tiistai 7. toukokuuta 2019

Rastaspiiras


Lapsuuden ihania lukumuistoja olivat Hanhiemon iloinen lipas ja Tiitiäisen satupuu. Osa runoista viehätti pelkällä kielellä leikkimisellä, osassa mielikuvitusta kutitteli sen tarina ja joissakin oli absurdi, jopa makaaberi sisältö tai joku kummallinen juonenkäänne. Huomasin yhden pelmahtavan muistini syövereistä Heran viimekesäisen metsästyksen innoittamana.
Alun perin englantilaisen lastenrunon Sing a Song of sixpence -tarinassa kerrotaan, kuinka piiraaseen leivotaan kaksi tusinaa mustarastaita, jotka piirakkaa avattaessa alkavat laulaa. Vaikka idea sinänsä kuulostaakin tuulesta temmatulta, eräässä italialaisessa vuodelta 1549 olevan keittokirjassa on resepti, jossa piirakkaan leivotut linnut saatiin pysymään elävinä ja kun piirakka avattiin, ne lehähtivät lentoon. Ruokalajin oli tarkoitus herättää ihastusta ja hämmennystä päivällisvieraissa, mikä tuolla keinolla varmaan onnistui.
Kuuden pennin laulusta löytyy muitakin käännöksiä, mutta itse pidän tästä Kirsi Kunnaksen versiosta:

Tää laulu maksaa killingin
ja kapallisen ruista.
Kaksikymmentäneljä rastasta
linnanpihan puista
kuninkaan kaakkuun leivottiin
ne lauloi herkkusuista,
                      ne mustat linnut lauloi niin,
                                            kun kakku avattiin.

Ja kuningas laski rahojaan
ja oli huolissaan
                      Ja kuningatar hunajaa
                                            maisteli nojatuolissaan
                      Ja piika takapihalla
                      pyykkinsä koriin koppasi,
                      ja silloin rastas viimeinen
                                            häneltä nenän noppasi.


No, miksi minä tätä tulin ajatelleeksi? Viime kesänä ajelimme tapamme mukaan perjantaina työpäivän päätteeksi mökille. Perillä purimme kassit ja pussit ja keitimme kahvit. Istuuduimme nauttimaan kahvista ja sen kylkeen tehdyistä voileivistä parvekkeelle, jossa koirat yleensä makoilevat auringon lämmössä puoliunessa. Välillä jompikumpi tai molemmat avaavat toista silmää tai loppasevat korvaansa merkiksi siitä, että ovat panneet merkille ohilentävän linnun tai naapurin puuhastelun.
No, Hera ei lainkaan ottanut asettuakseen vaan puhisi ja tuhisi kurkkien kaidelautojen välistä, nuuskutti lattialautojen väleistä ja yleisesti ottaen oli selkeästi taisteluvalmiudessa. Kun se ei siitä lainkaan rauhoittunut vaan pullistelullaan häiritsi meidän iltapäivän harrasta hetkeä, nousin tuolistani päästääkseni sen ulos pihalle, josko parvekkeen alla rapistellut sisilisko tai muu vastaava pakenisi ja saisimme kaipaamamme rauhan.
Hera säntäsi ovelta talon ympäri ja sinne parvekkeen alle. Painelin perässä, sillä ajattelin, että jos siellä kuitenkin on jotain. Niin olikin.
Hera: Mitä, kuoliko se? Annoinko luvan, en antanut.
Selma: Joko saa syödä vai miksi tää on tässä?
Säilytimme kiepillä kahden vanhan pyykkikepin väliin viritettyä lentopalloverkkoa, joka oli kyllä parhaat päivänsä nähnyt, sillä siinä oli enemmän reikää kuin reikiä ympäröivää nylonnarua, mutta myttyyn oli kuin olikin tarttunut räkättirastas eli tuttavallisemmin räksä. Hera oli aivan pöhinöissään ja innoissaan saaliistaan, ja minulla oli täysi työ pitää se loitolla, kun aloin varovasti irrottamaan verkkoon sotkeutunutta linturaukkaa. Komensin russelia malttamaan mielensä ja ajattelin, että kun saan viimeisenkin lenkin linnun ympäriltä pois, se pääsee lehahtamaan karkuun.
Laskin linnun kädestäni maahan nostaakseni sen siipeä, jolloin se olisi vapaa.
Vips. Samalla sekunnilla russeli tuli takavasemmalta kuin hauki kaislikosta ja pinkoi karkuun räksäparka suussaan. Ja minä kiljuen perässä. Hera pudotti saaliinsa suustaan päästyään turvallisen välimatkan päähän minusta. Lintu oli yhä elossa, vaikkakin henkihieverissä. Ei kun takaisin kantoon ja karkuun. Parin metrin päähän ja sama operaatio. Lintu suusta nurmikolle ja intensiivinen tuijotus. Tällä kertaa elonmerkkejä ei enää ollut vaan lintu oli heittänyt henkensä.
Hetki ennen kompostiin joutumista
Iltapäivän raukea rauha laskeutui, sillä kukapa sitä hiljalleen makoilevasta linnusta innostuisi, ei Hera ainakaan. Ja Selmalle riitti, kun kävi nuuhkaisemassa, että mikä taas oli syy tähän hirveään sirkukseen ja älämölöön.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy....



Ja pikkujalka pilkahtaa...
Meillä on tapana koirakavereiden kanssa sopia treffit pari kilometriä kotitalostamme sijaitsevalle alueelle, jossa parkkipaikan vierestä lähtee kärrytie, jota pitkin pääsee eri suuntiin johtaville metsäpoluille. Kärrytietä pääsee myös kesantopellolle ja hakkuualueelle, jonne meillä kavereiden kanssa on vakiintunut sellainen reilun parin kilometrin lenkki, jonka hitaastikin tallustellen tekee alle tunnissa. Ei siihen matkaan varsinaisesti kulu kuin puolisen tuntia tavallista vauhtia käveltäessä, mutta me pysähtelemme katsomaan, kuin koirat saavat hepuleita, jäävät nuuhkuttelemaan, uivat jossain ojassa tai säntäilevät jonkun hajun perässä.
Maasto on muidenkin koiranomistajien ja ulkoilijoiden suosiossa, ja etenkin viikonloppuisin siellä on niin vilkasta, että olemme kokenee viisaimmaksi ajoittaa käyntimme varhaisiin aamuihin ennen töihin menoa tai arki-iltapäiviin. Muina aikoina siellä on kävelijöitä, pyöräilijöitä tai muita koiranulkoiluttajia. Suurin osa näistä on ihan mukavaa sakkia, mutta aina joukkoon mahtuu niitä, jotka eivät pidä vapaana olevista koirista olivat he itse sitten koirallisia tai eivät. Useimmiten kuitenkin saamme olla ihan omalla porukalla.
Koirien kiinnipitokautena en harrasta paljoakaan siellä ulkoilemista, mutta käymme kyllä toisinaan siellä silloinkin, sillä porukkamme koirat ovat onneksi pääosin sellaisia, että ne pysyttelevät lähellämme, kun taivallamme kesantopellolla eli ovat heti kytkettävissä, kuten lain kirjain sen sanoo.
Koirakavereiden kanssa riehutaan
Talvisin käymme siellä sitten sitäkin ahkerammin. Ihan parasta on, kun lumessa, ison ruohotyppään luona on kolo, josta nousee vieno hiiren tai myyrän hengitys. Hera ja Selma kavereineen kaivavat ja tuhisevat ihan vimmattuina. Mitä todennäköisimmin lumipeitteen alla värjöttelee joku pieni viipertäjä kauhusta kankeana. Erään kerran hankea pitkin kipitti pieni peltomyyrä. Se hävisi lumeen kuin taikaiskusta saaden koirat peräänsä. Parin metrin päästä tuo kamikatsemyyrä pulpahti pintaan kuin korkki ja jatkoi pakenemistaan. Koirat olivat niin keskittyneitä kaivamaan siitä, missä se oli painunut lumen alle, etteivät heti edes tajunneet myyrän ilmestymistä. Sivusilmällä Hera äkkäsi sen ja ennen kuin ehdin pelastaa tuon pienen siimahännän, Hera oli pannut sen päiviltä. Otin vielä lämpimän vainajan hyppysiini ja nakkasin sen kauemmaksi ja se katosi humpsahtaen lumeen. Jatkoimme tarpomistamme polkua pitkin, koirat edellä ja perässä. Paitsi Selma, joka jättäytyi jälkeen, kunnes välimatka oli sellainen, että en ehtisi sen perään. Se pyörähti sulavasti ympäri, otti suunnan kuin maalihakuinen ohjus ja kun ennätin viimein sen luo, oli se natustanut saaliin parempiin suihin. Myyrän kohtalosta kieli vain pieni verijälki lumisessa kuopassa. Minun ei auttanut kuin levitellä käsiäni ja palata muiden perään. Selma seurasi kiltisti yhä maiskutellen ja huuliaan lipoen.