Ötököitä

Lasin takana päivystävä kaveri

Mökillä on luonnollisestikin käärmeiden lisäksi muitakin eläimiä, joista me kaikki emme ole kovinkaan innoissamme. Illan hämärtyessä istumme sisällä takkatulen lämmössä, mikäli ilta on viileä. Istuskelen korituolissa aivan ikkunan vieressä. Joka ilta melkein minuutilleen samalla kellonlyömällä vaaleaa iltataivasta vasten piirtyy tuttu hahmo. Se laskeutuu varovasti yhden langan varassa ja jää odottelemaan saalista. Ensimmäisen kerran sen nähdessäni hätkähdin, sillä se oli vain muutaman sentin naamastani, onneksi kuitenkin lasin toisella puolella.

Jos ilta on lämmin, istuskelemme katetulla verannalla. Kun kääntää katseensa kattoon, löytää toisen vakiasukin. Laudan pontissa nököttää kermanvaalea, iso ristilukki. Sen vieressä on iso verkko, johon verannalla melkein kiusaksi asti tanssivat hyttyset jäävät kiinni.

Ristilukki verannan katossa

Hyttyset ovat minun akilleen kantapääni. Minusta ne pistävät kovaa ja niiden jättämät kutiavat paukamat kiusaavat päiväkausia. Kaikista pahin on se ininä. Juuri kun olet nukahtamassa, pimeässä makuuhuoneessa kuuluu tuttu ininä. Välillä se lakkaa hyttysen istuuduttua jonnekin. Mutta silloin jo tietää, että huoneessa on hyttynen, oli se sitten hiljaa tai ei. Ja ennemmin tai myöhemmin se lähtee uudelleen lentoon, jolloin sen etäisyyden sinuun voi määritellä ininän voimakkuuden avulla. Jos ehtii nukahtamaan ennen ininän alkamista, yö on pelastettu, sillä useimmiten mieheni on herkullisempi eli hyttyset valitsevat hänet maalitaulukseen. Aamuyöstä, kun uni alkaa olla kevyttä, hyttyset eivät enää inise vaan ovat hakeutuneet jonnekin sulattelemaan veriateriaansa. Auringon säteiden kanssa heräävät kärpäset ärsyttävät, mutta ne eivät ole mitään hyttysiin verrattuna. Ensimmäisen ihanhduksen kuultuani olen täysin hereillä, enkä saa unen päästä kiinni, ennen kuin olen listinyt huoneessa terrorisoivan verenimijän.

Olen jäljittänyt tämän ininäfobian lapsuuteeni. Vietimme kaksi vuotta nuoremman sisareni kanssa kesiä isovanhempien mökillä Melavedellä, Savon sydämessä. Saimme lentää Turusta Kuopioon ilman vanhempia jo 4- ja 6-vuotiaina. Mökki oli sähkötön hirsimökki, joka oli kirkasvetisen järven rannalla, nimen kärjessä. Nautimme olostamme ja ukin ja mummin jakamattomasta huomiosta täysin siemauksin. Illalla saunottiin, minkä jälkeen istuimme tuvassa yöpaitasillamme ja paistoimme iltapalksi makkaraa takassa.

Yksi huono puoli mökillä kuitenkin oli, hyttyset. Illan tullen noita inisijöitä lenteli sakeina parvina ja mökissä niitä oli minun laskujeni mukaan ainakin miljoona.

Parin viikon mökkeilyn jälkeen mummi ja ukki saattoivat meidät lentokoneeseen ja palauttivat vanhemmillemme kaksi lasta, jotka olivat kauttaaltaan punaisten kutiavien paukamien peitossa. Kun pikkusisareni juoksenteli ympäriinsä lentokentän odotusaulassa, hän keräsi katseita, sillä hän näytti lähinnä siltä, kuin hänellä olisi jokin pahanlaatuinen, tarttuva rokko.