Ei koskaan enää

Vuosien varrella mieheni on välillä leikillään tokaissut, että hän näkee itsensä istumassa nojatuolissa, lukemassa kirjaa ja hänen jaloissaan nukkuu labradori, joka näkee unta, vingahtelee ja piereskelee satunnaisesti.

Jutut olivat vain juttuja, emmekä me koskaan edes harkinneet koiran hankkimista. Olin niin monta kokemusta viisaampi. Niin kauan, kun lapset harrastuksineen veivät kaiken liikenevän ajan, olisi koiran ottaminen ollut edesvastuutonta.

Gini-bokseri isovanhempieni mökillä noin 40 vuotta sitten

Myötäelettyäni monen koiran tulemisen ja menemisen olin vakaasti sitä mieltä, että ihmiset hankkivat koiria liian löyhin perustein tajuamatta, kuinka paljon siihen tulee sitoutua. Tunsin, että koiran omistaminen on vastuullinen tehtävä ja mikäli siihen ei kykene panostamaan jokainen päivä mahdollisesti 15 vuoden ajan, ei eläintä pidä ottaa. Ei vaikka kuinka lapset kinuaisivat tai se jonakin hetkenä tuntuisi houkuttelevalta ajatukselta.

Eläintä ei voi pitää ja nauttia sen seurasta vain silloin kuin se itselleen sopii ja panna se taas kaappiin odottamaan, kun ei ole aikaa ja jaksamista sen kanssa hääräämiseen. Näine viisaine ajatuksineni vierähti 25 vuotta.

Hamstrausta

Olimme kahta vuotta nuoremman sisareni kanssa mankuneet omia kotieläimiä, kuten marsu tai hamsteri. Vanhempani kuitenkin vastustivat vakaasti kaikenmaailman rottien, joiksi jyrsijät kotonamme luokiteltiin, ottamista.
Maltankoiran ja bokserin välissä perheessämme oli koiraton hetki ja saimme jollain ihme tavalla isämme ylipuhuttua. 70-luvun taittuessa uudelle vuosikymmenelle onnesta pakahtuvat sisareni ja minä tulimme kotiin eläinkaupasta mukanamme kaksi hamsterineitoa. Minun oli vaalean toffeen värinen ja nimesin sen Nyyrikiksi, mikä sittemmin lyheni Nyytiksi. Nyytin kaverina oli sisareni valko-beige Nöpö.
Häkistä huolimatta nämä yöllä puuhastelevat töpöhännät olivat mestareita karkailemaan. Vanhempani eivät arvostaneet lainkaan, kun joku tuijotti heitä kesken unien pienin pikisilmin yöpöydältä tai kun Nyyti oli nakertanut pitsireunuksen kaikkiin vaatekaapissa roikkuviin lattiaa viistäviin vaatteisiin.
Nöpö oli siitä vekkuli tyttö, että se vaihtoi sukupuolta varsin lyhyellä varoituksella. Meillä oli siis tyttö- ja poikahamsteri samassa häkissä eikä yllätyksiltä voinut välttyä. Onneksi olimme jo ohittaneet sen iän, jolloin uskotaan tarinaan haikarasta, sillä siinä olisi vanhemmilla ollut selittämistä.
Nöpön todellinen sukupuoli paljastui kuitenkin vasta, kun oli liian myöhäistä. Nyyti oli karannut jälleen kerran ja sitä etsittiin kaikkialta. Se oli piiloutunut pianon rakenteisiin eikä mitä ilmeisimmin nauttinut suurestikaan sormiharjoituksista, sillä se oli pannut vastasyntyneet poikasensa päiviltä.

Nyyti

Tämän jälkeen eristimme ne toisistaan, kummankin omaan isoon muovipaljuun.
Erään kerran vanhempani lupautuivat koiravahdiksi ja perhetuttujemme bokserirouva tuli meille hoitoon heidän ollessaan lomailemassa. Koulusta palattuani koin elämän järkytyksen, sillä koira oli tutustunut hamstereihimme vähän liiankin läheisesti. Nöpö oli kadonnut kuin tuhka tuuleen ja Nyyti löytyi limaisena klönttinä matolta.

Nitanova, lentävä tiikeri

Olin vasta vähän toisella kymmenellä, mutta koiria oli mahtunut tuohon lyhyeen aikaan jo varsin monta. Sattumien oikuista niiden vierailut perheessämme olivat jääneet lyhyiksi.

Tämä ei näköjään lannistanut perheemme koirahankinnoista päättävää tahoa, ja yhtenä päivänä kotiimme tuotiin tiikerijuovainen bokserin narttupentu, Nitanova eli Nita. Muistan, että se itki sydäntä särkevästi ensimmäiset yöt ja äitini nukkui sen kanssa vierashuoneessa.

Nita keskenkasvuisena pentuna

Olin jo niin iso, että sain käydä sen kanssa ulkona. Koiran kasvaessa lenkitin sitä pyörän selästä, mikä kuulostaa aika hurjalta, sillä tuohon aikaan ei tunnetusti kukaan käyttänyt esimerkiksi pyöräilykypärää. Säästyimme kuitenkin suuremmilta haavereilta.

Rakkainta puuhaa Nitan kanssa oli kesäisin optimistijollalla purjehtiminen ja talvisin hiihto. Järven jäälle oli ajettu latuja ja niiden vieressä oli moottorikelkan jättämä leveä jälki. Nitalla oli vetovaljaat ja minulla sukset. Se oli vauhdikasta menoa. Matkan mittaa en enää muista, mutta päämäärämme oli aina eräs hiihtomaja, josta ostin lämmintä kaakaota ja munkin. Minä join kaakaon ja Nita söi munkin.

Lukioon siirtyessäni perheemme muutti maalle. Nita sai lumpustella kylillä vähän miten sattuu, joten tietäähän sen, mitä siitä seurasi. Se alkoi käyttäytyä kummallisesti ja tehdä pesää. Eläinlääkäri sanoi, että kyse voi olla valeraskaudesta, sillä koira ei vaikuttanut mitenkään pyöristyneen.

Sitten se alkoi synnyttää, se synnytti ja synnytti, mutta mitään ei tullut. Jossain vaiheessa se antoi periksi. Se pani maate petiinsä ja vaikutti todella sairaalta. Kului toista vuorokautta, kun sen peräpäästä ilmestyi esiin tassu. Pelkkä tassu.

Eläinlääkärissä koko kamaluus paljastui. Erittäin iso koira, joka oli nähty jolkottelevan kylillä, oli toiminut sulhasena. Nitan kohdusta löytyi kuolleena yksi iso pentu, joka oli alkanut hajota. Lääkäri sanoi, ettei se kokonsa puolesta olisi mahtunutkaan syntymään ja että koira voidaan yrittää pelastaa leikkauksella, kohdun poistolla, antibiootilla ja hyvällä onnella….