Olimme Merryn
kanssa erottamattomat. Se oli kaikkialla mukanani ja jakoi kaiken kanssani,
ruuan, sängyn ja jopa kengät, mistä en ollut niin ilahtunut, kun se pani kaikki
jalkineeni pieneksi silpuksi. Merry oli oppivainen ja valpas, mutta täysin
epäluotettava. Se kulki remmissä ihan kohtalaisen mukavasti, kunhan ketään
ihmistä saatikka koiraa ollut näköpiirissä. Kaikki kohtaamiset olivat yhtä
tuskaa, koira kiskoi kuin hullu ja minä koetin parhaani mukaan hillitä sitä,
missä en kuitenkaan onnistunut.
Yritin kouluttaa
sitä hakeutumalla syrjäisille paikoille, jossa laskin sen vapaaksi ja
harjoittelimme paikallaan oloa ja luokse tuloa ja muuta sellaista. Se oppi
nopeasti ja totteli, kunnes jotain mielenkiintoisempaa ilmaantui, kuten
fasaanin tai rusakon haju. Se lähti omille teilleen ja palasi, kun sitä
huvitti. Ajattelin tarttua härkää sarvista ja ilmoittauduin koirakouluun….
Tunnit pidettiin
ulkona eräällä kentällä. Kaikki innokkaat osallistujat asetettiin riviin ja
koulutuskerta aloitettiin siten, että ohjaaja ampui nallipyssyllä laukauksia,
jotta koirat tottuisivat koviin ääniin ja pamauksiin. Ensimmäinen riitti
Merrylle. Se riistäytyi irti ja piiloutui auton alle. Se kerta oli siinä.
Seuraavalla
viikolla pysäköin autoni kentän laitaan. Merry muisti pamaukset, eikä suostunut
tulemaan autosta, joten meidän oli jätettävä leikki sikseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti