Kaikesta
huolimatta se oli valloittava koira, aina iloinen ja kiltti kaikkia kohtaan.
Minulla vaan ei ollut hajuakaan, miten siitä olisi saanut koulutettua
sellaisen, joka ei lenkillä säntäisi tervehtimään kaikkia ihmisiä, useimmiten
syliin asti. Monikaan ei arvostanut kookkaan ja kuraisen koiran
hellyydenosoituksia ja talouskassaa verottivat monet pesulalaskut, jotka minun
oli nöyrryttävä maksamaan. Taltuttaakseni sen pahimman kiskomisen hankin sille
kuonopannan, jollaisia näki todella harvoin, minkä vuoksi ihmiset luulivat
koiraa vihaiseksi, kun sillä oli kuonokoppa. Kärsivällisesti selitin kaikille
asiaa päivitteleville, että koira ei pure, vaan kiskoo, minkä vuoksi sillä on
tuollainen panta.
Vaikka en Merryä
osannutkaan kouluttaa sellaiseksi, että siihen olisi voinut luottaa kaikissa
tilanteissa, hoidin sitä mielestäni hyvin. Se sai ruokaa, sen kynnet tuli
leikattua ja turkki harjattua. Maksoin kuuliaisesti koiraveroa ja ilmoitin myös
vakuutusyhtiölle, että minulla on koira, jotta sen mahdolliset tempaukset saisi
korvattua kotivakuutuksesta.
Kävin sen kanssa
eläinlääkärissä aina kun se oli kipeä tai muuten tarvitsi hoitoa, kuten
silloin, kun se astui lasinsiruun tai kun sen tassut tulehtuivat tiesuolan ja
kuran syövytettyä polkuanturat rikki. Me jopa annoimme kastroida sen, jotta se
olisi vähän rauhoittunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti