Äidinvaisto

Olen aina pitänyt piirretyistä elokuvista. Lapsuudessani ne olivat lähinnä Disneyn tekeleitä ja muistan nauttineeni, kun omien lasten ollessa pieniä niitä pystyi katsomaan videoilta, kun omassa lapsuudessani piti lähteä elokuvateatteriin, minkä vuoksi niitä ei niin usein tullut katsottua.

Vaikka elokuvat ovat lapsille tarkoitettuja, on niissä aina, kuten kunnon sadussa kuuluukin, hyvän ja pahan taistelua, vähän jännitystä ja aimo ripaus romantiikkaa. Piirretyt versiot ovat silti ihan lällärikamaa niihin alkuperäisiin tarinoihin verrattuina, joissa saatettiin jopa liikkua kauhutarinoiden puolella.

Siltikin nämä piirrosversiot noitineen ja muine kammotuksineen pelottivat ja liikuttivat enkä usko monenkaan meistä kyenneen itkemättä katsomaan, kun metsästäjä ampui Bambin emän jättäen tuon pienen avuttoman vasan ypöyksin.

Kesäloman ensimmäisinä päivinä nautimme loman alkamisesta mökillä. Selma ja Hera osallistuivat alkukesän touhuihin ja pyörivät meidän lähettyvillämme, kun kuopsutimme kukkamaita ja haravoimme lehtiä. Näin silmäkulmasta Selman viipottavan naapurin tontin puolelle, mutta koska tiesin, että siellä ei juuri nyt ollut ketään, en komentanut sitä heti takaisin.

Panin merkille, että se seisahtui ja jäi liikkumattomana tuijottamaan naapurin saunan edustalla olevan ison lepän tyveä. Selmalla oli häntä innostuksesta pystyssä ja se lähestyi puuta jännityksensekaisen innostuksen huokuessa parinkymmenen metrin päähän, jossa seisoin sitä tarkkailemassa.

En ollut uskoa silmiäni, Selma oli löytänyt leikkikaverin. Mistähän se toinen koira oli sinne tallustanut, tajusin ajatelleeni, ja kenen se oli, sillä se ei muistuttanut naapurustossa silloin tällöin tassuttelevaa spanielia. Jätin haravan niille teloille ja kiiruhdin askeleitani, kun tajusin, mikä Selman leikkitoveri oli. Samalla kuului sydäntäsärkevä rääkäisy.

Selma oli löytänyt kauriinvasan, jonka emä oli jättänyt päiväksi naapurin tontille, lepän juurelle. Koira koetti kaikin tavoin hoitaa löytölastaan: se nuoli vasan päästä jalkoihin ja kun tuo raukka yritti huojuvin jaloin karkuun, Selma otti sitä päättäväisesti mutta hellästi kiinni niskasta ja kantoi takaisin. Taitoin loppumetrit naapurin tontille juosten.

Hera oli jo ennättänyt paikalle ja nuuski Selman löytämää saalista innokkaasti. Vasa makasi kiepillä nurmikolla ja katsoi minuun suurilla ruskeilla silmillään. En muista koskaan nähneeni mitään niin hellyttävää.

Otin koirat kiinni ja palasimme puolijuoksua omalle tontillemme. Teljettyäni koirat sisälle soitin eläinsuojeluvalvojalle ja kerroin, mitä oli tapahtunut, sillä minulla oli huoli siitä, että emä hylkäisi vasan, kun se haisisi koiralle. Puhelimessa meitä kehotettiin pitämään koirat sisällä, mikä sinänsä oli haastavaa, sillä päivä oli lämmin. Se, mikä onneksi rauhoitti minua, oli tieto siitä, että emä mitä todennäköisimmin oli tottunut koiriemme ja ihmisten hajuun, sillä ei se muuten olisi jättänyt vasaansa naapurin pihaan. Verkosta luin, että kauriit jättävät vastasyntyneet vasat päiväksi ja palaavat imettämään niitä iltahämärissä pieneksi hetkeksi. Mitä lyhyemmän ajan ne vasan kanssa viettävät, sitä vähemmän niistä tarttuu hajua, joka houkuttelisi saalistajia puolustuskyvyttömän vasan kimppuun. Vasta parin viikon ikäisenä vasa kykenee seuraamaan emäänsä.

Seuraavana aamuna tarkkailimme ikkunasta, mikäli emä oli hylännyt vasan vai oliko se saanut ruokaa, sillä pelkäsin sen nääntyvän auringon porottaessa taivaalta. Puiden välistä näin huojuvin jaloin toikkaroivan vasan, joka mitään pelkäämättä tallusteli pitkin poikin naapurin nurmikkoa. Meidän ei auttanut muu kuin pakata kamamme ja suunnata kotiin. Palasimme mökille viikon päästä, jolloin vasasta ei näkynyt jälkeäkään. Selma kävi naapurin puolella ihmettelemässä, mihin sen uusi kaveri oli kadonnut.