Koiria, koiria

Vanhempieni koirien lisäksi elämääni on mahtunut paljon ihania koirakokemuksia. Muistan hyvin läheisen ystäväni perheen, jossa harrastettiin metsästystä. Heillä oli hirvimetsällä kaverina harmaapystykorva, jota seurasi toinen ensimmäisen kuoltua vanhuuteen. En muista, kumpi oli ensiksi Viira vai Kuura, mutta minusta ne olivat nimet, jotka istuivat kauniisti heidän harmaille koirilleen.

Minä, Siro ja tuttaviemme mäyris

Muistan myös pelänneeni tai ainakin kunnioittaneeni jotakin koiria. Vanhempieni hyvillä ystävillä oli tanskandoggi, joka aina siellä kyläillessämme tervehti isääni nousemalla takajaloilleen ja panemalla etutassunsa isäni olkapäille. Näky oli pienestä lapsesta kunnioitusta herättävä, kun nuo kaksi seisoivat vastakkain päiden kohotessa parin metrin korkeuteen. Eräällä luokkatoverillani oli iso musta suursnautseri, joka näykki vieraita ja muistan pelänneeni myös mäyräkoiria. Syytä mäyräkoirapelkooni en muista.

Paras koiramuistoni on naapureidemme ja hyvien ystäviemme labradori Milli, joka palvoi isäntäänsä. Se istui tämän vieressä nojatuolin juurella pää isäntänsä sylissä katsoen tätä ruskeilla silmillään. Jo silloin ajattelin, että tuo koira on enkeleiden lähettämä…

Etelän kukkuloilta pohjoiseen

Misu lähti isosiskoni matkaan, kun hän muutti kotoa meidän lähtiessämme vuodeksi Ruotsiin, ja akvaario tyhjennettiin odottamaan paluutamme. Asuimme Malmössä betonilähiössä, jossa meidän muutaman suomalaisen lisäksi oli ainakin kreikkalaisia ja silloisesta Jugoslaviasta tulleita siirtotyöläisiä.

Lähiö Malmössä

Alue oli kerrostaloistaan huolimatta varsin viihtyisä, sitä muun muassa reunusti virkistyskäytössä oleva laaja viheralue. Sinne oli rakennettu keinotekoisia ruohokukkuloita, joilla ihmisten oli tapana kiipeillä ja antaa koiriensa juosta vapaana.

Yksi kukkuloista lähiön kupeessa

Ruotsiksi kukkula on ’en kulle’ ja useampi on ’kullar’. Opimme ruotsia koulussa ja pihalla kavereilta. Vanhempien kanssa puhuessamme sekoitimme paikallisiin asioihin viittaavia termejä suomen kieleen, ja käytimme noista kukkuloista sanaa ’kullit’, emmekä ymmärtäneet pikkusisareni kanssa, miksi vanhempiamme se joka kerta nauratti yhtä makeasti. Kun kotiinpaluu läheni, he painottivat meille, että jos joku kysyy, millaisessa paikassa asuimme ja mitä teimme, emme saaneet kertoa vapaa-aikanamme kiipeilleemme ja leikkineemme ’kulleilla’. Syytä tähän vanhempamme eivät lähteneet sen tarkemmin valottamaan ja kiltteinä tyttöinä me sisareni kanssa tyydyimme tottelemaan. Jossain vaiheessa koitti valaistumisen hetki, kun vuosia myöhemmin ymmärsin, mikä vanhempiani nauratti.

Keiron 'Siro' ja minä

Muuttokuormassa kotimaahan palatessamme mukanamme oli ämpärillinen hienoa valkoista hiekkaa etelä-Ruotsin dyyneiltä. Se oli paljon hienompaa, kuin mitä akvaarioliikkeestä hankkimamme oli. Hiekka oli niin hienojakoista, että se pöllysi akvaariossa hapettimen pulputuksen voimasta ja tukki vedensuodattimen, joten ehkä karkeampi hiekka sittenkin olisi ollut parempi valinta.

Muutaman vuoden päästä edessä oli uusi muutto, tällä kertaa päinvastaiseen ilmansuuntaan, kun suuntasimme kohti Savon sydäntä, jonne uuteen kotiin tuli sekä akvaario että Ruotsin-vuoden uusien tuttavuuksien innoittamana tuo pieni maltankoiranpentu.

Ei tullut cottonia

Coton de Tulear –rotu tuntui kiinnostavalta, sillä siitä ei tuttaviemme mukaan irronnut lainkaan karvaa. Tämä ei luonnollisestikaan ollut tärkein kriteeri koiran hankinnassa, mutta uppouduin lukemaan rodusta lisää. Koirarotu vaikutti varsin mainiolta tapaukselta, ja koska tapaamani yksilö oli mitä ihanin, päätin ylipuhua kotiväen.

Pentuvälityksessä ei ollut pentuja tarjolla, joten lähdin merta edemmäs kalaan. Häpeän tunnustaa, että selailin jopa keltaista pörssiä, koirapörssiä ja kaiken maailman sivuja, joista hyvin äkkiä kävi ilmi, että kyse oli koiratehtailusta ja muusta kamalasta, josta voisi kirjoittaa sivutolkulla ihan muita juttuja.

Näin ilmoituksen, jossa 4-vuotias uros etsi kotia. Perhe joutui luopumaan rakkaasta lemmikistään allergian vuoksi. Lähetin tekstiviestin ilmoituksessa olevaan numeroon ja jäin odottamaan. Sain vastauksen melkein heti, Leevi-koira oli muuttanut perheen isovanhempien luokse. Harmi.

Jatkoi etsimistä, vaikka minua oli vähän alkanut arveluttaa valitsemani rodun turkin hoito. Olisiko minusta siihen.  Muistan, kun meillä oli lapsuudenkodissamme maltankoira, jonka turkki oli todella työläs hoitaa. Ehkäpä minun olisi harkittava toinen kerta, ja ehkäpä vielä kolmaskin. Mieskään ei oikein tuntunut lämpenevän tuolle rodulle ja välillä tuntui, että koko koira-ajatus tuntui hänestä joltain pöhköltä päähänpistolta.

Painuin maan alle etsintöineni. Noin tunniksi. Sen jälkeen en enää voinut pitää suutani soukemmalla, vaan jatkoin koirista pölisemistä tauotta.

Oikean ja sopivan rodun löytyminen vain tuotti päänvaivaa….ja aloin käydä läpi koiria, joita tunsin tai joihin minulla oli joskus ollut jonkunlainen suhde.