Iik, meille on muuttanut hiiri!

Joululomareissun ajan koirat olivat pari päivää hoidossa muutaman kilometrin päässä olevassa hoitolassa. Tätä ennen Selma ja Hera ovat olleet koirahoitolassa yhden kerran, tällöin toisessa paikkaa. Sekin oli varsin hyvä hoitola, etenkin kun niillä on isot koiratarhat ja ihan koiria varten tehty rakennus siisteine koppeineen. Emme kuitenkaan vieneet koiria sinne tällä kertaa, sillä se on puolen tunnin ajomatkan päässä ja koska tässä lähellä olevassa hoitolassa sattui juuri olemaan kaksi peruutuspaikkaa, päätin varata ne, sillä Turun seudulla hoitopaikat olivat juhlapyhän vuoksi kortilla.

Reissussa ollessamme ostin koirille nuo aiemmin mainitsemani valot. Mutta löysin muutakin: laservalon.

Missä se hiiri on?

Olin lukenut, että se voi olla hyvä leikkikalu, mikäli koira sen päälle ymmärtää. Sen kanssa pitää vain olla varovainen, ettei härnää koiraa eikä läkähdytä sitä aivan kokonaan.

Selma ei valosta piitannut, sillä kun ei ole riistaviettiä. Hera taas oli saada täydellisen halvauksen, kun se näki sen punaisen pilkun ensimmäisen kerran. Tietenkin oli niin ajattelematon, että näytin sitä sisällä, minkä seurauksena se juoksi kuin sille olisi pantu herhiläinen hännän alle. Eteiseen, keittiöön, olohuoneeseen, verannalle. Kaikki matot rutussa. Päätin panna valon pois muutaman minuutin leikkimisen jälkeen. Loppu ilta sujui siten, että Hera etsi sitä saamarin pientä punaista hiirtä, joka meille oli muuttanut.

Toisaalta se valo osoittautui mitä mainioimmaksi keksinnöksi, kun tammikuussa iski paukkupakkaset. Hera ei olisi mennyt ulos laisinkaan ja kun sen sinne sitten talvitamineissaan kantoi, se ei suostunut hievahtamaankaan paikoiltaan, seisoi vain kyyryssä ja nosteli tassujaan. Mutta kun koirapuistoon otti mukaan tuon valon, se juoksi kuin vimmattu sen perässä pitkiä lenkkejä. Ja pysyi lämpimänä.

Ja jälleen kerran Heralla oli yllätys varattuna: se juutas tajusi muutaman kerran jälkeen, mistä se valo tulee. Olin ripustanut sen pienen kynän kokoisen valonlähteen avainnauhaan, josta se roikkuu eteisessä. Tai on taskussani, käsilaukussani, hyllyllä, missä vain. Hera tietää tarkalleen, missä se on ja istuu tuijottamassa sitä kohtaa, aivan kuin katseen voimalla saisi sen alas. Puistossa se vahtaa kättäni ja sitä, milloin se ohut valokiila syttyy. Ei sitä, milloin punainen valopiste ilmestyy johonkin maahan.

Toisaalta on hyvä, että se tajusi, missä se hiiri asuu, sillä ensimmäisillä kerroilla puistossa, kun meillä oli valo mukana, Hera oli sitä mieltä, että kotiin ei lähdetä, ennen kuin se hiiri on saatu kiinni.

Pikku piski kakki kalliolle, kalliolle, kalliolle

Ensimmäisinä viikkoina Hera ei millään meinannut kakata ulos. Kun näin, että sillä oli hätä, nappasin sen kainalooni ja riensimme ulos. Se kiersi levottomana sinne, tänne, kiskoi ja tempoi remmin päässä ja uikutti lohduttomasti. Jostain kumman syystä se ilmaisi, että nyt on iso hätä ja tosi lähellä siten, että se seisoi talon kivijalkaa vasten takatassujen varassa. Välillä luulin, että se halusi sisälle koettamalla kiivetä seiniä pitkin. Kivijalan juuressa oli nyrkinkokoisia pyöreitä kiviä, joiden päällä Hera taiteili ja lopulta antoi periksi, kyykistyi ja väkersi pienen kikkaran kivien lomaan.

Syksyn ja talven tultua Hera ei olisi millään halunnut kyykistellä ulkona, etekin jos satoi tai tuuli vähänkään. Se saattoi ottaa kakkamisasennon, mutta jos pienikin tuulenvire osui sen peräpäähän, se loikkasi pystyyn ja päätti olla kakkaamatta. Joka kerta, kun se köyristi selkäänsä häntä tanassa pidin etusormiani ristissä ja toivoin, ettei mikään häiritsisi sen keskittymistä. Tuulisella säällä koetin jopa asettua seisomaan tuulen yläpuolelle, kuin suojaksi.

Hera 4 kuukauden ikäisenä

Ja jos ei tuullut, toivoin, ettei ohi ajaisi pyörää, mopoa, autoa tai muuta kulkupeliä. Ettei ohi kulkisi ihmistä ilman koiraa tai koiran kanssa. Ja ettei mistään kuluisi paloauton, poliisin tai ambulanssin sireenin ääntä. Koska, jos jokin edellämainituista sattui ajallisesti osumaan samaan kohtaan Heran keskittymisen kanssa, saattoi olla varma, että se ojentautui, laski häntänsä normaaliasentoon ja päätti säästää koko paketin myöhäisemmäksi, mikä usein tarkoitti sitä, että se päätti kakata vasta sisälle palattuamme.

Yksi suosikkipaikka oli verannan nurkka. Paikka oli ovelasti valittu, sillä sen tummakuvioinen matto antoi hyvän suojavärin ja kikkareet maastoutuivat siihen niin hyvin, että joskus meni hyvinkin päivä, ennen kuin sattumalta joku astui päälle ja totesi Heran jälleen kakkineen sisälle.

Joulun tienoilla kikkareita ei enää ilmestynyt ja olin aivan haltioissani. Nyt koira vihdoinkin oli sisäsiisti. Nuorin poikani oli lähtenyt välipäiviksi sukuloimaan, eikä näin ollen kukaan ollut yläkerrassa muutamaan päivään. Kävin hakemassa pyykkikorin ja totesin Heran löytäneen uuden käymälän. Yläkerran käytävän matolla oli eri kuivumisasteisia kikkaroita siistissä rivissä.

Mitä sitä turhaan ulkona käymään kun sisällekin voi…

En istu pissillä vaikka siltä näyttääkin....

Pikkuhiljaa Hera kuitenkin oppi ja vahinkoja sattui yhä harvemmin. Mutta se oli yli puolivuotias, joten minusta oli jo aikakin. Sen verran vainoharhainen olin, että laitoin matot lattialle vasta jouluksi, Heran ollessa 9 kuukauden ikäinen. Vuodenvaihteen jälkeen Heran oltua sisäsiisti jo hyvän aikaa, se pissi eteisen lattialle kahtena peräkkäisenä yönä. Minulla oli teoria siitä, että kyse saattoi olla jollain tapaa sen juoksuihin liittyvä tiheentyvä virtsaamistarve. Vaikkakin Hera oli leikattu joulukuussa, ajattelin sen elimistön muistavan jollain tapaa sen hormonikierron. Tai oliko kyseessä jokin tulehdus vai oliko se jostain syystä sattumalta juonut tavallista runsaammin. Mikä siihen loppujen lopuksi oli syynä, mene ja tiedä, mutta niiden kahden kerran jälkeen vahinkoja ei ole sattunut.

Paitsi kerran mökillä, kun ulkona satoi, eikä Hera siedä sadetta. Ja oltuamme pitemmän rupeaman mökillä se luultavasti kuvitteli, että kaupunkiasunto on otettava uudelleen haltuun, ja merkkasi olohuoneen lattian mökiltä palattuamme. Ja sen kerran, kun se oli uppiniskaisella päällä, se kipitti perässä kellarikerrokseen meidän ollessa menossa saunaan. Se pysähtyi keskelle käytävää, tuijotti meitä uhmakkaasti, istahti ja kusaisi pienen lätäkön, minkä jälkeen se pinkoi pakoon hippulat vinkuen. Ai niin, ja se kerta, kun se oli nuoremman tyttären luona hoidossa. Heidän makuuhuoneensa matto taisi haista poikaystävän äidin koirille, sillä sekin oli merkattava. Ja sitten syksyinen aamu mökillä, kun ylipitkä nurmikko oli aamukasteesta märkä. Hera jatkoi sikeitä uniaan, kun hätyytin koiria aamupissille. Ihmettelin, kun sillä ei ollut hätä, kunnes näin eteisen räsymatolla tumman läiskän.

Jos pissiminen oli alussa haasteellista ja vielä ajankin kuluttua vähän sattumanvaraista, oli kakkiminen sitäkin mielenkiintoisempi projekti.

Toipilaana

Muutettuamme taloomme 2002 ruuvasin irti eteisen kaapin ovet. Ne olivat painavat ja aina tiellä. Halusin päällysvaatteiden roikkuvan tangossa, avonaisessa syvennyksessä, sillä sateen kostuttamat takit eivät varmaan kuivuisi kovinkaan hyvin piilossa katseilta ovien takana. Halusin myös esteettä potkaista kengät jalastani takkien alle.

Ensimmäisenä päivänä uudessa kodissa tekemässäni pedissä, olohuoneessa

Kaappi ei ollut perinteinen vaatenaulakko, vaan joku aikaisemmista asukkaista oli neronleimauksena asentanut eteisen syvennykseen 80-luvulta peräisin olevan tuplalevyisen vaatekaapin yläkaappeineen. Sinänsä hyvä idea, paitsi ne ovet. Ensinnäkin ne roikkuivat vähän miten sattuu vanhojen saranoidensa varassa, toiseksi, talomme on juuri sen verran vino, että kun avasi oven ripustaakseen takkinsa naulakkoon, ovi pamahti kiinni nenän edessä ellei pitänyt toisella kädellä ovesta kiinni, mikä taas hankaloitti takin taiteilemista vaatepuulle.

Irrotettuani ovet ja kammottavat saranat, niistä jäi varsin ikävät jäljet. Onneksi pakkelilla, hiekkapaperilla, tartuntamaalilla ja kunnon pesunkestävällä lateksilla saa ihmeitä aikaan.

Kun Hera muutti meille, taittelin vanhasta petauspatjasta sille pedin ja päällystin sen pesussa kutistuneella päiväpeittokankaalla. Peti vei puolet takkien alatilasta ja tyhjäksi jääneeseen tilaan sai mukavasti Heran lelulaatikon. Kengät muuttivat toisaalle.

Välillä Hera valitsee lelulaatikon makuupaikakseen

Leikkauksesta kotiin tultuamme koetin pissittää Heraa, mutta laskiessani sen sylistäni pihalle, se lässähti kasaan kuin epäonnistunut kohokas. Kannoin koiran sisälle ja panin sen lattialle, sillä sohvaanhan sitä ei uskaltanut missään nimessä ottaa ja sen takkien alla oleva petikin tuntui minusta korkealta paikalta. En halunnut että jotain tapahtuisi, kun se heräisi ja hyppäisi lattialle.

Olimme saaneet ohjeet, että koira liikkuu vointinsa mukaan ja että rajuimpia liikkeitä, kuten sohvalle hyyppämistä, tulisi välttää muutaman päivän.

Leikkauksen jälkeen, eteisen lattialla.

Kun Hera sitten heräsi sen verran, että se pysyi jaloillaan, se kipitti ensi töikseen sohvan luo ja hyppäsi siihen. Minä kiljaisin kauhusta, minkä seurauksena koira hyppäsi alas. Sydän tykyttäen otin sen syliini, nostin varovasti viereeni sohvaan nukkumaan. Paketoin sen peiton sisään, sillä Hera tärisi vilusta, kuten eläinlääkäri oli sanonut sen tekevän nukutuksen poistuessa sen kehosta.

Leikkaushaava oli yllättävän ylhäällä vatsassa, eikä jalkovälissä, kuten olin kuvitellut. Hera ei ylettynyt nuolemaan haavaa, mikä oli hieno juttu, sillä emme tarvinneet lainkaan sellaista tötterökauluria, joita koirille yleensä eri toimenpiteiden jälkeen laitetaan. Halusin kuitenkin suojata haavaa jollain tavoin, joten leikkaisin vanhasta pitkä- ja kapeahihaisesta t-paidasta hihat irti ja muotoilin niistä Heralle trikoobodyn. En tiedä, oliko siitä hyötyä, mutta tunsin tehneeni jotain ja koira näytti enemmän toipilaalta, kun sillä oli tuo vartaloputkilo päällä.

Nips naps

Hankittuamme Heran olimme sitä mieltä, että kaikkea on kokeiltava kerran. Ajattelimme, että saattaisi olla hieno kokemus käydä läpi koiran pennuttaminen kaikkine siihen liittyvine vaiheineen. Ajatusta tarkemmin vatvuloituamme ja tietoa kerättyämme tulimme toisiin aatoksiin. Suutari pysyköön lestissään. Koirien kasvattaminen ja pennuttaminen on parasta jättää asiaan vihkiytyneille ja olisihan siinä se vaara, että saisimme kasan pentuja, joille kaikille ei löytyisi kotia. Mikäli haluaisimme toisen koiran, kannattaisi se hankkia valmiina pakkauksena hyvältä kasvattajalta.

Näin päätettyämme teimme myös sen päätöksen, että antaisimme steriloida Heran.

Odotimme ensimmäiseen juoksuun ja siitä sen verran, että mahdolliset valeraskaudet ja muut hormonimyrskyt olisi selätetty.

Hera ja sen pentu

Päätös oli hyvä, sillä valeraskaus osoittautui aika rankaksi. Hera teki pari päivää vimmatusti pesää, minkä jälkeen se valikoi rakkaimman lelunsa, punaisen pienen vinkulelun, jota se hoiti ja kuljetti paikasta toiseen itkien ja uikuttaen sydäntä särkevästi. Hera ei syönyt, ei juonut eikä halunnut mennä ulos ja jättää pentuaan hetkeksikään. Tätä kesti kolmisen vuorokautta, minkä jälkeen se pikkuhiljaa rauhoittui.

Vein Heran eläinlääkärille aamupäivällä kymmeneltä ja rauhoittavan piikin alettua vaikuttaa jätin sen sinne. Sovimme, että hakisin sen iltapäivällä kahden paikkeilla. Olimme varanneet toimenpiteen joululoman alkuun, jotta meillä olisi aikaa olla kotona toipilaan kanssa.

Hakumatkalle varasimme mukaan peiton, sillä arvelin koiran palelevan autossa. Maksaessani lystiä alkoi vastaanoton takahuoneesta kuulua sydäntä viiltävä uikutus. Eläinlääkäri totesi hymyillen, että koira oli heräämässä ja mitä ilmeisimmin tunnisti tutun ääneen ja alkoi itkeä surkeaa oloaan.

Lähtiessämme saimme evästykseksi ohjeen välttää rasitusta, pariin päivään ei sohvalle hyppäämistä ja kipulääkettä kahdesti päivässä 3-5 päivän ajan.

Kannoin vetelän koiran autoon, peittoon käärittynä ja mieheni ajoi kotiin minun istuessa takapenkillä potilas sylissäni. Ihmettelin toimenpiteen pienuutta, sillä olin kuvitellut koiran olevan kääreissä ja paketissa, mutta leikkauksesta kieli vain pieni tulitikkulaatikon kokoinen laastarilappu keskellä ylävatsaa.

Paremman puutteessa

Määrätyssä iässä sitä haaveilee määrätyistä asioista. Kun lapset ovat ehtineet nuoriksi aikuisiksi, sitä väistämättäkin alkaa miettiä, millaista elämä on sitten, kun he saavat lapsia. Etenkin kuin ystäväpiirissä näitä lapsenlapsia on alkanut ilmestyä, ihan useita kappaleita.

Mä jään sisälle, jos sataa

Pienten jalkojen tepsutuksen korvaa toistaiseksi hyvin se pliplitys, joka kuuluu Heran tassuista, kun se sipsuttaa liian pitkine kynsineen paljaalla lattialla. Ja omaa puuhastelun tarvetta voi tyydyttää asustamalla koiraa.

Hera ei kylläkään pitänyt lainkaan omasta mielestäni loistavasta ideasta väkertää lapsilta pieneksi jääneestä sadetakista viitta. Sitä kokeiltiin kerran, mutta koira ei suostunut liikahtamaankaan se yllään. Sittemmin ostin alelaarista ihan oikean jokasääntakin, joka harmikseni on jäänyt vähän liian pieneksi. Hera on se yllään kuin kolmen kilon kalakukko kahden kilon pussissa.

Tämä päähän ja keskiaikaisille markkinoille

Yhtenä iltana kaivoin langat ja virkkukoukun esiin ja siinä aikani virkattuani lopputuloksena oli kypärämyssy, jota ei itse asiassa tarvitse yhtikäs mihinkään.

Piilottakaa ton langat ja puikot, pliis

Totesin, että voisin kanavoida tekemisintoni johonkin käyttökelpoiseen, ja aloin tehtailla villapaitoja. Ensimmäinen oli melko ok, mutta istuvuudeltaan liian löysä ja alkoi lörpöttää vatsan alla, kunnes vähän myöhemmin neuloin siihen napakan resorin ja paransin paitaa jonkin verran.

Tuon retrovärisen villapaidan kutomisen aloitin kaulasta häntää kohti. Koska lopputulos ei tyydyttänyt, ajattelin kokeilla päinvastaista lähestymistapaa, ja aloitin paidan neulomisen alareunasta kohti päätä.

Seuraa vailla, tositarkoituksella

Koirapuistot ovat varsin mielenkiintoisia paikkoja. Paitsi silloin, kun seuraa ei ole. Tällöin Hera juoksentelee hetken ympäriinsä nuuhkimassa viimeisimmät uutiset, minkä jälkeen koetan saada sitä innostumaan kepin noutamisesta. Tämä on hauskaa noin kahden heiton verran, jos senkään.

Mennäänkö pois, mulla on tylsää...

Tämän jälkeen se tuijottaa toiveikkaana kaikkia lähestyviä ihmisiä, etenkin jos he kulkevat koiran kanssa. Mikäli mahdollinen leikkikaveri kävelee ohitse puistoon tulematta, Hera jää hiljalleen itkemään portin luo. Tällöin ei auta muu kuin kytkeä koira ja lähteä kävelylle puistossa telmimisen sijaan.

Syksystä kevääseen, jolloin emme ole mökillä edes viikonloppuja, olen tehnyt tuttavuutta monien lähialueen puistojen kanssa. Kotimme lähellä parin minuutin kävelymatkan päässä on pieni koira-aitaus, jossa valitettavasti ei useinkaan ole seuraa. Tämän vuoksi olen laajentanut reviiriä ja autoillen kartoittanut puistoja lähellä ja kauempaa. Tuntuu kuitenkin turhauttavalta, että on ajanut vartin verran koirapuistoon, joka ammottaa tyhjyyttään.

Heralla on omalaatuinen tapa tappaa aikaa...

Seuraa löytyy useimmiten, mikäli osaa ajoittaa käyntinsä iltapäivän tunteihin, jolloin ihmiset ovat palanneet töistä. Toinen varma koirapuistoaika on illalla, kahdeksan maissa. Tämä ei kuitenkaan ole Heran mieleen, se ei malta odottaa eikä ymmärrä, jos sille sanoo, että mukavaa on tiedossa myöhemmin.

Koirapuistoissa tulee jutusteltua mitä erilaisimpien ihmisten kanssa ja olen tavannut monta mukavaa koiranomistajaa, joiden kanssa on tullut puhuttua muustakin kuin koirista, vaikka koirat ovat se tavallisin aihe, mistä jutella ventovieraan kanssa.

Säännöllisesti jossain puistossa vierailtuaan alkaa koirat ja niiden omistajat tulla tutuiksi, vaikkei heitä tunnistakaan muuten kuin koiran perusteella.

Verenhimoiset nymfit

Hämähäkit, kärpäset ja muut höntiäiset kuuluvat kesään ja hyttyset ovat se välttämätön paha, jotta kirjosiepoilla, peipposilla ja muilla livertäjillä on ruokaa poikasilleen.

Käärmeistä ei varsinaisesti ole muuta haittaa kuin se, että niitä pelästyy niin herkästi. Ja kun me kaksijalkaiset ja matelijat elelemme toisiamme kunnioittavaa rinnakkaiseloa, ei edes kyistä ole vaaraa. Ne kyllä painuvat piiloon hyvissä ajoin tömistellessämme huussipolulla, emmekä edes aina tiedä, kuka menoamme vahtii ruohikon suojissa. Koira kuitenkin liikkuu sen verran nopeasti ja kevyesti tassutellen, että se kyllä saattaa yllättää kyyn, mistä voi seurata ikäviä asioita.

Muuten käärmeistä on paljon hyötyä, sillä ne pitävät pikkujyrsijät pois talonnurkista. Ihan täydellisiä hiirenloukkuja nekään eivät ole, sillä keväisin mökin siivous alkaa metsähiirten papanoiden siivoamisella. Minua ihmetyttää ja askarruttaa joka kerta, kuinka hiirenpipanoita löytyy mitä kummallisimmista paikoista, sellaisistakin, joihin en ymmärrä, miten nuo pienet siimahännät ovat päässeet.

Jos pikkujyrsijät vain jättäisivät jälkeensä pieniä käyntikortteja, ei se olisi kovinkaan iso juttu, mutta niiden olemassaolo mahdollistaa sen kaikista viheliäimmän mökkiötökän kehityskaaren, sillä ne toimivat isäntäeläiminä ja veripankkina punkkien ensimmäiselle kehitysvaiheelle, toukille.

Tässä mielipiteeni punkeista

Ja punkeista en oikein löydä mitään hyvää sanottavaa.

Neljännesvuosisadan aikana vain parina viimeisenä kesänä punkit ovat lisääntyneet kiusaksi asti. Aikaisemmin niitä oli, mutta koskaan en nähnyt elävää esimerkkiä yhdestäkään.

Heraa edeltävänä kesänä nappasin tuon tuostakin kiinni säärtä kävelevän tai niskassa askeltavan perkeleen keksinnön, onneksi vain yksi täysikasvuinen ehti tarttua kiinni. Pienimpiä nymfejä sai napsia ihosta melkein päivittäin, ne kuitenkaan eivät kiinnittyneet kovinkaan napakasti paksuun nahkaani.

Heralla oli punkkeja, välillä ne onnistui huomaamaan, kun ne ryömivät pitkin koiran selkää, mutta kaiken kaikkiaan koirasta napsittiin irti viitisentoista kappaletta kesän aikana. Käytimme niskaan kaadettavaa litkua, mikä tehosikin muutaman päivän, kunnes koira oli uinut niin monta kertaa, että se huuhtoutui pois, mikä sinänsä on huono juttu kalanpoikasten kannalta, sillä punkkiaine käsittääkseni on sen verran järeä myrkky, että sen sanotaan vahingoittavan niitä. Seuraavana keväänä olisimme ajoissa liikkeellä ja varautuisimme punkkikesään toisin asein…

Sissielämää

Vietämme kesät mökillä, joka sijaitsee kolmen vartin ajomatkan päässä kotoamme. Mökki ei ole talviasuttava, mutta mikäli omaa sopivassa määrin sissihenkeä ja nauttii alkeellisista oloista, voi siellä viettää viikonloppuja keväästä pitkälle syksyyn.

Lähdimme pennun kanssa heti seuraavana päivänä viikonlopuksi mökille perjantaisen työpäivän jälkeen. Koko ikänsä koiria kasvattanut työkaverini sanoi, että hän ei yleensä jakele neuvoja, ellei joku niitä pyydä, sillä näkemyksiä ja koulukuntia koirien hoitamisessa on yhtä monta kuin on neuvojen antajia. Mutta yhden neuvon hän halusi antaa: pitäkää pentu vapaana, jotta sen leimautuminen alkaisi heti, sillä myöhemmin on liian myöhäistä. Luoksetulokasvatus alkaisi siis ensimmäisestä päivästä. Kuuntelin näitä viisaita sanoja, sillä halusin välttää kaikki mahdolliset Merryn kanssa tehdyt virheet.

Verannan maton reuna purkautuu mukavasti kun oikein yrittää

Viikonlopuksi tarvitsee uskomattomat määrät tavaraa, kun kaikki pitää tuoda kaupungista, juomavettä myöten. Tällä kertaa tavaraa oli vieläkin enemmän, sillä pakkasimme mukaan koiralle sen pedin, ruokaa, kipot ja muut vermeet.

Omasta pedistään se ei välittänyt tippakaan, vaan väsähdettyään se hakeutui ulko-oven lähellä olevan naulakon alla olevien kenkien ja saappaiden metsään. Jalkineiden joukkoon oli pudonnut henkarilla roikkunut hupparini. Se nukahti hupparini päälle, puoli koiraa kumolleen kaatuneen ison Kontio-kumisaappaan varren sisälle. Merkillisintä oli, että se ei edes yöllä tullut itkemään sänkymme viereen, vaan nukkui koko yön samassa paikassa.

Voihan sen nähdä näinkin

Tässä kaiken syvällisen ja vakavan pohdiskelun vastapainona välipalaksi hieman pilke silmäkulmassa kirjoitettua pohdiskelua:

http://tahatonta.blogspot.fi/

Sano minulle, että rakastat

Hera ja lohtunalle

Mikä tietoa lisää se tuskaa lisää. Tiedon karttuessa aloin ahdistua ja pelätä, kuinka kukaan voi hankkia koiraa, jos sen kanssa pärjätäkseen tulee hallita kaikki se, mitä kirjoissa luki. Ja entäs jos epäonnistuisin? Jos historia toistaisi itseään ja koirasta olisi luovuttava, kun se pelottelee ihmisiä tai jos siitä tulisi vain yhden koira ja se alkaisi osoittaa vihamielisyyttä jotain perheenjäsentä kohtaan. Entä jos se on luonnevikainen? Tai jos en saa sitä tottelemaan, se karkailee ja ei osaa kulkea metriäkään vetämättä hullun lailla remmissään.

Tai jos allergiani uusiutuisi, vaikkei se kahden ensimmäisen kesän jälkeen ollut vaivannut yli kahteenkymmeneen vuoteen. Tai jos mieheni tulisi allergiseksi koiralle.

Hän lohdutti sanomalla, että mikäli näin kävisi, hän söisi vuokseni allergialääkkeitä vaikka lopun elämäänsä. Tuona hetkenä tuntui siltä, että se oli kauneinta, mitä hän minulle oli sanonut.

Kuinkas sitten kävikään

Yhtäkkiä tajusin, että minulla ei ole mitään estettä koiran hankkimiselle. Vanhimmat lapset olivat muuttaneet kotoa ja nuorinkin kävi jo yläkoulua. Kotoa löytyi ajokortillinen lukiolainen, joten minun tai puolisoni ei tarvinnut viettää iltoja autonratissa harrastuksiin ajamalla. Minulla oli vain aikaa ja huomasin sohvautuvani pahan kerran. Jos koirasta ei mitään muuta saisi irti, niin ainakin se irrottaisi takamukseni alustasta, johon se oli alkanut juurtua.

Mitä siellä edessä näkyy?

Minulla oli muutama ongelma selvitettävänäni ennen kuin asiassa voitaisiin edetä. Ensinnäkin minulla ei ollut hajuakaan siitä, minkä rodun valitsisin, minulla oli vain selkeä käsitys siitä, mitkä rodut eivät tulleet kysymykseen.

Toiseksi: halusin olla vastuullinen koiranomistaja, joten hankintaa edeltäisi uppoutuminen koulutukseen, kasvatukseen, hoitoon, rokotuksiin, ruokintaan, varusteisiin, vakuutuksiin ja ties mihin. Raahasin kirjastosta kaikki löytämäni koulutusoppaat ja hoito-opukset. Tämän lisäksi luin verkosta ohjeita ja opastuksia toisensa perään.