Vihdoinkin

Lopultakin koitti se päivä, kun saisimme hakea Selman kotiin. Itse asiassa olimme sopineet hakevamme sen pääsiäisenä, tarkemmin kiirastorstaina 17.4.2014. Mutta kun kasvattaja oli siellä käydessämme sanonut, että pentuja alettaisiin luovuttamaan jo edeltävästä lauantaista ja että pääsiäinen tulisi olemaan nonstoppina pentujen luovutuksia, sovimme, että hakisimme Selman kotiin maanantaina 14.4.

Sunnuntaina tunsin, kuinka kurkkuni alkoi särkeä, nenä oli tukossa ja olo oli kaikin puolin ikävä. Illalla nousi kuume. Pelästyin, että olisin niin huonossa kunnossa, että en pääsisi hakemaan Selmaa. Mieheni lohdutti, että kyllä me se haetaan sovittuna päivänä, tavalla tai toisella.

Oloni oli aamulla aika surkea, nenä vuoti, korvat soivat ja räkä valui. Aikeissamme oli hakea koiranpentu töiden jälkeen, mutta koska en voinut mennä töihin, muutimme suunnitelmia. Nuorempi tyttäremme oli vapaalla, sillä kirjoitukset olivat päättyneet ja hän voisi pitää tauon pääsykokeisiin lukemisessa. Nappasin yhden särkylääkkeen, otin paikallisesti sieraimet aukaisevaa ainetta ja koin länsimaisen lääketieteen kaikkivoipaisuuden. Oloni parani kuin taikaiskusta. Ei kolottanut eikä pakottanut, ainoastaan ääni oli poissa ja nenä punoitti kuin puolukka.

Pakkasimme autoon itsemme, kahvitermoksen ja pentua varten huovan, vesipullon ja sanomalehteä hädän varalta ja otimme suunnan kohti Muistojoen Kenneliä, jonne meillä olisi reilun tunnin ajomatka.

Perillä kirjoitimme asiankuuluvat paperit, tutustuimme pentukansioon ja saimme perusteellisen perehdytyksen ruokintaan. Selma oli otettu muiden seurasta ja se sai lyllertää meidän jaloissamme, kun istuimme pöydän ääressä juttelemassa. Tehdessämme lähtöä kasvattaja sanoi, että antaisimme sille ruuan heti kun tulisimme kotiin. Hämmennyin hetkeksi, sillä se oli ainoa seikka, jota en ollut tullut ajatelleeksi, meillä oli jopa mukana koiran lelu, jossa oli Heran hajua, jotta Selma saisi ensikosketuksen tulevaan koirakaveriinsa. Mutta ruuan olin unohtanut. En ollut edes tullut ajatelleeksi ottaa etukäteen selvää, mitä pennulle ensimmäisien viikkojen aikana syötetään, jotta olisin voinut ostaa sitä valmiiksi kotiin.

Sopersin jotain hämmennystä peittääkseni ja kysäisin, mitä sille pitäisi heti antaa ja jatkoin, että pysähdymme sen verran matkan varrella, että ostamme sitä samaa ruokaa.

Mietin jo, että annoinko niin vastuuttoman kuvan itsestäni, että pentu ei lähtisikään meidän matkaamme. Onneksi näin ei ollut, kasvattaja avasi pakastimen, jossa heillä oli valtavasti koiranruokaa, poimi sieltä muutaman jäisen raakalihapullan ja sanoi, että noilla pääsette alkuun.

Niine hyvinemme pakkauduimme autoon ja otimme suunnan kotiin. Tyttäreni ajoi ja pentu nukkui sylissäni koko matkan. Sydämeni oli pakahtua.