Kuin jouluaatto

Haimme Heran kotiin torstaina 9.5 iltapäivällä. Mukaani lähtivät malttamattomina odottavat kotona asuvat kaksi nuorinta lastamme. Perillä saimme ohjeet, repullisen tavaraa ja laadimme asiaankuuluvat paperit. Kerroin kasvattajille käyneeni jo ottamassa koiralle vakuutuksen, mistä he olivat mielissään. Tyttäreni nosti koiran syliinsä, poikani laittoi sille pannan ja niin oli aika lähteä.

Saimme lämpimät onnen toivotukset, minkä jälkeen meidät patistettiin lähtemään pitkittämättä tilannetta sen kummemmin, sillä pennun muuttaminen uuteen kotiin oli heille kova paikka, vaikka niin sen pitikin mennä.

Huomasin, että minuakin alkoi itkettää, kun kasvattaja pyyhki kyyneleitään. Hän kertoi, että ne kaikki olivat kuin hänen lapsiaan ja hän vannotti, että pitäisimme yhteyttä. Minusta tuntui turvalliselta lähteä kotiin tuon uuden ihmeen kanssa, kun tiesin, että voisin soittaa milloin vain ja kasvattaja halusi aktiivisesti olla mukana seuraamassa koiran kasvua ja kehitystä.

Heran ensimmäinen päivä meillä

Hera uikutti sydäntä raastavasi koko automatkan ja tyttäreni sanoi, että meidän on vietävä se takaisin, kun se itkee. Ihmismäiseen tapaan ajattelimme, että eläin kokee kuin me, ja minun ei käy kiistäminen, ettenkö tuntenut jokaiselle äidille tuttua kouraisua sydänalasta miettiessäni, miltä minusta tuntuisi, mikäli joutuisin eroon jostakin lapsestani.

Koiran uikutus lakkasi onneksi heti meidän kotiin tultuamme. Se nuuski innoissaan kaikki paikat, pissasi lattialle, sanomalehden viereen, luonnollisestikin, ja alkoi jahdata pientä palloa, jonka löysimme kasvattajan meidän mukaamme pakkaamasta repusta, joka tyhjentäminen tuntui kuin jouluaatolta.