Koiria, koiria

Vanhempieni koirien lisäksi elämääni on mahtunut paljon ihania koirakokemuksia. Muistan hyvin läheisen ystäväni perheen, jossa harrastettiin metsästystä. Heillä oli hirvimetsällä kaverina harmaapystykorva, jota seurasi toinen ensimmäisen kuoltua vanhuuteen. En muista, kumpi oli ensiksi Viira vai Kuura, mutta minusta ne olivat nimet, jotka istuivat kauniisti heidän harmaille koirilleen.

Minä, Siro ja tuttaviemme mäyris

Muistan myös pelänneeni tai ainakin kunnioittaneeni jotakin koiria. Vanhempieni hyvillä ystävillä oli tanskandoggi, joka aina siellä kyläillessämme tervehti isääni nousemalla takajaloilleen ja panemalla etutassunsa isäni olkapäille. Näky oli pienestä lapsesta kunnioitusta herättävä, kun nuo kaksi seisoivat vastakkain päiden kohotessa parin metrin korkeuteen. Eräällä luokkatoverillani oli iso musta suursnautseri, joka näykki vieraita ja muistan pelänneeni myös mäyräkoiria. Syytä mäyräkoirapelkooni en muista.

Paras koiramuistoni on naapureidemme ja hyvien ystäviemme labradori Milli, joka palvoi isäntäänsä. Se istui tämän vieressä nojatuolin juurella pää isäntänsä sylissä katsoen tätä ruskeilla silmillään. Jo silloin ajattelin, että tuo koira on enkeleiden lähettämä…