Saivartelua

Kyyditsimme Merryn uuteen kotiin, joka sijaitsi runsaan tunnin ajomatkan päässä kotikaupungistamme. Paikka oli maalla, jossa Merry saisi juosta vapaana ja nauttia elämästään. Perheessä oli nuoret vanhemmat ja heidän pienet lapsensa. He elivät vanhassa torpassa, jossa ei ollut juoksevaa vettä. Minusta tuntui uskomattoman rohkealta ja jopa hieman yltiöromanttiselta, että joku vapaaehtoisesti muutti mukavuuksien keskeltä alkeellisiin oloihin, mutta kadehdin heidän kiireetöntä elämäänsä ja sitä, kuinka heidän lapsensa saivat varttua puhtaan luo

nnon keskellä pientilalla, jossa he viljelivät ruokansa. Omavaraisuuteen pyrkivällä perheellä oli myös kotielämiä, kuten kanoja.

Parin päivän päästä uusi omistaja soitti ja kysyi, olimmeko huomanneet, että koiralla oli täitä. Olin kauhistunut ja häpeissäni. Mitähän he mahtoivat ajatella meistä, kun toimme heille kapisen piskin. He olivat joutuneet ostamaan täinhäätösampoota, kantamaan kaivosta vettä, lämmittämään sen puuliedellä ja pesemään koiran päästäkseen eroon ei-toivotuista asukeista.

Sitten selvisi, mistä Merry nuo pienet seuralaisensa oli saanut. Se oli ollut muutaman päivän koirahoitolassa, odottamassa uuteen kotiin pääsyä, sillä emme voineet pitää sitä kotona heinänuhani takia. Puhelinsoitolla selvisi, että hoitolassa oli ollut varsinainen täiepidemia.

Häpeän punan karehtiessa poskillani pyytelin puhelimessa anteeksi aiheuttamaani vaivaa ja tarjouduin korvaamaan ainakin täinhäätöaineen hinnan. Rouva ei ollut moksiskaan, hän vain halusi kertoa, mitä oli tapahtunut ja selvittää, mistä moiset olivat peräisin.