Tulenliekkinä saavuit kerran

Kesän taittuessa syksyyn mökkeilymme rajoittuu viikonloppuihin. Viimeistään lokakuun alussa olemme todenneet, että varhain pimenevät illat ja sateen ryydittämät harmaat päivät eivät houkuttele viettämään viikonloppuja mökillä. Toisaalta, jos lämpötila ei painu montaa astetta pakkasen puolelle ja on kuulasta ja aurinkoista, ei lehtien haravoiminen ole mitenkään vastenmielistä puuhaa, etenkin kun palkinnoksi saa nauttia puusaunan löylyistä hiljaisessa pimeydessä myrskylyhtyjen valossa.

Tänä syksynä olosuhteet eivät ole olleet otolliset, sade on kastellut pimeässä huussiin hapuilevan, nurmikot ovat liestyneet mutalälliksi, johon saunaan lipokkaat jalassa tassutellessaan liukastuu, ellei ole varuillaan. Vaahterasta pudonneet lehdet ovat liiskautuneet painavaksi, tiiviiksi matoksi, johon tavallinen harava ei pure. Silti vietimme lokakuun viikonloput mökillä, sillä kaikesta huolimatta se voitti kotiolot. Kaupunkiasuntomme oli vallannut kolme aikuista poikaamme, heidän jokaisen purkamaton muuttokuormansa ja meidän puoliksi pakattu vastaava, sillä olimme muuttamassa uuteen kotiin marraskuun puolessa välissä. Joten kaikkien mielenterveyden säilyttämiseksi mökillä evakossa viikonloppujen viettäminen oli viisain – ja ainoa – ratkaisu.

Viihdymme parhaiten isoksi taloksi kutsumassamme talossa, joka ei kuitenkaan ole talviasuttava. Saunan yhteydessä oleva rantamökissä pärjäisi talvipakkasillakin, mutta koirien kanssa se on aika ahdas. Joten koetamme pärjätä talossa, jossa seinissä olevat vanhat purut ovat pakkautuneet vuosikymmenten saatossa niin, että puolet seinästä on tyhjää täynnä. Yksinkertaisten ikkunoiden vanhojen pokien raoista ulisee tuuli ja syksyn hyhmäinen iltausva hiipii sisälle lattianraoista. Muutaman sähköpatterin ja pienen takan avulla pärjäämme kuitenkin jotenkuten. Ja illalla, kun sytytämme kymmenittäin tuikkuja ja kynttilöitä, lämpötilan saa kohoamaan mukavaksi.

Takkamme ei ole kovinkaan varaava etenkin kun sen kapea piippu on lekaharkkoja, eli sitä pitää lämmittää maltilla, ettei piipussa kiinni oleva seinä lämpene liiaksi. Ei kuitenkaan käy kiistäminen, etteikö takka lämmittäisi, kun siinä on valkea ja lasiluukkujen läpi on mukava katsella liekkien tanssia polttopuiden kyljissä.

Mökki oli kylmän kostea, kun tulimme perjantaina iltapäivällä, sillä emme olleet edellisenä päivänä käyneet napsaisemassa pattereita päälle. Tunnissa saimme kuitenkin lämpötilan siedettäviin 15 asteeseen. Touhusimme ulkosalla ja tulimme sisälle juomaan kahvit. Olohuoneessa istuessamme nostimme molemmat katseemme samanaikaisesti kirjasta, jota kumpikin tahollaan luki. Katsoimme koiraa, toisiamme, koiraa, minkä jälkeen kumpikin kuin yhdestä suusta: Ei voi olla totta.

Hyvää joulua kaikille!

Hera oli vaellellut tovin levottoman ympäriinsä, minkä jälkeen se istahti takan eteen. Se tuijotti sitä hetken, sitten se vilkaisi puukoriin, takaisin takkaa, puukoria, takkaa, puukoria. Kun katseen voimalla ei saanut tulta tehtyä, se käänsi katseensa mieheeni, joka yleensä takan sytyttää ja lisää sinne puita. Jälleen tuijotus takkaan, puukoriin, mieheeni.

Heralla oli kylmä – enkä yhtään ihmettele – ja se oli tajunnut, että takkatuli lämmittää. Olin kyllä tiennyt, että koirat ovat älykkäitä, silti Hera löi meidät ällikällä, jälleen kerran.

Äidinvaisto

Olen aina pitänyt piirretyistä elokuvista. Lapsuudessani ne olivat lähinnä Disneyn tekeleitä ja muistan nauttineeni, kun omien lasten ollessa pieniä niitä pystyi katsomaan videoilta, kun omassa lapsuudessani piti lähteä elokuvateatteriin, minkä vuoksi niitä ei niin usein tullut katsottua.

Vaikka elokuvat ovat lapsille tarkoitettuja, on niissä aina, kuten kunnon sadussa kuuluukin, hyvän ja pahan taistelua, vähän jännitystä ja aimo ripaus romantiikkaa. Piirretyt versiot ovat silti ihan lällärikamaa niihin alkuperäisiin tarinoihin verrattuina, joissa saatettiin jopa liikkua kauhutarinoiden puolella.

Siltikin nämä piirrosversiot noitineen ja muine kammotuksineen pelottivat ja liikuttivat enkä usko monenkaan meistä kyenneen itkemättä katsomaan, kun metsästäjä ampui Bambin emän jättäen tuon pienen avuttoman vasan ypöyksin.

Kesäloman ensimmäisinä päivinä nautimme loman alkamisesta mökillä. Selma ja Hera osallistuivat alkukesän touhuihin ja pyörivät meidän lähettyvillämme, kun kuopsutimme kukkamaita ja haravoimme lehtiä. Näin silmäkulmasta Selman viipottavan naapurin tontin puolelle, mutta koska tiesin, että siellä ei juuri nyt ollut ketään, en komentanut sitä heti takaisin.

Panin merkille, että se seisahtui ja jäi liikkumattomana tuijottamaan naapurin saunan edustalla olevan ison lepän tyveä. Selmalla oli häntä innostuksesta pystyssä ja se lähestyi puuta jännityksensekaisen innostuksen huokuessa parinkymmenen metrin päähän, jossa seisoin sitä tarkkailemassa.

En ollut uskoa silmiäni, Selma oli löytänyt leikkikaverin. Mistähän se toinen koira oli sinne tallustanut, tajusin ajatelleeni, ja kenen se oli, sillä se ei muistuttanut naapurustossa silloin tällöin tassuttelevaa spanielia. Jätin haravan niille teloille ja kiiruhdin askeleitani, kun tajusin, mikä Selman leikkitoveri oli. Samalla kuului sydäntäsärkevä rääkäisy.

Selma oli löytänyt kauriinvasan, jonka emä oli jättänyt päiväksi naapurin tontille, lepän juurelle. Koira koetti kaikin tavoin hoitaa löytölastaan: se nuoli vasan päästä jalkoihin ja kun tuo raukka yritti huojuvin jaloin karkuun, Selma otti sitä päättäväisesti mutta hellästi kiinni niskasta ja kantoi takaisin. Taitoin loppumetrit naapurin tontille juosten.

Hera oli jo ennättänyt paikalle ja nuuski Selman löytämää saalista innokkaasti. Vasa makasi kiepillä nurmikolla ja katsoi minuun suurilla ruskeilla silmillään. En muista koskaan nähneeni mitään niin hellyttävää.

Otin koirat kiinni ja palasimme puolijuoksua omalle tontillemme. Teljettyäni koirat sisälle soitin eläinsuojeluvalvojalle ja kerroin, mitä oli tapahtunut, sillä minulla oli huoli siitä, että emä hylkäisi vasan, kun se haisisi koiralle. Puhelimessa meitä kehotettiin pitämään koirat sisällä, mikä sinänsä oli haastavaa, sillä päivä oli lämmin. Se, mikä onneksi rauhoitti minua, oli tieto siitä, että emä mitä todennäköisimmin oli tottunut koiriemme ja ihmisten hajuun, sillä ei se muuten olisi jättänyt vasaansa naapurin pihaan. Verkosta luin, että kauriit jättävät vastasyntyneet vasat päiväksi ja palaavat imettämään niitä iltahämärissä pieneksi hetkeksi. Mitä lyhyemmän ajan ne vasan kanssa viettävät, sitä vähemmän niistä tarttuu hajua, joka houkuttelisi saalistajia puolustuskyvyttömän vasan kimppuun. Vasta parin viikon ikäisenä vasa kykenee seuraamaan emäänsä.

Seuraavana aamuna tarkkailimme ikkunasta, mikäli emä oli hylännyt vasan vai oliko se saanut ruokaa, sillä pelkäsin sen nääntyvän auringon porottaessa taivaalta. Puiden välistä näin huojuvin jaloin toikkaroivan vasan, joka mitään pelkäämättä tallusteli pitkin poikin naapurin nurmikkoa. Meidän ei auttanut muu kuin pakata kamamme ja suunnata kotiin. Palasimme mökille viikon päästä, jolloin vasasta ei näkynyt jälkeäkään. Selma kävi naapurin puolella ihmettelemässä, mihin sen uusi kaveri oli kadonnut.

Vielä on kesää jäljellä

Näin kesän vääjäämättä lähestyessään loppuaan, on aika palauttaa mieliin mökkikauden alkumetrien paras viikonloppu.

Meillä on tapana mökkeillä talvisaikaan vain satunnaisesti, sillä paikkamme ei ole talviasuttava. Mikäli on runsasluminen talvi, autolla ei pääse kuin puolen kilometrin päähän ja loppumatka on taitettava umpihangessa tarpoen kaikki tarpeellinen rinkkaan pakattuna – juomavettä myöten.

Tämä seikka hillitsee pakkasen ohella mökkeilyintoa aika tehokkaasti. Mutta jos talvi on leuto ja etenkin yöllä vain muutama pakkasaste, mökkeillä voi vallan hyvin vuoden ympäri.

Kevättalvella me koetamme joko hiihtolomalla tai viimeistään pääsiäisenä olla sen verran mökillä, että saamme edellisenä vuonna kasaantuneet risukasat poltettua jäällä. Haastavaa tässä on se, että pääsiäinen on välillä niin myöhään, että jäät ovat lähtemäisillään, jolloin saa pitää kiirettä, mikäli aikoo kokkoa jäällä polttaa. Toinen seikka, mikä jäidenlähdön aikaan on otettava huomioon, on luonnollisestikin koirat. Nämä kun eivät tajua, milloin jäät kantavat ja milloin eivät.

Hera ei niin paljoa kokeile onneaan lahdenselällä juosten, mutta ei siihenkään ole luottamista, mikäli vastarannalla jotain mielenkiintoista sattuisi näkymään. Selma taas haahuilee kuin hajamielinen lapsi pitkin rantoja kaikkea nuuhkien eikä tajua, mihin se tassuttelee. Toisaalta Hera varmaan on itselleen vaarallisempi, sillä se kun ei paljoa paina, se myös etenee hyvinkin heikkoja jäitä pitkin sen verran kauas, että sen pelastamiseksi ei olisi paljoa tehtävissä, mikäli se putoaisi jääkanteen ilmestyneeseen pieneen avantoon.

Kevään ikimuistoisin viikonloppu oli huhtikuussa, kun avasimme punkkikauden. Niitä verenhimoisia iljetyksiä osaa odottaa juuri niihin aikoihin, minkä vuoksi minulla on jo hyvissä ajoin hankittuna lääkkeet tätä varten. Kun löydän ensimmäisen perkeleen koiran kulmakarvojen tietämiltä (tällä kertaa Selmasta) annan heti tabletit, minkä jälkeen punkit kuolevat ja putoilevat omia aikojaan.

En usko koirien arvostavan tätä proseduuria, mutta toisaalta eivät ne sitä vihaakaan. Hera ottaa tabletin makupalana, Selmaa täytyy vähän maanitella (eli myötäote alaleuasta ja tabletti niin pitkälle nieluun, kuin vain sormet riittää, minkä jälkeen napakka ote kuonosta, jolloin koira ei saa kielellä työnnettyä tablettia ulos vaan sen on pakko nielaista).

Selman päiväkirjamerkintöihin sen sijaan tuli maninta rantajäihin vajoamisesta, kun se päätti lähteä moikkaamaan rajanaapureita rantajäiden kautta. Kuului vain molskahdus, kun se meni jäiden läpi ja aikamoinen räpiköinti ennen kuin se sai sen verran otetta jääsohjosta, että se pääsi kammertamaan takaisin maihin. Olin jo kovaa vauhtia potkimassa kenkiä ja housuja jalastani kahlatakseni sen pari metriä, minkä Selma rannasta oli. No, se ei ollut moksiskaan vaan jatkoi matkaansa naapurin rantoja komuten kadoten näkyvistä. Odotimme aika pitkän tovin ja päivystin rantaviivan tuntumassa siltä varalta, että se eksyisi taas heikoille jäille. Aikamme odotettuamme käväisin sisällä ja näin ikkunasta, kun koira palasi omalle tontillemme, jotain isoa karahkaa raahaten. Se paneutui ilmeisen tyytyväisenä makuulle keväänkosteaan maahan ja alkoi järsiä tuomisiaan. Koska sillä ei ole tapana kaluta puunrankoja, oli minun mentävä katsomaan, mitä ihmettä se oli löytänyt. Minut nähtyään onnesta soikea koira raahasi näytille aarteensa: kokonainen takajalka, jossa karvatupsuja siellä, täällä. Joku peurarukka oli hukkunut ja sen raato tai osa siitä oli ajautunut rantaan. Minulla ei ollut sydäntä ottaa tuota herkkua Selmalta. Joka viikonloppu se jatkoi jalan kaluamista, kunnes juhannuksen alusviikolla päätin heittää viimeiset pätkät kompostiin.

                                                                                  

            

Rastaspiiras

Lapsuuden ihania lukumuistoja olivat Hanhiemon iloinen lipas ja Tiitiäisen satupuu. Osa runoista viehätti pelkällä kielellä leikkimisellä, osassa mielikuvitusta kutitteli sen tarina ja joissakin oli absurdi, jopa makaaberi sisältö tai joku kummallinen juonenkäänne. Huomasin yhden pelmahtavan muistini syövereistä Heran viimekesäisen metsästyksen innoittamana.

Alun perin englantilaisen lastenrunon Sing a Song of sixpence -tarinassa kerrotaan, kuinka piiraaseen leivotaan kaksi tusinaa mustarastaita, jotka piirakkaa avattaessa alkavat laulaa. Vaikka idea sinänsä kuulostaakin tuulesta temmatulta, eräässä italialaisessa vuodelta 1549 olevan keittokirjassa on resepti, jossa piirakkaan leivotut linnut saatiin pysymään elävinä ja kun piirakka avattiin, ne lehähtivät lentoon. Ruokalajin oli tarkoitus herättää ihastusta ja hämmennystä päivällisvieraissa, mikä tuolla keinolla varmaan onnistui.

Kuuden pennin laulusta löytyy muitakin käännöksiä, mutta itse pidän tästä Kirsi Kunnaksen versiosta:

Tää laulu maksaa killingin

ja kapallisen ruista.

Kaksikymmentäneljä rastasta

linnanpihan puista

kuninkaan kaakkuun leivottiin

ne lauloi herkkusuista,

                      ne mustat linnut lauloi niin,

                                            kun kakku avattiin.

Ja kuningas laski rahojaan

ja oli huolissaan

                      Ja kuningatar hunajaa

                                            maisteli nojatuolissaan

                      Ja piika takapihalla

                      pyykkinsä koriin koppasi,

                      ja silloin rastas viimeinen

                                            häneltä nenän noppasi.

No, miksi minä tätä tulin ajatelleeksi? Viime kesänä ajelimme tapamme mukaan perjantaina työpäivän päätteeksi mökille. Perillä purimme kassit ja pussit ja keitimme kahvit. Istuuduimme nauttimaan kahvista ja sen kylkeen tehdyistä voileivistä parvekkeelle, jossa koirat yleensä makoilevat auringon lämmössä puoliunessa. Välillä jompikumpi tai molemmat avaavat toista silmää tai loppasevat korvaansa merkiksi siitä, että ovat panneet merkille ohilentävän linnun tai naapurin puuhastelun.

No, Hera ei lainkaan ottanut asettuakseen vaan puhisi ja tuhisi kurkkien kaidelautojen välistä, nuuskutti lattialautojen väleistä ja yleisesti ottaen oli selkeästi taisteluvalmiudessa. Kun se ei siitä lainkaan rauhoittunut vaan pullistelullaan häiritsi meidän iltapäivän harrasta hetkeä, nousin tuolistani päästääkseni sen ulos pihalle, josko parvekkeen alla rapistellut sisilisko tai muu vastaava pakenisi ja saisimme kaipaamamme rauhan.

Hera säntäsi ovelta talon ympäri ja sinne parvekkeen alle. Painelin perässä, sillä ajattelin, että jos siellä kuitenkin on jotain. Niin olikin.

Hera: Mitä, kuoliko se? Annoinko luvan, en antanut.
Selma: Joko saa syödä vai miksi tää on tässä?

Säilytimme kiepillä kahden vanhan pyykkikepin väliin viritettyä lentopalloverkkoa, joka oli kyllä parhaat päivänsä nähnyt, sillä siinä oli enemmän reikää kuin reikiä ympäröivää nylonnarua, mutta myttyyn oli kuin olikin tarttunut räkättirastas eli tuttavallisemmin räksä. Hera oli aivan pöhinöissään ja innoissaan saaliistaan, ja minulla oli täysi työ pitää se loitolla, kun aloin varovasti irrottamaan verkkoon sotkeutunutta linturaukkaa. Komensin russelia malttamaan mielensä ja ajattelin, että kun saan viimeisenkin lenkin linnun ympäriltä pois, se pääsee lehahtamaan karkuun.

Laskin linnun kädestäni maahan nostaakseni sen siipeä, jolloin se olisi vapaa.

Vips. Samalla sekunnilla russeli tuli takavasemmalta kuin hauki kaislikosta ja pinkoi karkuun räksäparka suussaan. Ja minä kiljuen perässä. Hera pudotti saaliinsa suustaan päästyään turvallisen välimatkan päähän minusta. Lintu oli yhä elossa, vaikkakin henkihieverissä. Ei kun takaisin kantoon ja karkuun. Parin metrin päähän ja sama operaatio. Lintu suusta nurmikolle ja intensiivinen tuijotus. Tällä kertaa elonmerkkejä ei enää ollut vaan lintu oli heittänyt henkensä.

Hetki ennen kompostiin joutumista

Iltapäivän raukea rauha laskeutui, sillä kukapa sitä hiljalleen makoilevasta linnusta innostuisi, ei Hera ainakaan. Ja Selmalle riitti, kun kävi nuuhkaisemassa, että mikä taas oli syy tähän hirveään sirkukseen ja älämölöön.

Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy....

Ja pikkujalka pilkahtaa...

Meillä on tapana koirakavereiden kanssa sopia treffit pari kilometriä kotitalostamme sijaitsevalle alueelle, jossa parkkipaikan vierestä lähtee kärrytie, jota pitkin pääsee eri suuntiin johtaville metsäpoluille. Kärrytietä pääsee myös kesantopellolle ja hakkuualueelle, jonne meillä kavereiden kanssa on vakiintunut sellainen reilun parin kilometrin lenkki, jonka hitaastikin tallustellen tekee alle tunnissa. Ei siihen matkaan varsinaisesti kulu kuin puolisen tuntia tavallista vauhtia käveltäessä, mutta me pysähtelemme katsomaan, kuin koirat saavat hepuleita, jäävät nuuhkuttelemaan, uivat jossain ojassa tai säntäilevät jonkun hajun perässä.

Maasto on muidenkin koiranomistajien ja ulkoilijoiden suosiossa, ja etenkin viikonloppuisin siellä on niin vilkasta, että olemme kokenee viisaimmaksi ajoittaa käyntimme varhaisiin aamuihin ennen töihin menoa tai arki-iltapäiviin. Muina aikoina siellä on kävelijöitä, pyöräilijöitä tai muita koiranulkoiluttajia. Suurin osa näistä on ihan mukavaa sakkia, mutta aina joukkoon mahtuu niitä, jotka eivät pidä vapaana olevista koirista olivat he itse sitten koirallisia tai eivät. Useimmiten kuitenkin saamme olla ihan omalla porukalla.

Koirien kiinnipitokautena en harrasta paljoakaan siellä ulkoilemista, mutta käymme kyllä toisinaan siellä silloinkin, sillä porukkamme koirat ovat onneksi pääosin sellaisia, että ne pysyttelevät lähellämme, kun taivallamme kesantopellolla eli ovat heti kytkettävissä, kuten lain kirjain sen sanoo.

Koirakavereiden kanssa riehutaan

Talvisin käymme siellä sitten sitäkin ahkerammin. Ihan parasta on, kun lumessa, ison ruohotyppään luona on kolo, josta nousee vieno hiiren tai myyrän hengitys. Hera ja Selma kavereineen kaivavat ja tuhisevat ihan vimmattuina. Mitä todennäköisimmin lumipeitteen alla värjöttelee joku pieni viipertäjä kauhusta kankeana. Erään kerran hankea pitkin kipitti pieni peltomyyrä. Se hävisi lumeen kuin taikaiskusta saaden koirat peräänsä. Parin metrin päästä tuo kamikatsemyyrä pulpahti pintaan kuin korkki ja jatkoi pakenemistaan. Koirat olivat niin keskittyneitä kaivamaan siitä, missä se oli painunut lumen alle, etteivät heti edes tajunneet myyrän ilmestymistä. Sivusilmällä Hera äkkäsi sen ja ennen kuin ehdin pelastaa tuon pienen siimahännän, Hera oli pannut sen päiviltä. Otin vielä lämpimän vainajan hyppysiini ja nakkasin sen kauemmaksi ja se katosi humpsahtaen lumeen. Jatkoimme tarpomistamme polkua pitkin, koirat edellä ja perässä. Paitsi Selma, joka jättäytyi jälkeen, kunnes välimatka oli sellainen, että en ehtisi sen perään. Se pyörähti sulavasti ympäri, otti suunnan kuin maalihakuinen ohjus ja kun ennätin viimein sen luo, oli se natustanut saaliin parempiin suihin. Myyrän kohtalosta kieli vain pieni verijälki lumisessa kuopassa. Minun ei auttanut kuin levitellä käsiäni ja palata muiden perään. Selma seurasi kiltisti yhä maiskutellen ja huuliaan lipoen.