Nips naps

Hankittuamme Heran olimme sitä mieltä, että kaikkea on kokeiltava kerran. Ajattelimme, että saattaisi olla hieno kokemus käydä läpi koiran pennuttaminen kaikkine siihen liittyvine vaiheineen. Ajatusta tarkemmin vatvuloituamme ja tietoa kerättyämme tulimme toisiin aatoksiin. Suutari pysyköön lestissään. Koirien kasvattaminen ja pennuttaminen on parasta jättää asiaan vihkiytyneille ja olisihan siinä se vaara, että saisimme kasan pentuja, joille kaikille ei löytyisi kotia. Mikäli haluaisimme toisen koiran, kannattaisi se hankkia valmiina pakkauksena hyvältä kasvattajalta.

Näin päätettyämme teimme myös sen päätöksen, että antaisimme steriloida Heran.

Odotimme ensimmäiseen juoksuun ja siitä sen verran, että mahdolliset valeraskaudet ja muut hormonimyrskyt olisi selätetty.

Hera ja sen pentu

Päätös oli hyvä, sillä valeraskaus osoittautui aika rankaksi. Hera teki pari päivää vimmatusti pesää, minkä jälkeen se valikoi rakkaimman lelunsa, punaisen pienen vinkulelun, jota se hoiti ja kuljetti paikasta toiseen itkien ja uikuttaen sydäntä särkevästi. Hera ei syönyt, ei juonut eikä halunnut mennä ulos ja jättää pentuaan hetkeksikään. Tätä kesti kolmisen vuorokautta, minkä jälkeen se pikkuhiljaa rauhoittui.

Vein Heran eläinlääkärille aamupäivällä kymmeneltä ja rauhoittavan piikin alettua vaikuttaa jätin sen sinne. Sovimme, että hakisin sen iltapäivällä kahden paikkeilla. Olimme varanneet toimenpiteen joululoman alkuun, jotta meillä olisi aikaa olla kotona toipilaan kanssa.

Hakumatkalle varasimme mukaan peiton, sillä arvelin koiran palelevan autossa. Maksaessani lystiä alkoi vastaanoton takahuoneesta kuulua sydäntä viiltävä uikutus. Eläinlääkäri totesi hymyillen, että koira oli heräämässä ja mitä ilmeisimmin tunnisti tutun ääneen ja alkoi itkeä surkeaa oloaan.

Lähtiessämme saimme evästykseksi ohjeen välttää rasitusta, pariin päivään ei sohvalle hyppäämistä ja kipulääkettä kahdesti päivässä 3-5 päivän ajan.

Kannoin vetelän koiran autoon, peittoon käärittynä ja mieheni ajoi kotiin minun istuessa takapenkillä potilas sylissäni. Ihmettelin toimenpiteen pienuutta, sillä olin kuvitellut koiran olevan kääreissä ja paketissa, mutta leikkauksesta kieli vain pieni tulitikkulaatikon kokoinen laastarilappu keskellä ylävatsaa.

Voiko tämän alemmaksi vajota?

Mä sotken nämä langat....

Villapaitojen ja mielestäni nerokkaan sadeviitan, josta Hera oli aivan eri mieltä, lisäksi puikoilla ja virkkuukoukulla saa paljon kivaa aikaiseksi. Vaikka itse tuotosta tuskin tulee koskaan käytettyä, oli aikaisemmassa tekstissäni mukana olleen harmaan kypärämyssyn virkkaaminen kivaa, sillä sen väkersi iltapuhteena.

Lapsena pidin paljon nukenvaatteiden tekemisestä sekä paperinukkien piirtämisestä, sillä niille oli helppo puuhastella kokonainen vaatevarasto kaikkine asusteineen. Ei niillä varsinaisesti voinut leikkiä eikä tullut leikityksi, itse juju oli siinä tekemisessä. Asustekokonaisuuksien suunnittelemisessa, toteuttamisessa ja leikkaamisessa vierähti mukavasti tunti poikineen. Erityisen antoisaksi touhun teki se, että kaksi vuotta nuorempi sisareni oli selkeästi minua huonompi ja hyödynsin iän suomaa etulyöntiasemaa häikälemättömästi. Tämä valitettavasti kääntyi ennemmin tai myöhemmin minua vastaan, sillä jossain vaiheessa sisareni purki turhautumisensa esimerkiksi mummiini, joka tuli auttamaan häntä ja piirsi tukevalle paperille hienoja vaatteita, jotka leikattiin irti kynsisaksilla, todella tarkasti. Näin ollen minun oli tyydyttävä omiin räpellyksiini, koska olin vanhempi ja taitavampi ja sisareni sai leikkiä vaatteilla, jotka minun silmissäni olivat kuin kaupasta ostettuja.

Vaikka nykyään naureskelen ja päivittelen hollywoodjulkkiksien pikkukoirien vaatteita ja varusteita ja mietin, kuinka aikuiset ihmiset ihan tosissaan vaatettavat koiriaan kuin pieniä nukkeja, on välillä vaikea vastustaa kiusausta koristella koirasta vielä söpömmän näköinen.

Viime jouluna lahjoja pakatessani solmin leveästä lahjanarusta rusetin Heran kaulaan, koska se näytti minusta niin suloiselta. Hera ei tästä ulkonäkönsä tuunaamisesta piitannut, mutta sain sen istumaan pienen hetken, että ennätin ikuistaa sen voidakseni jakaa kuvan netissä ja saada sille paljon ihastuneita tykkäyksiä.

Jouluaaton lähestyessä oli vuorossa perinteinen tonttulakkikuva. Koska miellä ei enää ole pieniä lapsia, joutui Hera jälleen uhrikseni. En todellakaan usko saavani yhtä paljon huomiota kuvalla, jossa istuisi parikymppiset lapset tonttulakki päässään maireasti hymyillen. Lähinnä ajatus tuosta kuvasta asettuu nolon ja pelottavan välimaastoon.

Tää on kyllä jo kaiken huippu

Viimeisin repsahdus tapahtui vain pari päivää sitten, kun eräs koirakaverini lähetti minulle kuvan koiralle neulotusta kypärämyssystä. Minusta Heran elämä ei olisi täydellinen ilman tuota pipoa ja kuvan nähtyäni kipasin käsityökorille. Olin todella tyytyväinen parin tunnin päästä käsissäni olleeseen lopputulokseen.

Hera ei ollut. Se jämähti seisaalleen ja riiputti päätään kuono melkein lattiassa kiinni, eikä suostunut liikahtamaankaan, ennen kuin armahdin sen ja kiikutin pipon samaan kasaan muiden tarpeettomien tekeleiden seuraan.

Riemua langoista

Kuten jo aikaisemmassa jutussani mainitsin, neulomisprojekti tuntui palkitsevalta, kun aloitin paidan sen alalaidasta. Olin ajatellut, että kylmällä ja tuulisella säällä paidassa oleva huppu voisi olla kiva lisä, joten lisäsin siihen sellaisen. Tajusin kuitenkin varsin pian mitoittaneeni sen aivan liian pieneksi, mutta jollain tapaa se näytti söpöltä, vaikkakin oli pelkkä koriste, ilman mitään käyttöfunktiota. Pikaäänestyksen tuloksena sain perheen parista enemmän puoltoääniä, joten pieni huppu tupsuineen sai jäädä koristamaan paitaa.

Chili ja hupullinen villapaita

Chilin emäntä ihastui tekeleeseen ja tilasi samanlaisen ja olen ymmärtänyt, että valkoinen koiruli puna-harmaassa paidassaan, jota myös koristaa pieni tupsullinen huppu, on herättänyt paljonkin ihastusta. Myös toisen työkaverini mäyräkoira Vixi sai oman paidan, vähän erilaisen.

Wixi ja villapaita

Vauhtiin päästyäni neuloin kasvattajille tai tarkemmin Heran isoäidille paidan ja Heralle vielä yhden, tällä kertaa ilman huppua. Samalla säädin mittasuhteita hieman, muun muassa pitensin kaulusta hieman. Kaiken kaikkiaan lopputulos oli tähänastisista istuvin.

Kun on kylmä ja tuulee, Hera ei suostuisi lähtemään ulos lainkaan. Sama koskee sadesäätä. Se suhtautuu taivaalta putoileviin pisaroihin kuin henkilökohtaiseen loukkaukseen. Pentuna se pelkäsi tuulta, sillä se ei voinut ymmärtää, mikä siihen koski, kun tuuli tarttui karvoihin ja pörrötti niitä .Se loikki säpsähdellen edes takaisin eikä voinut keskittyä kävelemiseen. Nykyään se säntäilee välillä tuulessa lentävien lehtien tai roskien perään, joten kävelylinkit voivat olla ajoittain haastavia. Puhumattakaan aamuista, kun pitäisi tehdä tarpeet sen kummemmin ihmettelemättä.

Heran kyykistyessä kakalle keskitän kaiken tahdonvoimani toivomaan, että tuulenpuuska malttaisi hetken, sillä jos pienikin vire osuu Heran hännänaluseen, se istahtaa maahan kesken toimituksen, katsoo närkästyneenä ympärilleen ja päättää olla tekemättä sillä kertaa mitään. Siinä sitä on palattava kotiin kirjaimellisesti tyhjin käsin ja toivottava, että töistä kotiin palattuani en löydä pientä kikkaretta jonnekin piilotettuna.

Pyhäinpäivän sarastuksessa

Useina aamuina Heralla on tapana herättää meidät ennen herätyskelloa. Se itkee makuuhuoneen ovella, aidan takana, sillä meillä koirat saavat huseerata vapaasti kaikkialla muualla paitsi makuuhuoneessa.

Nykyisin annan sen useimmiten itkeä ja odotan, että se hiljenee, jottei se opi, että kun aikansa parkuu, niin kyllä sieltä joku nousee. Tätä voi tehdä nyt, kun enää tarvitse sännätä ulos heti, kun kuulee Heran heränneen.

Sisäsiistiksi opettelemisessa oli ylimääräistä haastetta, kun Hera heräsi, hiipi pissille eteisen lattialle, usein paperin viereen, minkä jälkeen se alkoi iloisen loikkimisen porttia vasten, jolloin me heräsimme. Nukuin varoiksi puolipukeissa, jotta minun olisi helppo sännätä ylös ensimmäiset tassunrapinat kuullessani, napata koira kainaloon ja äkkiä ulos, usein vain todetakseni, että vahinko oli jo tapahtunut. Nyttemmin Hera ei halua ulos kuin vasta kunnolla herättyään. Se itkee makuuhuoneen ovella aivan muusta syystä.

Kun hellyn ja nousen ylös, se kääntyy portilta ja kipittää olohuoneeseen, sohvan viereen odottamaan. Menen sen perässä, puoliunessa, panen pitkäkseni sohvaan samalla kuin Hera loikkaa viereeni. Se tassuttelee aikansa päälläni, minkä jälkeen se löytää mieleisensä paikan rintakehäni päältä.

Hera päiväunilla, sohvassa tietenkin.

Mieheni kertoi minulle lukeneensa, että pelästynyttä tai itkevää lasta tyynnyteltäessä käytettävä pehmeä ’shh’ ääni toimii myös rauhoittavana äänenä hermostuneen eläimen ollessa kyseessä. Ääni muistuttaa meidän aivojemme alkukantaisissa osissa sikiöajoista tuttua ääntä, äidin veren kohinaa ja hengitystä. Muistan elävästi, kun lasten ollessa pieniä parhaita hetkiä oli, kun kuunteli nukkuvan lapsen raukeaa hengitystä ja tunsi hengityksen liikkeet ja pienen sydämen sykkeen omaa kehoaan vastan, kun makasi sohvassa tai istui mukavasti nojatuolissa nukkuva lapsi sylissään.

Nämä ajat palautuivat elävästi mieleeni, kun Hera aamuisin on hellyydenkipeä ja hakeutuu nukkumaan aivan minuun kiinni. Koskaan muulloin se ei makaa näin, vaikka sylissä tai sohvassa nukkuisikin. Se panee päänsä toiselle olkapäälleni niin, että sen kuono nuuskuttaa niskassani ja sen kaula painautuu minun kaulaani vasten.

Aamuun heräävä talo on vielä hiljainen ja ummistan silmäni hetkeksi. Jään kuulostelemaan koiran tasaista hengitystä ja tunnen sen kaulasuonen sykkivän omaa kaulaani vasten. Viikonlopun kiireetön aamu salli minun nauttia tästä hetkestä tavallista pitempään. Hiljaisen hengityksen ääni tuntui niin lohdulliselta, kun pyhäinpäivän aamun sarastuksessa ajattelin lämmöllä ja kaipauksella puolitoista vuotta sitten kuollutta äitiäni, kauan sitten poisnukkuneita isovanhempiani ja pientä isosiskoani, jota en koskaan ennättänyt tavata.