Äidillä on koira, se oma koira on

Merry ei jäänyt äitini viimeiseksi koiraksi. Muutaman vuoden kuluttua Merryn ottamisesta hän innostui hankkimaan uuden, jälleen kerran inspiroituneena tuttavien koirasta ja rodusta. Nyt vuorossa oli tiibetinspanieli, Mia. Ehkäpä äitini oli vihdoinkin löytänyt sen omimman tapansa pitää koiraa, sillä Miasta tuli hänen pitkäaikainen ystävänsä. Se ei vaatinut pitkiä lenkkejä ja soveltui hyvin yhden ihmisen kotikoiraksi. Jälkeenpäin ajatellen maltankoiramme Siro olisi varmaan ollut ensimmäinen koira, jonka hän olisi halunnut ja kyennyt hoitamaan korkeaan ikään, mutta jostain syystä siitä tuli vihainen meitä muita kohtaan. Ellei se olisi saanut suolitukosta, johon se menehtyi, olisi sen ja perheen rinnakkaiselo voinut muodostua erittäin haastavaksi.

Mian ja äidin vuosikausia kestäneeseen yhteiseloon tuli muutos, kun äiti löysi vierelleen uuden ihmisen, jonka kanssa he matkustivat paljon. Mia kuoli vanhuuten jonkun pitemmän reissun aikana ollessaan hoidossa kasvattajan luona.

Äitini sai uuden miehensä ylipuhuttua ottamaan uuden koiran, Fian, vaikkei mies ollut koirasta kovin innostunut, mutta koska hän rakasti äitiäni yli kaiken, hän teki tämän vuoksi mitä vain.

Nimien lisäksi koirat olivat minusta niin samankaltaiset, että pitkään sekoitin ne toisiinsa, vaikkeivät ne samanaikaisesti äitini luona olleetkaan. Nimien ja ulkonäön lisäksi niitä yhdisti se, että niistä lähti aivan julmetusti karvaa.

Eläköidyttyään he alkoivat viettää talvia leudommassa ilmanalassa, jossa koirakin nautti, kun sai istuskella ulkosalla puistossa seuraten ukkojen petanque-peliä meidän palellessamme Suomen talven kourissa. Viimeisenä talvenaan se yhtäkkiä väsähti, ja paikallinen eläinlääkäri sanoi sillä olevan pitkälle edennyt sokeritauti, jonka ennuste oli niin synkkä, että hän suositteli koiran armahtamista, sillä sen munuaiset eivät enää toimineet kuin vajaateholla. Äitini otti uutisen kovin rankasti. Fia-koira palasi kotimaahan pienessä uurnassa kesän kynnyksellä ja haudattiin heidän kesämökilleen.

Nalle 5 kk

Runsaat puoli vuotta ennen äitini kuolemaa he ottivat vielä yhden koiran, kääpiövillakoiran, jonka nimeksi tuli Nalle. Pentu teki äitini viimeisistä elinkuukausista iloiset ja onnelliset. Hän seurasi sen touhuja ja leikkimistä omien voimien hiipuessa. Nalle oli varsin kiintynyt äitiini, eikä korvaansa lotkauttanut meidän muiden yrityksille leikkiä sen kanssa.

Silloin tällöin istuskelen sohvassa ja katson viimeistä valokuvaa. Omaan sänkyynsä nukahtaneen äitini vieressä istuu villakoira pää kallellaan ihmetellen, miksei hän enää herää.

ps: Nalle sai hyvän kodin vanhemman sisareni luota.

tiibetinspanielikuva: http://www.flickr.com/photos