Joutsenlampi

Näin satavuotiaan itsenäisyytemme aattona voi viihdyttää itseään tai vaikkapa kysellä kanssajuhlijoiltaan, osaavatko he nimetä kansallishenkisiä symboleitamme, kuten eläimiä, lintuja, kasveja ja kukkia. Karhun ja laulujoutsenen moni osaa mainita ja kansalliskalamme ahvenkin on monella hallussa. Kasvimaailmasta maatamme edustavat kielo ja rauduskoivu, kivilajeista maatamme symboloi tietenkin graniitti. Kotieläimemmekin ovat edustettuina, eikä arvaaminen ole vaikeaa, sillä niiden nimessä on paljastava etuliite: suomenhevonen ja suomenpystykorva. Sitten pääsemmekin haastavimpaan osioon, joka erottaa tietäjät meistä tavallisista osaajista ja arvaajista. Tiesitkö, että meillä on myös kansallishyönteinen ja –perhonen? Minä en ainakaan tiennyt, että tällaisetkin on joskus nimetty, mikä asia varmaan saattaa närkästyttää sekä seistenpistepirkkoa ja paatsamasinisiipeä.

Joutseneen palatakseni. Myyttistä laulujoutsenta näkee harvemmin, vaikka sen kanta onkin saatu elvytettyä melkein sukupuuton partaalta. Useimmin törmää sen lajitoveriin kyhmyjoutseneen, joka ainakin minun silmissäni on yhtä uljas ja komea näky. Ja varmaan myös yhtä kiukkuinen.

Mökkilahdelmassamme pesii vuodesta toiseen kyhmyjoutsenpari. Ne uiskentelevat muutaman metrin päässä rannasta ja syövät pohjasta vesikasvien juuria ja versoja, joita ne kiskovat pitkän kaulan päässä olevalla vahvalla nokallaan. Loppukesästä niiden seurana on vaihtelevan kokoinen poikue pörröisenharmaita poikasia, jotka opettelevat joutsenten tavoille ennen syksyn muuttoa.

Ei kai ne vaan tuu tänne

Mökille tullessamme meillä on tapana laskea koirat auton takaluukusta ja ne kirmaavat täyttä laukkaa edellämme, kun me raijaamme kottikärryllä tuomisiamme, jota aina tuntuu olevan paljon. Etenkin kesäkuumalla Selmalla on tapana laukata pää viidentenä kinttuna rantaan ja siitä veteen vilvoittelemaan.

Ihmettelimme erään kerran, kun perässä tullessamme näimme koiran pysähtyvän rantaan kuin jähmettyneenä, minkä jälkeen se pyörsi ympäri, luikki häntä koipien välissä piiloon karviaispensaan taakse.

Heran rähinä rannassa paljasti syyn: joutsenisä ärhenteli tunkeilijoille siivet tanassa. Heraa ei paljoa pelottanut, vaan se seisoi mahaa myöten rantavedessä, häntä pulloharjana pörhöllään. Joutsen sähisten kaula korkealla valmiina nokkaisemaan russelia otsaan. Mutta kuitenkin juuri niin etäällä, että saattoi olla varma, ettei Hera pääse yllättämään.

Hera uhoaa rannassa olevalle joutsenperheelle

Tuon välikohtauksen jälkeen meni päiviä, ettei Selma uskaltanut tontin puoliväliä lähemmäs rantaa. Vähitellen se rohkaistui ja uskoi, etteivät ne siellä jatkuvasti väijyneet. Siitä päivästä lähtien Selma kuitenkin joka kerta rantaan jolkottaessaan pysähtyy, katsoo vasemmalle ja oikealle varmistaen, että reitti on selvä. Ja jos jossain matkankin päässä näkyy joutsenia, se hakeutuu hädissään piiloon.

Rannassamme uiva joutsen kesällä 2014