Kynttiläkierros

Lapsuuteni juhannuksista mieleenpainuvimmat olivat ne, jotka vietimme saaristossa, veneillen. Monesti olimme joko jonkun tutun kesäpaikassa tai sitten vierasvenesatamassa ja osallistuimme paikallisten juhannuskarkeloihin, johon sisältyi kukkaseppelein ja lehväköynnöksin koristellun juhannussalon nosto, musiikkia, tanssia ja hyttysiä.

Veneettöminäkin vietimme juhannuksia tuttujen mökeillä, missä oli tylsää. Aikuiset juhlivat aikuisten tavoin, minä ja sisareni istuimme pelaamassa korttia saatuamme osamme pöydän antimista. Laihana lohtuna oli se tieto, että kaikki kaverit olivat kohtalotovereita: kukin joutui tahollaan olemaan vanhempiensa kanssa jossain maalla, pahimmassa tapauksessa kiviriippanaan joku itseään selvästi nuorempi serkku, jonka kanssa oli pakko viettää aikaa.

Lasten ollessa pieniä emme varsinaisesti viettäneet juhannuksia. Mikäli sää salli, kävimme appivanhempieni mökillä ja söimme lasten isovanhempien seurassa. Mikäli satoi, pysyttelimme visusti mukavuuksien äärellä, nauttien kaupungin hiljaisuudesta.

Heran ensimmäinen juhannus oli toisenlainen. Olimme jo jonkin aikaa isännöineet kesämökkiä omin voimin, kun meitä edeltävä sukupolvi ei enää jaksanut. Omat lapset alkoivat olla kotoa muuttaneita ja päättivät koota ison porukan ja viettää juhannusta kanssamme.

Täydellä tusinalla mölkättiin, syötiin, juotiin, heitettiin tikkaa, pelattiin kuningasta, syötiin, grillattiin, pelattiin lentopalloa, painittiin, saunottiin, uitiin, paistettiin makkaraa, laulettiin ja naurettiin.

Illan viiletessä istuimme rannan tuntumassa olevalla nuotiopaikalla, jossa tuli lämmitti ihanasti ja savu piti hyttyset loitommalla. Joku näppäili kitaraa, lauloimme välillä hiljaa, välillä kovaa ja kun sanat unohtuivat, hyräiltiin mukana.

Ennen nukkumaan menoa järjestettiin kynttiläkierros, jossa palava kynttilä kiersi kädestä toiseen. Kynttilän osuessa kohdalle piti sanoa jotain, mikä oli erityisesti painunut mieleen. Yksi kiitteli ruokaa, toinen hauskaa seuraa. Kynttilän osuessa kohdalleni, huomasin palan nousevan kurkkuuni. Huomasin, etten kyennyt peittelemään liikutustani koettaessani sanoa, kuinka suunnattoman kiitollinen olin juuri siitä hetkestä, kun sain istua lastemme ja heidän kavereidensa kanssa kesäyössä nuotion lämmössä.

Kitara ja aamuauringon ensi säteet toivottivat minulle hyvää yötä.

Hauskaa juhannusta ja pitäkää kynttiläkierros, joskus nimittäin ne pienet jutut luovat ne parhaat muistot….

Verenhimoiset nymfit

Hämähäkit, kärpäset ja muut höntiäiset kuuluvat kesään ja hyttyset ovat se välttämätön paha, jotta kirjosiepoilla, peipposilla ja muilla livertäjillä on ruokaa poikasilleen.

Käärmeistä ei varsinaisesti ole muuta haittaa kuin se, että niitä pelästyy niin herkästi. Ja kun me kaksijalkaiset ja matelijat elelemme toisiamme kunnioittavaa rinnakkaiseloa, ei edes kyistä ole vaaraa. Ne kyllä painuvat piiloon hyvissä ajoin tömistellessämme huussipolulla, emmekä edes aina tiedä, kuka menoamme vahtii ruohikon suojissa. Koira kuitenkin liikkuu sen verran nopeasti ja kevyesti tassutellen, että se kyllä saattaa yllättää kyyn, mistä voi seurata ikäviä asioita.

Muuten käärmeistä on paljon hyötyä, sillä ne pitävät pikkujyrsijät pois talonnurkista. Ihan täydellisiä hiirenloukkuja nekään eivät ole, sillä keväisin mökin siivous alkaa metsähiirten papanoiden siivoamisella. Minua ihmetyttää ja askarruttaa joka kerta, kuinka hiirenpipanoita löytyy mitä kummallisimmista paikoista, sellaisistakin, joihin en ymmärrä, miten nuo pienet siimahännät ovat päässeet.

Jos pikkujyrsijät vain jättäisivät jälkeensä pieniä käyntikortteja, ei se olisi kovinkaan iso juttu, mutta niiden olemassaolo mahdollistaa sen kaikista viheliäimmän mökkiötökän kehityskaaren, sillä ne toimivat isäntäeläiminä ja veripankkina punkkien ensimmäiselle kehitysvaiheelle, toukille.

Tässä mielipiteeni punkeista

Ja punkeista en oikein löydä mitään hyvää sanottavaa.

Neljännesvuosisadan aikana vain parina viimeisenä kesänä punkit ovat lisääntyneet kiusaksi asti. Aikaisemmin niitä oli, mutta koskaan en nähnyt elävää esimerkkiä yhdestäkään.

Heraa edeltävänä kesänä nappasin tuon tuostakin kiinni säärtä kävelevän tai niskassa askeltavan perkeleen keksinnön, onneksi vain yksi täysikasvuinen ehti tarttua kiinni. Pienimpiä nymfejä sai napsia ihosta melkein päivittäin, ne kuitenkaan eivät kiinnittyneet kovinkaan napakasti paksuun nahkaani.

Heralla oli punkkeja, välillä ne onnistui huomaamaan, kun ne ryömivät pitkin koiran selkää, mutta kaiken kaikkiaan koirasta napsittiin irti viitisentoista kappaletta kesän aikana. Käytimme niskaan kaadettavaa litkua, mikä tehosikin muutaman päivän, kunnes koira oli uinut niin monta kertaa, että se huuhtoutui pois, mikä sinänsä on huono juttu kalanpoikasten kannalta, sillä punkkiaine käsittääkseni on sen verran järeä myrkky, että sen sanotaan vahingoittavan niitä. Seuraavana keväänä olisimme ajoissa liikkeellä ja varautuisimme punkkikesään toisin asein…

Soutaen olisit jo perillä

Meillä on alumiininen soutuvene, jolla soutelemme silloin tällöin pienellä lahdella, mökkirannan edessä. Lahden pohjukka on joskus taannoin ollut kapea kanava, jota pitkin on voinut kulkea vesiteitse monen kilometrin päässä olevalle toiselle lahdelle. Vuosikymmenten saatossa tuo kanava on kasvanut umpeen, edesauttamassa tätä valitettavaa kehitystä on sen molemmilla puolilla olevat pellot, josta valuu ravinteita veteen. Vettä tuossa pienessä ojantapaisessa on noin metrin verran, matalimmillaan vain niin vähän, että soutuveneellä pääsee etenemään juuri ja juuri. Airon lapa kuopsasee joka kiskaisulla pohjamutaan. Kahta puolen kasvaa monen metrin korkuinen ruovikko tai kansanomaisesti kaislikko. Kaislarannat ovat lähentyneet toisiaan niin paljon, että loppukesästä soutaminen on mahdotonta, sillä airot ottavat molemmin puolin kiinni kaisloihin.

Hera rakastaa veneilyä. Sillä on pienet pelastusliivit, sillä se kuikkii laidan yli niin innoissaan ja nuuhkii pohjasta nousevaa mudan hajua haltioissaan, eikä ole takeita, etteikö se jonkun päähänpiston innoitamana voisi loikata laidan yli. Luonnollisestikin koira osaa uida, mutta jos se säikähtää ja lähtee kauhomaan veneestä poispäin, voi sen kalastaminen vedestä osoittautui vaikeaksi.Tuon umpeenkasvaneen lahdenpohjukan kaislikon suojissa pesii paljon lintuja, lisäksi siellä asuu piisami ja iso määrä vesimyyriä, joiden tuoksu Heran nenässä on vastustamaton.
Kauempana, veneilyn ulottumattomissa, pesii harmaahaikara, joka iltahämärissä lentelee lahden suuntaisesti kauemmas avoimemmille vesille ruokailemaan. Tuo komea lintu on joitakin kertoja laskeutunut aivan mökkirantaamme. Sen lentoa on hieno katsella, kun se kaula mutkalla liitelee edes takaisin. Yksi hienoimmista kokemuksista oli pari kesää sitten, kun havahduimme taivaalta kuuluvaan kahinaan. Aivan päämme yläpuolella, korkeuksissa, liiteli kolme merikotkaa, joiden voimakkaat siiveniskut kantautuivat aina maan pinnalle saakka. Seisoimme mykistyneinä katsomassa, kun nuo taivaan kuninkaat kaarsivat yllämme ja liitelivät tiehensä avomerta kohti.