Tyhjä panta

Ei kulunut kuin viikko, kun puhelin soi jälleen. Merryn oli lähdettävä heidän luotaan. Vaikka heistä koira oli valloittava ja ihana, he eivät voineet pitää sitä. Sen alkukantaiset metsästäjän vaistot olivat heränneet ja se oli iloisesti haukkuen jahdannut heidän kanojaan, kunnes pari oli heittänyt veivinsä pelkästä säikähdyksestä. Muutaman Merry oli saanut kiinni ja pannut parempiin suihin jättäen vain kananvarpaiden tyngät veriselle pihamaalle.

Ajoimme raskain mielin hakemaan Merryä. En kyennyt katsomaan tavaratilaan, jossa se matkasi paluumatkan, sillä en tiedä, mitä olisin sille sanonut. Ajoimme suoraan eläinlääkärille, josta olimme varanneet ajan. Merry jolkotti innoissaan sisälle. Se taisi aavistaa vaitonaisuuteni, sillä se ei kiskonut eikä temmeltänyt, kuten sen oli tapana, kun menimme toimenpidehuoneeseen. Eläinlääkäri antoi sille ensimmäisen piikin, minkä jälkeen istuuduin sen eteen. Se katsoi minua silmiin ja nuoli poskilleni valuvat kyyneleet.

En voinut jäädä sisälle katsomaan toisen piikin antamista, vaan menin autoon odottamaan. Vartin päästä mieheni tuli ulos pelkkä panta kädessään. Hän laski sen syliini ja starttasi auton.

Kyynelten kirvellessä silmissäni tunsin epäonnistuneeni. Olin niin halunnut kyetä huolehtimaan koirasta, vaikka en sitä alun perin ollut ottanutkaan. Jollain tapaa olin halunnut olla toistamatta Nitan kohtaloa. Yhdenkään koiran ei tarvitsisi kohdata tuollaista vain sen takia, että ihminen ei sitä enää halua tai siitä kykene huolehtimaan.

En halunnut puhua tapahtuneesta ja koetin unohtaa, mikä ei ollut helppoa. Merry oli minulle rakas ja joka tammikuun 17. päivä mietin, kuinka monta vuotta se täyttäisi.