torstai 20. lokakuuta 2016

Minkkistoola ja hajuvettä

Hajuaistihan on tunnetusti se koiran paras aisti kuulon ohella. Välillä kyllä tuntuu, että kuulo on kytkettävissä torkku-asentoon tai jopa täysin pois päältä. Hajuaisti taas kumoaa kuulon, sillä kun jokin vastustamaton haju leijailee vastaan, lentävät korvat roskikseen. Siinä sitä sitten huutaa pää punaisena, kun koira pinkoo jostain nappaamansa ihanan rusakonhajun innoittamana pitkin peltoa.
Toisaalta on mielenkiintoista, että vaikka koiralla on ihmiseen verrattuna satakertainen määrä hajusoluja, on sen työnnettävä nokkansa jokaisen paskakasaan, vaikka kasasta ihmisen nenään metrien päähän leijaileva lemu saisi isonkin miehen kyyneliin.
Selityksenä tähän on se, että koira ei miellä hajua pahaksi tai hyväksi, haju on haju, joko mielenkiintoinen, vähemmän mielenkiintoinen tai täysin vastustamaton, kuten kaikki ne kummalliset raadonhajut ja myyränkuset, joihin Heran on itseään hinkattava ulkona ollessamme.
Toissa kesänä mökille tullessamme päästimme tapamme mukaan koirat autosta ja aloimme tyhjentää autoa mökkivermeistä. Yleensä mökin nurkalle saavuttuamme koirat tunkevat ohitse ja odottavat innokkaina oven aukeamista, mikä on hankala toimitus, kun kantamukset kädessä yrittää hapuilla avainta ja tunkea koirien ohi päästäkseen ovelle. Tällä kertaa kumpikin jatkoi pinkomistaan rantaan. Hera piti meteliä, haukahteli ja urahteli, joten jätimme kassit ja pussit oven ulkopuolelle ja menimme katsomaan, mitä ihmettä se siellä rannassa riekkui.
Hera keskeytti tämän veijarin uimatunnin
Hera tanssahteli ympyrää, teki valehyökkäyksiä jotakin kohti häntä terhakkaasti pulloharjan näköisenä. Lähemmäksi päästyämme näimme, kuinka Hera oli onnistunut saartamaan kolme minkinpoikasta eroon emostaan. Niiden emo, pelätty peto, tarkkaili tilannetta muutaman metrin päästä, naapurin laiturin alta. Se oli saanut kannettua yhden poikasen turvaan.
Hera oli täysin villiintynyt uskomattomasta saaliistaan, eikä tahtonut antaa itseään kiinni, joten minun ei auttanut kuin nostaa yksi pikkuminkki syliini, houkutuslinnuksi. Hera loikki jalkojani vasten, jolloin saimme sen kiinni. Kiikutimme koirat äkkiä mökkiin ja eikä aikaakaan, kun minkkiemo oli kuljettanut poikasensa turvaan.
Taloksi asettuessamme ihmettelin ärhäkkää tuoksua, joka mökissä leijaili. Yritin paikallistaa ja tunnistaa hajun siinä onnistumatta. Se muistutti jotain kemikaalia, epäonnistuneen wunderbaumin ja jonkin kyllästysaineen sekoitusta ryyditettynä jollakin voimakkaan pistävällä. Vähitellen saimme hajun alkuperän haarukoitua, kun kävelin sohvassa nukkuvan Heran ohi.
Minkki oli ilmeisesti ainoana puolustuskeinonaan tyhjentänyt anaalirauhasensa ruiskaisemalla myskinsä Heran turkkiin. Loppuillan ahkerasta tuulettamisesta huolimatta haju lähti koirasta vasta kolmantena päivänä.


ps. Vaikka tiesimme, että minkki on ei-toivottu tulokas ja niiden kantaa tulisi karsia, emme hennonneet kuitenkaan päästää pikkuisia päiviltä, vaikka varmaan niin olisi pitänyt tehdä. Koskaan aikaisemmin emme olleet nähneet niitä rannassamme, emmekä tämän jälkeen, vaikka tiesimme niiden majailevan jossain lähitienoilla.