Pussijuoksua

 Aikaa on vierähtänyt edellisestä tekstistä, jossa kerroin kadonneista nutuista ja neuleista. Päivityksen lopussa lupailin, että juttu ei ollut ihan vielä kokonaan pureskeltu, ja tässä tulee lupaamani jakso. Vaikka ollaan jo kesässä ja kuivaa on piisannut, siirtykäämme ajassa puolisen vuotta taaksepäin, lumeen ja pakkaseen.

Heran kadotettua metsään niin yhden villapaidan kuin vaivalla neulomani ihanan haalarin päätin olla surematta ja tarttua uudelleen puikkoihin. Perilaiskana ajattelin tällä kertaa päästä vähän vähemmällä ja valitsin paksuhkon langan ja paksut puikot. Eka paita tekeytyi yhdessä illassa. Olin saanut jämälankoja kälyltäni ja koska lahjalankoja ei ole väriin katsominen, Hera muistutti se päällään pientä herneenpalkoa.

Pikku, pikku herneenpalko

Sujuvasta tuloksesta innostuneena kilkutin seuraavaksi sitä ihanaa vadelmanväristä kadonnutta haalaria korvaamaan toisen, tästä paksusta langasta. Langassa oli yksi huono puoli, se oli niin hahtuvaista, että se pakkasi tarttumaan lumeen, mikä ei sinänsä ollut mikään haitta, sillä harvemminpa Hera missään umpihangessa kahlasi.

No, olimme jälleen kerran iltana eräänä koiraporukalla metsälenkillä. Koska uutta ihanaa pakkaslunta oli tullut useampaan otteeseen eikä polveen asti ulottuva hanki houkutellut kahlaamaan, joten valitsimme metsäkävelyn sijaan läheisen kärrytien, johon oli tamppautunut kapea polku. Koirat juoksivat ympärillämme ja Herakin intoutui metsään muiden perään. Kärrytien ja metsänreunan välissä oli pieni oja, joka oli nietostanut umpeen, Hera loikkasi sen yli pahaa aavistamatta ja humahti korviaan myöten puuterilumeen. Se pomppi ankarasti päästäkseen uppeluksista takaisin tielle. Koiran äkillinen katoaminen lumihankeen oli kirvoittanut hihitykset kavereistani eikä Heran kummallinen pomppiminen sen tielle päästyä ollut omiaan vaimentamaan tyrskähdyksiä, jotka paisuivat kovaääniseksi nauruksi.

Mitä te siinä nauratte, auttaisitte sen sijaan...

Hera-raukka oli ojassa pinnistellessään onnistunut saamaan jalkansa haalasin paitaosan sisälle ja hyppi erittäin närkästyneen ja loukatun näköisenä perässämme polkua kuin Tohmajärven maatalousnäyttelyn pussijuoksun viimeinen maalin tulija.

Kadonneen paidan metsästys

Kuten jo aikaisemmin olen maininnut, lapsenlapsien puutteessa neulon Heralle yhtä jos toista. Pipoista se ei perusta, mutta tuubikaulahuivi taitaa lämmittää, tai ainakaan se ei haittaa hänen karvaisuuttansa, koska se käyttää sitä mukisematta.

Kylmällä ja varsinkin kostealla se palelee melkein heti ovesta astuttuamme, eikä pane hanttiin, kun sille pukee villapaidan. Kovimmilla pakkasilla käytän neulottuja haalareita, joskus vahvistettuna vielä tuulen ja sateen kestävällä toppamanttelilla.

Jätelangoista palmikkopaita vol 2

Ensimmäiset paitaviritelmät olivat ihan kelpoja, mutta paita paidalta olen parannellut mallia. Sama koskee villahaalareita. Perusmalliin kyllästyttyäni etsin netistä vähän haastavampaa mallia ja löysinkin ihanan paidan, jossa oli palmikko poikineen. Tekele oli työläs eikä lopputulos ollutkaan ihan toivotun kaltainen, paita oli mielestäni liian lyhyt ja löysä – ensimmäinen vika lienee johtunut siitä, että malli oli suunniteltu poikakoirille, jolloin sen mahanaluksen muotoilussa luonnollisestikin on otettu huomioon rakenteelliset seikat.

Työt ovat pienehköjä, mutta silti niihin kuluu jokunen tunti ja vaikka niitä neulonkin ihan huvin vuoksi, ei se silti käy kädenkäänteessä. Siksi jokainen tekele on hartaudella suunniteltu, omanlaisensa ja iloa tuottava.

Minulla ja muutamilla koirapuistosta yhyttämilläni koirakavereilla emäntineen on vähitellen muovautunut oma porukka, jonka kanssa käymme juoksuttamassa koiriamme lähellä kotiamme sijaitsevassa Haunisten metsässä, jossa on joutomaata, peltoa, kärrytietä, hakkuumaisemaa ja metsää.

Olin syksyllä saanut valmiiksi kolmannen version kehittelemästäni villahaalarimallista ja olin siitä varsin ylpeä. Se istui kuin hanska, sen selkää koristi kaunis palmikkokuvio ja värinä oli mieheni valitsema mehevä vadelmanpunainen. Olimme porukalla tapamme mukaan metsässä, kun kärrytietä tallustellessamme joku koirista sai vainun ja pinkaisi menemään muut perässään. Parin minuutin kuluttua porukka palaili innokkaasti läähättäen takaisin, yksi toisensa jälkeen. Jo kaukaa ihmettelin Heran muuttunutta ulkomuotoa. Ennen kuin ennätin sanomaan, yksi kavereista ihmetteli, eikös Heralla ollut tänne tullessaan haalari päällä. Takaisin luokseni kipitti iloisesti nakupellekoira. Talvi-ilta oli jo alkanut hämärtää ja koirat olivat seikkailleet siellä täällä, joten haalarin löytyminen, vaikkakin se väriltään erottui maastosta, oli epätodennäköistä. Koetin lohduttautua sillä, että malli taisi olla hyvä ja turvallinen, sillä johonkin näreeseen tartuttuaan koira pääsi siitä tempoilemalla irti, eikä jäänyt metsään nalkkiin. Eniten varmaan harmitti se, että haalari oli onnistunein tähänastisista ja se, etten ollut napannut siitä valokuvaa, vaikka niin yleensä tapanani on.

Onneksi en tuolloin tiennyt, että tapahtuma ei ollut ainoa laatuaan….

Voiko tämän alemmaksi vajota?

Mä sotken nämä langat....

Villapaitojen ja mielestäni nerokkaan sadeviitan, josta Hera oli aivan eri mieltä, lisäksi puikoilla ja virkkuukoukulla saa paljon kivaa aikaiseksi. Vaikka itse tuotosta tuskin tulee koskaan käytettyä, oli aikaisemmassa tekstissäni mukana olleen harmaan kypärämyssyn virkkaaminen kivaa, sillä sen väkersi iltapuhteena.

Lapsena pidin paljon nukenvaatteiden tekemisestä sekä paperinukkien piirtämisestä, sillä niille oli helppo puuhastella kokonainen vaatevarasto kaikkine asusteineen. Ei niillä varsinaisesti voinut leikkiä eikä tullut leikityksi, itse juju oli siinä tekemisessä. Asustekokonaisuuksien suunnittelemisessa, toteuttamisessa ja leikkaamisessa vierähti mukavasti tunti poikineen. Erityisen antoisaksi touhun teki se, että kaksi vuotta nuorempi sisareni oli selkeästi minua huonompi ja hyödynsin iän suomaa etulyöntiasemaa häikälemättömästi. Tämä valitettavasti kääntyi ennemmin tai myöhemmin minua vastaan, sillä jossain vaiheessa sisareni purki turhautumisensa esimerkiksi mummiini, joka tuli auttamaan häntä ja piirsi tukevalle paperille hienoja vaatteita, jotka leikattiin irti kynsisaksilla, todella tarkasti. Näin ollen minun oli tyydyttävä omiin räpellyksiini, koska olin vanhempi ja taitavampi ja sisareni sai leikkiä vaatteilla, jotka minun silmissäni olivat kuin kaupasta ostettuja.

Vaikka nykyään naureskelen ja päivittelen hollywoodjulkkiksien pikkukoirien vaatteita ja varusteita ja mietin, kuinka aikuiset ihmiset ihan tosissaan vaatettavat koiriaan kuin pieniä nukkeja, on välillä vaikea vastustaa kiusausta koristella koirasta vielä söpömmän näköinen.

Viime jouluna lahjoja pakatessani solmin leveästä lahjanarusta rusetin Heran kaulaan, koska se näytti minusta niin suloiselta. Hera ei tästä ulkonäkönsä tuunaamisesta piitannut, mutta sain sen istumaan pienen hetken, että ennätin ikuistaa sen voidakseni jakaa kuvan netissä ja saada sille paljon ihastuneita tykkäyksiä.

Jouluaaton lähestyessä oli vuorossa perinteinen tonttulakkikuva. Koska miellä ei enää ole pieniä lapsia, joutui Hera jälleen uhrikseni. En todellakaan usko saavani yhtä paljon huomiota kuvalla, jossa istuisi parikymppiset lapset tonttulakki päässään maireasti hymyillen. Lähinnä ajatus tuosta kuvasta asettuu nolon ja pelottavan välimaastoon.

Tää on kyllä jo kaiken huippu

Viimeisin repsahdus tapahtui vain pari päivää sitten, kun eräs koirakaverini lähetti minulle kuvan koiralle neulotusta kypärämyssystä. Minusta Heran elämä ei olisi täydellinen ilman tuota pipoa ja kuvan nähtyäni kipasin käsityökorille. Olin todella tyytyväinen parin tunnin päästä käsissäni olleeseen lopputulokseen.

Hera ei ollut. Se jämähti seisaalleen ja riiputti päätään kuono melkein lattiassa kiinni, eikä suostunut liikahtamaankaan, ennen kuin armahdin sen ja kiikutin pipon samaan kasaan muiden tarpeettomien tekeleiden seuraan.

Riemua langoista

Kuten jo aikaisemmassa jutussani mainitsin, neulomisprojekti tuntui palkitsevalta, kun aloitin paidan sen alalaidasta. Olin ajatellut, että kylmällä ja tuulisella säällä paidassa oleva huppu voisi olla kiva lisä, joten lisäsin siihen sellaisen. Tajusin kuitenkin varsin pian mitoittaneeni sen aivan liian pieneksi, mutta jollain tapaa se näytti söpöltä, vaikkakin oli pelkkä koriste, ilman mitään käyttöfunktiota. Pikaäänestyksen tuloksena sain perheen parista enemmän puoltoääniä, joten pieni huppu tupsuineen sai jäädä koristamaan paitaa.

Chili ja hupullinen villapaita

Chilin emäntä ihastui tekeleeseen ja tilasi samanlaisen ja olen ymmärtänyt, että valkoinen koiruli puna-harmaassa paidassaan, jota myös koristaa pieni tupsullinen huppu, on herättänyt paljonkin ihastusta. Myös toisen työkaverini mäyräkoira Vixi sai oman paidan, vähän erilaisen.

Wixi ja villapaita

Vauhtiin päästyäni neuloin kasvattajille tai tarkemmin Heran isoäidille paidan ja Heralle vielä yhden, tällä kertaa ilman huppua. Samalla säädin mittasuhteita hieman, muun muassa pitensin kaulusta hieman. Kaiken kaikkiaan lopputulos oli tähänastisista istuvin.

Kun on kylmä ja tuulee, Hera ei suostuisi lähtemään ulos lainkaan. Sama koskee sadesäätä. Se suhtautuu taivaalta putoileviin pisaroihin kuin henkilökohtaiseen loukkaukseen. Pentuna se pelkäsi tuulta, sillä se ei voinut ymmärtää, mikä siihen koski, kun tuuli tarttui karvoihin ja pörrötti niitä .Se loikki säpsähdellen edes takaisin eikä voinut keskittyä kävelemiseen. Nykyään se säntäilee välillä tuulessa lentävien lehtien tai roskien perään, joten kävelylinkit voivat olla ajoittain haastavia. Puhumattakaan aamuista, kun pitäisi tehdä tarpeet sen kummemmin ihmettelemättä.

Heran kyykistyessä kakalle keskitän kaiken tahdonvoimani toivomaan, että tuulenpuuska malttaisi hetken, sillä jos pienikin vire osuu Heran hännänaluseen, se istahtaa maahan kesken toimituksen, katsoo närkästyneenä ympärilleen ja päättää olla tekemättä sillä kertaa mitään. Siinä sitä on palattava kotiin kirjaimellisesti tyhjin käsin ja toivottava, että töistä kotiin palattuani en löydä pientä kikkaretta jonnekin piilotettuna.

Paremman puutteessa

Määrätyssä iässä sitä haaveilee määrätyistä asioista. Kun lapset ovat ehtineet nuoriksi aikuisiksi, sitä väistämättäkin alkaa miettiä, millaista elämä on sitten, kun he saavat lapsia. Etenkin kuin ystäväpiirissä näitä lapsenlapsia on alkanut ilmestyä, ihan useita kappaleita.

Mä jään sisälle, jos sataa

Pienten jalkojen tepsutuksen korvaa toistaiseksi hyvin se pliplitys, joka kuuluu Heran tassuista, kun se sipsuttaa liian pitkine kynsineen paljaalla lattialla. Ja omaa puuhastelun tarvetta voi tyydyttää asustamalla koiraa.

Hera ei kylläkään pitänyt lainkaan omasta mielestäni loistavasta ideasta väkertää lapsilta pieneksi jääneestä sadetakista viitta. Sitä kokeiltiin kerran, mutta koira ei suostunut liikahtamaankaan se yllään. Sittemmin ostin alelaarista ihan oikean jokasääntakin, joka harmikseni on jäänyt vähän liian pieneksi. Hera on se yllään kuin kolmen kilon kalakukko kahden kilon pussissa.

Tämä päähän ja keskiaikaisille markkinoille

Yhtenä iltana kaivoin langat ja virkkukoukun esiin ja siinä aikani virkattuani lopputuloksena oli kypärämyssy, jota ei itse asiassa tarvitse yhtikäs mihinkään.

Piilottakaa ton langat ja puikot, pliis

Totesin, että voisin kanavoida tekemisintoni johonkin käyttökelpoiseen, ja aloin tehtailla villapaitoja. Ensimmäinen oli melko ok, mutta istuvuudeltaan liian löysä ja alkoi lörpöttää vatsan alla, kunnes vähän myöhemmin neuloin siihen napakan resorin ja paransin paitaa jonkin verran.

Tuon retrovärisen villapaidan kutomisen aloitin kaulasta häntää kohti. Koska lopputulos ei tyydyttänyt, ajattelin kokeilla päinvastaista lähestymistapaa, ja aloitin paidan neulomisen alareunasta kohti päätä.