tiistai 17. lokakuuta 2017

A Star is Born

Ja niin kuten sanoin, tarvittiin vielä yksi opetus, ennen kuin opin, että Selmaa ei pidetä puolikytkettynä, kuten olin kuvitellut hoitavani sen karkailemisen. Joko se oli narunjatkeena ja lieka toisesta päästä solmittuna puuhun, lipputankoon, johonkin tukevaan. Tai sitten se oli vapaana, ilman perässä laahaavaa narua. Sillä mikäli lieka ei ollut kiinni, Selma ampaisi tiehensä. Sitä ei pidätellyt mikään.
Mä olen jäähyllä.....

Kovapäisenä en uskonut edellisestä kerrasta, jolloin se lähti naru perässään. Lyhytmuistisena en pitänyt mielessä, kuinka kamalia ne minuutit olivat, kun sitä ei löytynyt ja päässäni maalautui kauhunäkymä metsästä löytyneestä nälkiintyneestä koirasta, joka oli tarttunut kiinni johonkin juurakkoon. Tai pahimmassa tapauksessa keväällä, lumien sulettua löytyisi vain vaalenneet luut ja pitkä narukieppi. Nämä vaihtoehdot eivät luonnollisestikaan olleet järjen tuotoksia, sillä mihin suuntaan tahansa lähtikin, sankin ja laajin metsikkö oli leveimmillään satakunta metriä, joten eiköhän se olisi löytynyt ennen nälkäkuolemaa, vaikka Selma itse varmasti on jatkuvasti sitä mieltä, että annokset ovat liian pieniä ja liian harvassa, eli nälkäkuoleman uhka on selvästi olemassa jo ihan arjessa ja päivittäin.
Alkukesän illan alkaessa hämärtää oli koirien iltapissityksen hetki. Selmalla oli pitkä lieka taluttimenaan, jotta se ei karkaisi juuri, kun sauna oli lämpiämässä. Käännyin vain sulkeakseni oven perässäni, kun kumpikin otti jalat alleen. Kiukku tulvahti ylitseni, etenkin siksi, kun olin vannottanut pitäväni ne kiinni, mutta silti laskenut narun hetkeksi käsistäni. Kun se aina muutoinkin jäi haistelemaan jotakin, miksei nyt?
Odottelimme hetken ja toisen. Eikä lopulta auttanut muu kuin lähteä perään. Mökkinaapurustossamme oli kesän alussa hiljaista, ja kuljin ristiin rastiin naapuritontteja huudelleen koiria. Pysähdyin välillä kuulostelemaan, mutta korviini kantautui vain yksittäinen lokki. Muuten kesäilta oli hiljainen. Liian hiljainen. Ainoastaan jostain kaukaa nenääni kantautuva grillauksen tuoksu kieli siitä, että jossain oli ihmisiä.
Palasin hakemaan auton avaimet, sillä jostain ne koirat oli löydyttävä. Ajelin pienen kyläyhteisön teitä ristiin rastiin, kyselin vastaantulijoilta, mutta koirat olivat kuin maan nielemiä. Ja koska Selmalla oli se hemmetin lieka perässään, ajattelin, että ne eivät olleet päässeet niin pitkälle, vaan se oli jossain lähempänä mökkiä, tarttuneena jonkun pusikon oksiin. Ja jälleen kerran epätoivon, turhautumisen ja kiukun sekamelska alkoi nostaa päätään kun tunnekuohun keskeytti puhelimeni pirinä. Näin heti näytöltä, että soittaja oli tuntematon.
Ystäväpiiriimme kuuluu eräs perhe, joka valmistaa ja myy kylpytynnyreitä. Heidän uusin aluevaltauksensa on muun muassa järeät säänkestävät grillit, joita he mainostavat hienosti tehtyjen videopätkien avulla. Uusien grillien mainostamiseksi oli valjastettu kuvausryhmä, statisteja, ihan oikea keittiömestari ja kunnon grillattavat. Puitteiksi valikoitui keittiömestarin vanhempien upea paikka, meren äärellä. Ja linnuntietä mökiltämme vain puolisen kilometriä.
Vastasin puhelimeen, josta kerrottiin, että heitä ilahduttamassa on kaksi mukavaa koiraa. Kaasutin menemään annettuun osoitteeseen, joka oli vain parinsadan metrin päästä paikasta, jossa olin puhelun saatuani.
Perille saavuttuani olin valmis vuolaasti pyytelemään anteeksi koirieni puolesta, sillä aina vähän jännitti, mitä ne olivat saaneet aikaiseksi. Mutta vastaanotto oli lupsakka ja huvittunut, vaikka mainoskuvaukset olivat keskeytyneet rantaryteikön läpi paikalle laukanneiden ison labradorin ja pienen russelin takia.
Nolona otin vastaan Selman liekakieppeineen keittiömestarin täydessä sotisovassa olevalta kokilta.

Mutta toisaalta ymmärsin karkulaisten seuranneen kuonoansa: koko naapurustossa leijaili huumaava grilliruuan tuoksu. 


tiistai 12. syyskuuta 2017

Narunjatkeena


Jollain tapaa oli pakko saada hillittyä koirien ja etenkin Selman seikkailunhalua. Koska koiran liekaan laittamien tuntui siltä äärimmäiseltä vaihtoehdolta, päätimme koettaa jotain siltä väliltä. Ostin jäljestysliinan eli 10 metriä pitkän, littanan narun jonka kytkin Selman pantaan. Näin ollen se oli vapaana, mutta kuitenkin kiinni. Se olisi helppo napata haltuun, mikäli se teki lähtöä. Tai no, kokemuksesta viisastuin, kun se kuuli parkkipaikalta oven pamauksen ja tiesi suosikkinaapurin tulleen mökille. Selma lähti hippulat vinkuen ja minä, sen kummemmin ajattelematta, pamautin paljaalla jalallani liinan päälle. Alla oleva nurmikko ei tukenut kovinkaan napakasti vaikka astuin koko elopainollani nylonisen nauhan päälle. Selmalla oli sen verran vauhtia, että nauha liukui jalkani alla jättäen tuuman levyisen palovammahankauman päkiääni.
En mää vaan mittään oo tehny
Toista kertaa ei tehnyt mieli pysäyttää koiraa samalla tavalla. Ja vaikka kymmenmetrinen liina vaikuttaakin pitkältä, on se koiran äkkilähdön hetkellä varsin lyhyt, ellei aio tehdä Uuno Turhapuromaista letkeää sivuttaisheittäytymistä sen perään.
Normaalisti viimeiset iltapisut suoritetaan konseptilla ulos, kyykkyyn ja sisälle. Vahingosta viisastuneena käytän koirat vuorotellen ja jos vähänkään siltä vaikuttaa, niin remmissä. En ota mitään riskejä.
En ehtinyt edes reagoida, kun Selma painoi iltahämärään kuono pystyssä ilmeisesti lähistöllä pyörähtäneen peuran perään. Ja Hera oven raosta samaa matkaa. Eikä muuta kuin minä perään. Koirilla oli sen verran etumatkaa, että en ollut aivan varma, mihin suuntaan ne lähtivät.
Vartin verran niitä etsittyäni aloin hätääntyä, sillä kymmenmetrinen lieka perässään Selma saattaisi tarttua mihin tahansa. Vaikka lähimetsät ovatkin pinta-alaltaan vaatimattomia, kesäyön hämärän laskeutuessa päässäni laukkasi karmaisevia kuvia siitä, kuinka se löytyy nälkiintyneenä jostain kannon kupeesta pitkä lieka ainakin tusinan kerran jonkun juurakon ympärillä.
Jossain on jotain jolle on ulvottava
Pimeästä kuului tuttu kilkatus, kun Heran laukatessa sen pannassa oleva metallinen nimikyltti kalkatti pannan lenksuja vasten. Kävelin sen kanssa perässä lähimaastoja, itkua nieleskellen. Välillä pysähdyimme kuulostelemaan, kuuluisiko Selmaa, sen liikkeitä, itkua, haukkua, edes jotain.
Yhtäkkiä puskasta loikkasi tiehensä meidän pelottelemana peura ja olin laskea alleni. Hera lähti sen perään, mutta pysähtyi karjaisuuni ja tuli takaisin. Yksi totteleva koira ei kuitenkaan lohduttanut hädän hetkellä, kun taskussani soi puhelin.

Mieheni soitti ja kertoi Selman tulleen takaisin, aivan päinvastaisesta suunnasta kuin mihin se lähti. Se oli litimärkä ja täynnä kaiken maailman risua, ryöhnää ja roskaa. Iloisesti läähättäen se oli ilmestynyt iltahämärästä kymmenmetrinen nauha perässään. Vannoin pyhästi, etten ikinä enää pitäisi sitä vapaana lieka pantaan kytkettynä…tai siis no, vannoin ja vannoin, mutta tarvittiin vielä yksi opetus, ennen kuin opin läksyni.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Kilikalikeikka

Jotenkin sitä sitten vain löydettiin jonkunlainen kauhun tasapaino mökkeilyn seesteisyyden ja karkumatkojen aiheuttamien sydämentykytyksien, vihan, turhautumisen ja huolenaaltojen maustamien kesäpäivien vietossa. Hera täytti 4 keväällä ja Selma 3. Eli kun pentuaika ja teinien uhma alkoi olla taittunut, tuntui, että kyllä tämä tästä. Ja niin kauan, kun kukaan ei ollut mielentilassa koirien vierailuista tai ne eivät säikyttäneet kenenkään hevosia haassa, kaataneet lapsia ja vanhuksia tai jääneet auton alle, kaikki oli hyvin.
Hera pysytteli muutamia laajennettuja rastaanjahtauslenkkejä lukuun ottamatta näköetäisyydellä ja totteli, kun sitä komensi. Se joko pysähtyi kuin seinää tai tuli melkein heti takaisin. Paitsi kun se kuuli parkkipaikalta auton oven käyvän tai jos naapurin kissa sattui rikkomaan ilmatilaa.
Selma rentoutuu karkumatkan jälkeen
Enää ei tarvinnut lähteä autolla pitkin kylänraitteja koirien perässä. Selma taas oli toista maata. Se jolkotteli omia teitään ja lähti milloin minkäkin impulssin herättämänä. Teimme sille jopa jäynää, jotta se oppisi. Hyppäsimme pieneen soutuveneeseen, Hera mukanamme ja lähdimme rannasta. Tovin kuluttua Selma palasi ja oli selkeästi hätääntynyt kun se oli jätetty rannalle ruikuttamaan.
Lyhyt oli kuitenkin koiran muisti, mikäli luuli opetuksen menevän perille. Hylkäämisen pelko ja jätetyksi tuleminen eivät purreet, vaan Selma hilpaisi teilleen, milloin mistäkin syystä. Tai ilman syytä, kun sille tuli pakottava tarve lähtemään kierrokselleen.
Tavallisimmin se käveli muina miehinä pihassa, nuuskutellen milloin mitäkin. Se askelsi aina vain etäämmäs ja kun se kurkkasi olkansa yli meitä päin, tiesin, että sillä oli metkut mielessä – tsekattuaan, missä olimme, se pani viitosvaihteen silmään ja livahti äänettömästi karkuun. Katsoin kellosta, milloin se lähti. Ja viimeistään 10-15 minuutin kuluttua kuului kuin ratsuväki olisi lähestymässä, kun Selma palasi iloisena laukaten.
Jos kukaan mökkinaapureista ei ollut paikalla, se saattoi jatkaa vähän pitemmän lenkin, mutta palasi aina takaisin, ennemmin tai myöhemmin. Joitakin kertoja se oli poissa pitempään, mutta kun sitä ei löytynyt tavanomaisista paikoista, kun lähdin sitä etsimään, ei auttanut kuin odotella.
Välillä se palasi hippulat vinkuen reilun viiden minuutin päästä. Tällöin tiesin sen käyneen varkaissa. Mökkinaapurilla on koira, Popi. Popilla on makupaloja, luita ja muuta kivaa. Ja jos Popi ei ole kotosalla, Selma komuaa Popin piilot, nappaa mukaansa herkullisimman saaliin ja lähtee äkkiä karkuun. Aarteet ja herkut se syö vasta palattuaan eikä jää rikospaikalle nauttimaan antimista. Aivan kuin se tajuaisi olevansa hämäräpuuhissa, joista voi jäädä kiinni, jolloin kannattaa olla nopea käänteissään ja tuoda saalis kotipihaan turvaan. Kerran se palasi toisen naapurin luota, samalla lailla kovassa kiireessä ja alkoi jäytää jotain keskellä nurmikkoamme. Menin katsomaan, mitä se söi ja komensin sen pudottamaan suustaan mitä ikinä siellä olikaan. Ällistyneenä jäin tuijottamaan pyöreää ruisleipäpalaa. Toivoin hartaasti, että naapuri oli sen sille antanut eikä Selma ollut vienyt silmän välttäessä naapuriherran aamupalaa…