Iltasella puistossa

Koirapuistoista suosikikseni on kaikkien yritysten ja ympäri ajamisten jälkeen valikoitunut toisiksi lähinnä oleva. Onneksi kotimme lähettyvillä on kaksi puistoa, koska kaikista lähin, viiden minuutin kävelymatkan päässä oleva, on melkein aina tyhjillään. Kävellen tuohon toisiksi lähimpään kestää runsaan vartin, mutta laiskana ihmisenä ja mukamas kiireisenä, hurautan sinne melkein poikkeuksetta autolla.

Minun on tapana käydä siellä iltapäivällä neljän ja kuuden välillä. Ja koska me olemme tapojemme orjia, olen tutustunut moneen samanaikaisesti kävijään. Jotkut käyvät satunnaisesti, toiset vähän useammin. Suurimman osan kanssa jutustellaan varovaisesti tunnustellen koirista.

Välillä ei sielläkään ole tuona ajankohtana seuraa ja kun harmittelin tätä eräälle toiselle koiranomistajalle, hän kertoi, että iltaisin seura on taattu. Niinpä päätin poiketa tavoistani ja lähdin puistoon muutamaa tuntia myöhemmin.

Joskus voi seuraa olla paljonkin

Tyhjään puistoon tuli samalla ovenavauksella toinen koira omistajineen. Kello oli seitsemän. En ehtinyt sanoa kuin hei, kun tämä jo kaivoi soivan puhelimen taskustaan. Tervehdittyään soittajaa hän laski puhelimen korvaltaan ja kysyi yllättäen koirani nimeä. Ällistyneenä en voinut kuin vastata, Hera.

Tämän jälkeen nainen jatkoi puheluaan ja kertoi, että muita ei ole vielä tullut, mutta täällä on yksi uusi, Hera. Sitten hän lisäsi saaneensa tekstarin ja että Tassu on tulossa, vartin päästä.

Kymmenisen minuutin sisällä paikalle oli tullut puolentusinaa koiria ja heidän omistajiaan. Keskustelu kävi vilkkaana ja velloi laidasta laitaan. Joku tiesi kertoa, että Masa oli lomalla, eikä siksi tulisi tänään ja Peku sukuloimassa Keski-Suomessa. Sakua ei kukaan ollut nähnyt vähään aikaan, mikä oli hyvä, sillä sen idiootimpaa sai hakea.

Ymmärsin, että tämä porukka oli tiivis ja tarkkaan järjestäytynyt. Se tekstitteli keskenään puistoon tuloaikojaan ja tiedotti, kuka milloinkin oli paikalla. Totesin, että olen ulkopuolinen enkä toisaalta tuntenut paloa työstää itseäni heidän joukkoonsa, etenkin, kun olin poikkeuksellisesti liikkeellä niin myöhäiseen ajankohtaan.

Huikatessani heille heit huomasin, kuinka kaipasin niitä omia koirakavereitani ja sitä seuraa, jonka kanssa kulutin aikaa iltapäivisin, runsaan tunnin kerrallaan.

Kelmusilmien kerho

Eräässä koirapuistossa en käynyt Heran kanssa kuin kerran. Puisto sinänsä oli ihan tavanomainen, mutta sen asiakaskunta oli varsin mielenkiintoista. Loppukesän auringon lämmössä istui puolentusinaa auringon ahavoittamaa miestä, joilla jokaisella oli suuri, sekarotuinen hurtta. Miehet vaikuttivat viihtyneen puistossa jo jonkin aikaa ja päättelin, että tämä aitaus toimitti olohuoneen virkaa. Eväinä heillä oli kopallinen kaljaa ja koirille oli varattu iso kanisteri vettä.

Huonolaatuiset tatuoinnit saivat minut ajattelemaan, että niitä ei ollut teetetty isolla rahalla kaupungin parhaissa studioissa. Seisoskelin vähän etäämpänä, lähellä roskista, jolloin yksi heistä vaihtoi kanssani muutaman sanasen hakiessaan lapion koiransa kasan siivotakseen. Miehen silmät paljastivat, että nautittu oli muutakin kuin pelkkää keskiolutta.

Heidän koiransa kuljeskelivat ympäriinsä, juoksentelivat hetken ja kävivät sitten juomakupilla. Kun kaksi koirista yhtäkkiä alkoi tapella, omistajat karjaisivat täysillä koiransa nimen, minkä jälkeen niitä rangaistiin kovalla kädellä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että koiran rankaiseminen on väärin. Mikäli koiraa komentaa, kieltää tai kasvattaa karjumalla, huutamalla ja rankaisemalla, koirasta tulee epävarma ja epäluuloinen, mikä johtaa siihen, että koirasta saattaa tulla arvaamaton.

Vähän ensimmäisen ja ainoan vierailuni jälkeen kuulin eräältä koiranomistajalta, että puistossa oli tapahtunut vakava onnettomuus. Joku oli tullut sinne koiransa kanssa, joka oli säikähtänyt yhtä isoista koirista ja alkanut juosta karkuun, minkä seurauksena koko lauma oli lähtenyt sen perään ja yksi näistä hurtista oli purrut pakenevaa koiraa todella pahasti.

Päälle käyneen koiran omistaja oli ollut sitä mieltä, että syy oli karkuun juosseen koiran, eikä hän olisi millään tapaa vastuussa tapahtuneesta. Tapahtuman nähnyt sivullinen tarjoutui todistamaan, jotta pahoin vahingoittuneen koiran eläinlääkärikulut langetettaisiin purreen koiran omistajan maksettaviksi. Miten siinä sitten loppujen lopuksi kävi, jäi minulle epäselväksi. Oletettavasti pikkukoira selvisi. Ja kelmusilmien kerho jatkoi päivittäisiä istuntojaan, kunnes syksyn kaatosateet ja talven pakkaset ajoivat heidät sisätiloihin.

kuvien koirat eivät mitenkään liity kertomukseen, kuvat: flikr-kuvapankki

Pommikone

Hei leikitään!

Koirapuistot ovat pääsääntöisesti siistejä, sillä jokainen vastuullinen omistaja korjaa koiransa jätökset roskikseen tai kompostiin aitauksessa sitä varten olevalla lapiolla. Monissa puistoissa on myös aitaan kiinnitetty kakkapussiteline. Valitettavasti löytyy myös niitä, jotka eivät näin tee ja usein kävelenkin lapio kädessäni ympäri aitausta keräillen muiden koirien jätöksiä. Joissakin koirapuistoissa osa aluetta on metsikköä, jonne koirien kasat helposti katoavat, eikä niitä aina löydä, vaikka kuinka tuijottaisi kyykkivää koiraansa samalla kun hamuaa lapiota käteensä ja alkaa kävellä kakkivan koiransa suuntaan. Pimeänä vuodenaikana läjän löytäminen voi olla mahdotonta, mikä osittain selittää sen, miksi kasoja löytyy.

Osa aitauksista jaettu kahtia eli niissä on oma puolensa pienille ja isoille koirille. Mikäli seuransa voi valita, menen aina Heran kanssa isojen puolelle, sillä siellä leikit ovat enemmän Heran mieleen. Heran leikit saattavat välillä äityä aika railakkaiksi ja koska se aidon terrierin tavoin ärisee ja murisee leikkiessään, eivät kaikkien pienten kanssakoirien omistajat arvosta tätä ja luulevat Heraa vihaiseksi. Jos pieni leikkikaveri vielä sattuu olemaan pitkäkarvainen, Hera on täysin pitelemättömissä. Se tuljuttaa ja nujuuttaa kaveriaan turkista ja pitää kamalaa meteliä.

Näin ollen isojen aitaus on kaikkien kannalta parempi valinta. Isot koirat myös pääsääntöisesti sietävät Heran rajuja leikkejä eivätkä hyökkää näykkien kimppuun, kuten välillä pienempien kavereiden kanssa tapahtuu.

Kävin Turun keskustassa, Kupittaan puistossa olevassa koirapuistossa jossain vaiheessa aika usein. Eräs usein samanaikaisesti siellä ollut iäkkäämpi rouva koiransa kanssa tervehti meitä aina iloisesti ja totesi, että sieltä se pommikone tulee. Heran lempinimen perustana oli se, että se mitään pelkäämättä tunkee itseään paljon isompien koirien leikkeihin, kasan alimmaiseksi. Se seisoo takajaloillaan ja yrittää saada otteen kookkaan kaverin niskavilloista, pinkoo ympäriinsä laukkaavien jättiläismäisten kavereiden perässä niin kovaa, kuin tappijaloista lähtee. Pienen kokonsa puolesta Hera pystyy tekemään äkkikäännöksiä ja oikaisemaan sisäkaarretta pitkin, jolloin se pysyy muiden vauhdissa.

Jos kukaan ei sattuisi korvaansa lotkauttamaan Heran leikkiyrityksille, se hakee suuhunsa kepin ja alkaa juosta karkuun. Se on pettämätön keino saada muut jahtaamaan itseään.

Seuraa vailla, tositarkoituksella

Koirapuistot ovat varsin mielenkiintoisia paikkoja. Paitsi silloin, kun seuraa ei ole. Tällöin Hera juoksentelee hetken ympäriinsä nuuhkimassa viimeisimmät uutiset, minkä jälkeen koetan saada sitä innostumaan kepin noutamisesta. Tämä on hauskaa noin kahden heiton verran, jos senkään.

Mennäänkö pois, mulla on tylsää...

Tämän jälkeen se tuijottaa toiveikkaana kaikkia lähestyviä ihmisiä, etenkin jos he kulkevat koiran kanssa. Mikäli mahdollinen leikkikaveri kävelee ohitse puistoon tulematta, Hera jää hiljalleen itkemään portin luo. Tällöin ei auta muu kuin kytkeä koira ja lähteä kävelylle puistossa telmimisen sijaan.

Syksystä kevääseen, jolloin emme ole mökillä edes viikonloppuja, olen tehnyt tuttavuutta monien lähialueen puistojen kanssa. Kotimme lähellä parin minuutin kävelymatkan päässä on pieni koira-aitaus, jossa valitettavasti ei useinkaan ole seuraa. Tämän vuoksi olen laajentanut reviiriä ja autoillen kartoittanut puistoja lähellä ja kauempaa. Tuntuu kuitenkin turhauttavalta, että on ajanut vartin verran koirapuistoon, joka ammottaa tyhjyyttään.

Heralla on omalaatuinen tapa tappaa aikaa...

Seuraa löytyy useimmiten, mikäli osaa ajoittaa käyntinsä iltapäivän tunteihin, jolloin ihmiset ovat palanneet töistä. Toinen varma koirapuistoaika on illalla, kahdeksan maissa. Tämä ei kuitenkaan ole Heran mieleen, se ei malta odottaa eikä ymmärrä, jos sille sanoo, että mukavaa on tiedossa myöhemmin.

Koirapuistoissa tulee jutusteltua mitä erilaisimpien ihmisten kanssa ja olen tavannut monta mukavaa koiranomistajaa, joiden kanssa on tullut puhuttua muustakin kuin koirista, vaikka koirat ovat se tavallisin aihe, mistä jutella ventovieraan kanssa.

Säännöllisesti jossain puistossa vierailtuaan alkaa koirat ja niiden omistajat tulla tutuiksi, vaikkei heitä tunnistakaan muuten kuin koiran perusteella.