeen, Hera loikkasi sen yli pahaa aavistamatta ja humahti korviaan myöten puuterilumeen. Se pomppi ankarasti päästäkseen uppeluksista takaisin tielle. Koiran äkillinen katoaminen lumihankeen oli kirvoittanut hihitykset kavereistani eikä Heran kummallinen pomppiminen sen tielle päästyä ollut omiaan vaimentamaan tyrskähdyksiä, jotka paisuivat kovaääniseksi nauruksi.
Mitä te siinä nauratte, auttaisitte sen sijaan...
Hera-raukka oli ojassa pinnistellessään onnistunut saamaan jalkansa haalasin paitaosan sisälle ja hyppi erittäin närkästyneen ja loukatun näköisenä perässämme polkua kuin Tohmajärven maatalousnäyttelyn pussijuoksun viimeinen maalin tulija.



perjantai 20. huhtikuuta 2018

Kadonneen paidan metsästys


Kuten jo aikaisemmin olen maininnut, lapsenlapsien puutteessa neulon Heralle yhtä jos toista. Pipoista se ei perusta, mutta tuubikaulahuivi taitaa lämmittää, tai ainakaan se ei haittaa hänen karvaisuuttansa, koska se käyttää sitä mukisematta.
Kylmällä ja varsinkin kostealla se palelee melkein heti ovesta astuttuamme, eikä pane hanttiin, kun sille pukee villapaidan. Kovimmilla pakkasilla käytän neulottuja haalareita, joskus vahvistettuna vielä tuulen ja sateen kestävällä toppamanttelilla.
Jätelangoista palmikkopaita vol 2
Ensimmäiset paitaviritelmät olivat ihan kelpoja, mutta paita paidalta olen parannellut mallia. Sama koskee villahaalareita. Perusmalliin kyllästyttyäni etsin netistä vähän haastavampaa mallia ja löysinkin ihanan paidan, jossa oli palmikko poikineen. Tekele oli työläs eikä lopputulos ollutkaan ihan toivotun kaltainen, paita oli mielestäni liian lyhyt ja löysä – ensimmäinen vika lienee johtunut siitä, että malli oli suunniteltu poikakoirille, jolloin sen mahanaluksen muotoilussa luonnollisestikin on otettu huomioon rakenteelliset seikat.
Työt ovat pienehköjä, mutta silti niihin kuluu jokunen tunti ja vaikka niitä neulonkin ihan huvin vuoksi, ei se silti käy kädenkäänteessä. Siksi jokainen tekele on hartaudella suunniteltu, omanlaisensa ja iloa tuottava.
Minulla ja muutamilla koirapuistosta yhyttämilläni koirakavereilla emäntineen on vähitellen muovautunut oma porukka, jonka kanssa käymme juoksuttamassa koiriamme lähellä kotiamme sijaitsevassa Haunisten metsässä, jossa on joutomaata, peltoa, kärrytietä, hakkuumaisemaa ja metsää.
Olin syksyllä saanut valmiiksi kolmannen version kehittelemästäni villahaalarimallista ja olin siitä varsin ylpeä. Se istui kuin hanska, sen selkää koristi kaunis palmikkokuvio ja värinä oli mieheni valitsema mehevä vadelmanpunainen. Olimme porukalla tapamme mukaan metsässä, kun kärrytietä tallustellessamme joku koirista sai vainun ja pinkaisi menemään muut perässään. Parin minuutin kuluttua porukka palaili innokkaasti läähättäen takaisin, yksi toisensa jälkeen. Jo kaukaa ihmettelin Heran muuttunutta ulkomuotoa. Ennen kuin ennätin sanomaan, yksi kavereista ihmetteli, eikös Heralla ollut tänne tullessaan haalari päällä. Takaisin luokseni kipitti iloisesti nakupellekoira. Talvi-ilta oli jo alkanut hämärtää ja koirat olivat seikkailleet siellä täällä, joten haalarin löytyminen, vaikkakin se väriltään erottui maastosta, oli epätodennäköistä. Koetin lohduttautua sillä, että malli taisi olla hyvä ja turvallinen, sillä johonkin näreeseen tartuttuaan koira pääsi siitä tempoilemalla irti, eikä jäänyt metsään nalkkiin. Eniten varmaan harmitti se, että haalari oli onnistunein tähänastisista ja se, etten ollut napannut siitä valokuvaa, vaikka niin yleensä tapanani on.
Onneksi en tuolloin tiennyt, että tapahtuma ei ollut ainoa laatuaan….

torstai 28. joulukuuta 2017

Rukous

Toivoisin, että saisin lisää ruokaa
kun meillä annokset ovat pieniä ja niitä tarjoillaan liian harvoin
Mä pelkään ihan tosissani
Toivoisin, että saisin vielä enemmän rapsutuksia ja haleja
vaikka niitä saa usein ja kukkuramitalla

Jos olisin ihminen toivoisin
maailmanrauhaa
kaikille puhdasta vettä
viisautta päätöksentekoon
Tai edes sitä, ettei sodittaisi ihan jatkuvasti
kaikilla olisi puhdasta vettä edes joskus
että viisaita päätöksiä tehtäisiin edes välillä
Tai edes sitä, että naapurin kanssa oltaisiin sovussa
jakaisimme omastamme tasaisesti
emmekä tekisi tyhmyyksiä
ainakaan koko ajan

Mutta kun olen vain koira
en pyydä mahdottomia
paitsi silloin kun toivon
että edes yhden kerran
vuosi vaihtuisi ilman raketteja…


Hyvää uuttavuotta 2018 toivovat Selma ja Hera