lauantai 27. joulukuuta 2014

Look at that doggy in the window

Vuoden kääntyessä vääjäämättä kohti loppua tulee mietittyä menneitä ja elettyä elämää. Joulun aika on myös otollinen hetki rauhoittua ja muistella kaikkia heitä, jotka eivät enää ole kanssamme, mutta jotka ovat jättäneet jälkensä elämäämme. Huomaan ajattelevani myös niitä, joita en ole koskaan tavannut, vaikka heillä on oma tärkeä paikkansa siinä, että minä olen juuri minä. Isäni vanhempien kanssa vietin paljon aikaani lapsuudessani ja esimerkiksi isänäidilläni oli tusinan verran sisaruksia, joten siltä puolelta sukua löytyy paljon.
Äitini sukua en ole koskaan tavannut, mikä hetkittäin tuntuu surulliselta. Välillä huomaan ajattelevani, millaisten ihmisten perimää olen osaltani siirtänyt eteenpäin lapsiini?
Vajaat kaksi vuotta sitten kuollut äitini vietti elämänsä ensimmäiset vuodet lapsenkodissa, jonne hänen biologinen äitinsä oli hänet joutunut jättämään, koska ei yksin kyennyt huolehtimaan pienestä vauvastaan. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että hän sai uuden äidin.
Äitini adoptoinut nainen oli naimaton liikenainen, jolla oli ompeluateljee ja kangaskauppa. Yrittäjän elämä ei varmaankaan ollut helppoa pienen lapsen kanssa, vaikka se takasi heille hyvän toimeentulon. Kontaktien ja tuttujen kautta adoptioäiti otti luoksensa asumaan tukholmalaisen nuoren naisen, Birgitin, auttamaan muun muassa lapsenhoidossa. Birgit palasi sittemmin kotikaupunkiinsa, mutta siteet eivät koskaan katkenneet. Kutsuimme häntä Birgit-tädiksi ja pienenä luulin hänen ihan oikeasti olevan äitini naimaton ja lapseton isosisko.
Oletettavasti suomalaisen työnantajansa ompeluateljeessa vietetty aika kantoi hedelmää, sillä kun Birgit palasi Ruotsiin, hän työskenteli aluksi ompelijana eräässä ateljeessa kunnes hän perusti omansa. Muistan lämmöllä kaikkia niitä kertoja, kun hän vietti luonamme viikon kesällä ja jouluna, välillä muulloinkin, ja ompeli meille lapsille ihania leninkejä ja muita vaatteita.
Vähän vanhempana saimme viettää aikaa Birgitin luona Tukholmassa. Hän otti minut ja kaksi vuotta nuoremman sisareni mukaansa ateljeehensa, jossa me saimme auttaa muun muassa poimimalla lattialle pudonneita nuppineuloja. Pienessä liikehuoneessa oli sovitustila isoine peileineen ja takahuoneessa lattiasta kattoon laatikoita ja rasioita täynnä toinen toistaan ihanampia nappeja, pitsejä, nauhoja ja rusetteja lukuisien kangaspakkojen seurana. Välillä ateljeehen tuli joku hieno rouva sovittamaan iltapukua. Tuolloin me istuimme hiiren hiljaa ompelupöydän alla ja katsoimme silmät ymmyrkäisinä niitä ihania luomuksia, joita sovitettiin asiakkaiden päälle. Birgitin asiakaskunta oli hienostorouvia ja aatelisia ja jopa edesmennyt prinsessa Liliane.
Staffordshire-koirat
Ateljeen näyteikkunassa oli kauniisti laskeutuva verho, joka suojasi iltapukujen sovittajia ohikulkijoiden katseilta. Verhon edessä ikkunalaudalla istui kaksi posliinikoiraa, toistensa peilikuvia. Staffordshire-koirat olivat Cavalier King Charles –spanieleita, joka oli englannin kuningatar Viktorian lempirotu ja ne oli nimetty niitä valmistaneen tehtaan kotipaikan mukaan. Koiria alettiin valmistaa 1800-luvun alussa ja niiden idea oli lähtöisin Kiinasta, josta matkamuistona kulkeutuneiden Foo-koirien rotu vaihtui briteille tutumpaan spanieliin. Ne istuivat ikkunassa, odottamassa meriltä palaavaa miestä. Kun mies oli kotona, koirat käännettiin katsomaan sisälle päin. Näin ohikulkevat naapurit ja tuttavat tiesivät, milloin talon isäntä oli kotona ja milloin hän oli merillä. Birgitin kuoltua koirat löysivät tiensä äitini luo, joka vuorostaan antoi ne pikkusiskolleni joitakin vuosia ennen kuolemaansa.
Toivon hartaasti, että vaikka meillä kaikilla ei olekaan posliinikoiria, jotka odottavat maailmalta kotiin palaavaa rakasta, meillä jokaisella olisi joku, jota odottaa ja jonka seurasta nauttia. Hyvää uutta vuotta.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Ensimmäinen joulu

Heran ensimmäinen joulu alkoi siis toipilaana. Niihin päiviin mahtui kuitenkin myös monta valonpilkahdusta, joista parhaimpiin kuului se, kun kasvattaja tuli käymään muutamaa päivää ennen aattoa ja toi meille joulutervehdyksen: Heralle paketin ja meille oman lahjamme. Onneksi oli osannut ennakoida tämän ja olin ehtinyt saada valmiiksi Heran isoäidille Saralle neulomani villapaidan.
Kaikki eivät ole Heran pakertteja...
Hera avasi pakettinsa jouluaattona meidän muiden kanssa ja siitä kuoriutui karvainen pötkylä tai patukka, jolla oli leijonan pää. Kun sitä puristi, se päästi vinkuvan äänen. Aaton uuvuttamana Hera nukahti pitkin pituuttaan sohvaan, uusi lelu kainalossaan. Sen ensimmäinen joulu ja viimeinen joulu ainoana koirana oli kaikin puolin onnistunut.
Hera ja kasvattajalta saatu lelu
Joulu ei sinänsä tuottanut huolta eikä murhetta, sillä Hera jätti joulukuusenkin rauhaan, vaikka olimme pelänneet sen pahimmassa tapauksessa kaatavan koko komeuden. Muutaman pallon se tuhosi, mutta ne olivat sellaisia, jotka putosivat kuusesta omia aikojaan tai jonkun meidän ihmisen tönäistyä kuusen oksaa siten, että pallo pääsi putoamaan. Heran mielestä kuusenpalloilla olisi voinut leikkiä enemmänkin, mutta me otimme ne pois heti, kun se testasi hampaitaan niihin, sillä pallot olivat sellaista materiaalia, että ne hajosivat aika teräviksi sirpaleiksi.
Pahin huolenaiheemme oli edessä, sillä aikaisemmat kokemuksemme uudesta vuodesta koiran kanssa eivät olleet mitään mukavia. Merryn ensimmäinen uusivuosi oli täysi katastrofi, kun autuaan tietämättömänä siitä, että koirat voivat olla paukkuarkoja, jätin Merryn poikakaverini asuntoon. Hän palasi omista juhlistaan ennen minua ja joutui siivoamaan kauhuissaan olevan koiran ripuloimat matot. Sittemmin kävi ilmi, että Merry pelkäsi kuollakseen kaikkia kovia ääniä ja pamauksia, kuten ukkosta, raketteja, pakoputken paukahduksia ja vastaavia.
Tällä kertaa olimme onneksi tietoisia siitä, kuinka paha koiran pelko voi olla, emmekä suunnitelleet mitään ohjelmaa vuoden vaihteeseen. Olimme jopa valmistautuneita ajamaan autolla kauemmaksi sivistyksestä ja paukkeesta, mikäli Hera osoittautuisi yhtä pelokkaaksi, kuin Merry aikoinaan.


perjantai 5. joulukuuta 2014

Toipilaana



Muutettuamme taloomme 2002 ruuvasin irti eteisen kaapin ovet. Ne olivat painavat ja aina tiellä. Halusin päällysvaatteiden roikkuvan tangossa, avonaisessa syvennyksessä, sillä sateen kostuttamat takit eivät varmaan kuivuisi kovinkaan hyvin piilossa katseilta ovien takana. Halusin myös esteettä potkaista kengät jalastani takkien alle.
Ensimmäisenä päivänä uudessa kodissa tekemässäni pedissä, olohuoneessa
Kaappi ei ollut perinteinen vaatenaulakko, vaan joku aikaisemmista asukkaista oli neronleimauksena asentanut eteisen syvennykseen 80-luvulta peräisin olevan tuplalevyisen vaatekaapin yläkaappeineen. Sinänsä hyvä idea, paitsi ne ovet. Ensinnäkin ne roikkuivat vähän miten sattuu vanhojen saranoidensa varassa, toiseksi, talomme on juuri sen verran vino, että kun avasi oven ripustaakseen takkinsa naulakkoon, ovi pamahti kiinni nenän edessä ellei pitänyt toisella kädellä ovesta kiinni, mikä taas hankaloitti takin taiteilemista vaatepuulle.
Irrotettuani ovet ja kammottavat saranat, niistä jäi varsin ikävät jäljet. Onneksi pakkelilla, hiekkapaperilla, tartuntamaalilla ja kunnon pesunkestävällä lateksilla saa ihmeitä aikaan.
Kun Hera muutti meille, taittelin vanhasta petauspatjasta sille pedin ja päällystin sen pesussa kutistuneella päiväpeittokankaalla. Peti vei puolet takkien alatilasta ja tyhjäksi jääneeseen tilaan sai mukavasti Heran lelulaatikon. Kengät muuttivat toisaalle.
Välillä Hera valitsee lelulaatikon makuupaikakseen
Leikkauksesta kotiin tultuamme koetin pissittää Heraa, mutta laskiessani sen sylistäni pihalle, se lässähti kasaan kuin epäonnistunut kohokas. Kannoin koiran sisälle ja panin sen lattialle, sillä sohvaanhan sitä ei uskaltanut missään nimessä ottaa ja sen takkien alla oleva petikin tuntui minusta korkealta paikalta. En halunnut että jotain tapahtuisi, kun se heräisi ja hyppäisi lattialle.
Olimme saaneet ohjeet, että koira liikkuu vointinsa mukaan ja että rajuimpia liikkeitä, kuten sohvalle hyyppämistä, tulisi välttää muutaman päivän.
Leikkauksen jälkeen, eteisen lattialla.
Kun Hera sitten heräsi sen verran, että se pysyi jaloillaan, se kipitti ensi töikseen sohvan luo ja hyppäsi siihen. Minä kiljaisin kauhusta, minkä seurauksena koira hyppäsi alas. Sydän tykyttäen otin sen syliini, nostin varovasti viereeni sohvaan nukkumaan. Paketoin sen peiton sisään, sillä Hera tärisi vilusta, kuten eläinlääkäri oli sanonut sen tekevän nukutuksen poistuessa sen kehosta.
Leikkaushaava oli yllättävän ylhäällä vatsassa, eikä jalkovälissä, kuten olin kuvitellut. Hera ei ylettynyt nuolemaan haavaa, mikä oli hieno juttu, sillä emme tarvinneet lainkaan sellaista tötterökauluria, joita koirille yleensä eri toimenpiteiden jälkeen laitetaan. Halusin kuitenkin suojata haavaa jollain tavoin, joten leikkaisin vanhasta pitkä- ja kapeahihaisesta t-paidasta hihat irti ja muotoilin niistä Heralle trikoobodyn. En tiedä, oliko siitä hyötyä, mutta tunsin tehneeni jotain ja koira näytti enemmän toipilaalta, kun sillä oli tuo vartaloputkilo päällä.