Joululomareissun
ajan koirat olivat pari päivää hoidossa muutaman kilometrin päässä olevassa
hoitolassa. Tätä ennen Selma ja Hera ovat olleet koirahoitolassa yhden kerran,
tällöin toisessa paikkaa. Sekin oli varsin hyvä hoitola, etenkin kun niillä on
isot koiratarhat ja ihan koiria varten tehty rakennus siisteine koppeineen.
Emme kuitenkaan vieneet koiria sinne tällä kertaa, sillä se on puolen tunnin
ajomatkan päässä ja koska tässä lähellä olevassa hoitolassa sattui juuri
olemaan kaksi peruutuspaikkaa, päätin varata ne, sillä Turun seudulla
hoitopaikat olivat juhlapyhän vuoksi kortilla.
Reissussa
ollessamme ostin koirille nuo aiemmin mainitsemani valot. Mutta löysin
muutakin: laservalon.
 |
| Missä se hiiri on? |
Olin lukenut,
että se voi olla hyvä leikkikalu, mikäli koira sen päälle ymmärtää. Sen kanssa
pitää vain olla varovainen, ettei härnää koiraa eikä läkähdytä sitä aivan
kokonaan.
Selma ei valosta
piitannut, sillä kun ei ole riistaviettiä. Hera taas oli saada täydellisen
halvauksen, kun se näki sen punaisen pilkun ensimmäisen kerran. Tietenkin oli
niin ajattelematon, että näytin sitä sisällä, minkä seurauksena se juoksi kuin
sille olisi pantu herhiläinen hännän alle. Eteiseen, keittiöön, olohuoneeseen,
verannalle. Kaikki matot rutussa. Päätin panna valon pois muutaman minuutin
leikkimisen jälkeen. Loppu ilta sujui siten, että Hera etsi sitä saamarin
pientä punaista hiirtä, joka meille oli muuttanut.
Toisaalta se valo
osoittautui mitä mainioimmaksi keksinnöksi, kun tammikuussa iski
paukkupakkaset. Hera ei olisi mennyt ulos laisinkaan ja kun sen sinne sitten
talvitamineissaan kantoi, se ei suostunut hievahtamaankaan paikoiltaan, seisoi
vain kyyryssä ja nosteli tassujaan. Mutta kun koirapuistoon otti mukaan tuon
valon, se juoksi kuin vimmattu sen perässä pitkiä lenkkejä. Ja pysyi lämpimänä.
Ja jälleen kerran
Heralla oli yllätys varattuna: se juutas tajusi muutaman kerran jälkeen, mistä
se valo tulee. Olin ripustanut sen pienen kynän kokoisen valonlähteen
avainnauhaan, josta se roikkuu eteisessä. Tai on taskussani, käsilaukussani,
hyllyllä, missä vain. Hera tietää tarkalleen, missä se on ja istuu
tuijottamassa sitä kohtaa, aivan kuin katseen voimalla saisi sen alas.
Puistossa se vahtaa kättäni ja sitä, milloin se ohut valokiila syttyy. Ei sitä,
milloin punainen valopiste ilmestyy johonkin maahan.
Toisaalta on
hyvä, että se tajusi, missä se hiiri asuu, sillä ensimmäisillä kerroilla
puistossa, kun meillä oli valo mukana, Hera oli sitä mieltä, että kotiin ei
lähdetä, ennen kuin se hiiri on saatu kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti