Tulenliekkinä saavuit kerran

Kesän taittuessa syksyyn mökkeilymme rajoittuu viikonloppuihin. Viimeistään lokakuun alussa olemme todenneet, että varhain pimenevät illat ja sateen ryydittämät harmaat päivät eivät houkuttele viettämään viikonloppuja mökillä. Toisaalta, jos lämpötila ei painu montaa astetta pakkasen puolelle ja on kuulasta ja aurinkoista, ei lehtien haravoiminen ole mitenkään vastenmielistä puuhaa, etenkin kun palkinnoksi saa nauttia puusaunan löylyistä hiljaisessa pimeydessä myrskylyhtyjen valossa.

Tänä syksynä olosuhteet eivät ole olleet otolliset, sade on kastellut pimeässä huussiin hapuilevan, nurmikot ovat liestyneet mutalälliksi, johon saunaan lipokkaat jalassa tassutellessaan liukastuu, ellei ole varuillaan. Vaahterasta pudonneet lehdet ovat liiskautuneet painavaksi, tiiviiksi matoksi, johon tavallinen harava ei pure. Silti vietimme lokakuun viikonloput mökillä, sillä kaikesta huolimatta se voitti kotiolot. Kaupunkiasuntomme oli vallannut kolme aikuista poikaamme, heidän jokaisen purkamaton muuttokuormansa ja meidän puoliksi pakattu vastaava, sillä olimme muuttamassa uuteen kotiin marraskuun puolessa välissä. Joten kaikkien mielenterveyden säilyttämiseksi mökillä evakossa viikonloppujen viettäminen oli viisain – ja ainoa – ratkaisu.

Viihdymme parhaiten isoksi taloksi kutsumassamme talossa, joka ei kuitenkaan ole talviasuttava. Saunan yhteydessä oleva rantamökissä pärjäisi talvipakkasillakin, mutta koirien kanssa se on aika ahdas. Joten koetamme pärjätä talossa, jossa seinissä olevat vanhat purut ovat pakkautuneet vuosikymmenten saatossa niin, että puolet seinästä on tyhjää täynnä. Yksinkertaisten ikkunoiden vanhojen pokien raoista ulisee tuuli ja syksyn hyhmäinen iltausva hiipii sisälle lattianraoista. Muutaman sähköpatterin ja pienen takan avulla pärjäämme kuitenkin jotenkuten. Ja illalla, kun sytytämme kymmenittäin tuikkuja ja kynttilöitä, lämpötilan saa kohoamaan mukavaksi.

Takkamme ei ole kovinkaan varaava etenkin kun sen kapea piippu on lekaharkkoja, eli sitä pitää lämmittää maltilla, ettei piipussa kiinni oleva seinä lämpene liiaksi. Ei kuitenkaan käy kiistäminen, etteikö takka lämmittäisi, kun siinä on valkea ja lasiluukkujen läpi on mukava katsella liekkien tanssia polttopuiden kyljissä.

Mökki oli kylmän kostea, kun tulimme perjantaina iltapäivällä, sillä emme olleet edellisenä päivänä käyneet napsaisemassa pattereita päälle. Tunnissa saimme kuitenkin lämpötilan siedettäviin 15 asteeseen. Touhusimme ulkosalla ja tulimme sisälle juomaan kahvit. Olohuoneessa istuessamme nostimme molemmat katseemme samanaikaisesti kirjasta, jota kumpikin tahollaan luki. Katsoimme koiraa, toisiamme, koiraa, minkä jälkeen kumpikin kuin yhdestä suusta: Ei voi olla totta.

Hyvää joulua kaikille!

Hera oli vaellellut tovin levottoman ympäriinsä, minkä jälkeen se istahti takan eteen. Se tuijotti sitä hetken, sitten se vilkaisi puukoriin, takaisin takkaa, puukoria, takkaa, puukoria. Kun katseen voimalla ei saanut tulta tehtyä, se käänsi katseensa mieheeni, joka yleensä takan sytyttää ja lisää sinne puita. Jälleen tuijotus takkaan, puukoriin, mieheeni.

Heralla oli kylmä – enkä yhtään ihmettele – ja se oli tajunnut, että takkatuli lämmittää. Olin kyllä tiennyt, että koirat ovat älykkäitä, silti Hera löi meidät ällikällä, jälleen kerran.

Äidinvaisto

Olen aina pitänyt piirretyistä elokuvista. Lapsuudessani ne olivat lähinnä Disneyn tekeleitä ja muistan nauttineeni, kun omien lasten ollessa pieniä niitä pystyi katsomaan videoilta, kun omassa lapsuudessani piti lähteä elokuvateatteriin, minkä vuoksi niitä ei niin usein tullut katsottua.

Vaikka elokuvat ovat lapsille tarkoitettuja, on niissä aina, kuten kunnon sadussa kuuluukin, hyvän ja pahan taistelua, vähän jännitystä ja aimo ripaus romantiikkaa. Piirretyt versiot ovat silti ihan lällärikamaa niihin alkuperäisiin tarinoihin verrattuina, joissa saatettiin jopa liikkua kauhutarinoiden puolella.

Siltikin nämä piirrosversiot noitineen ja muine kammotuksineen pelottivat ja liikuttivat enkä usko monenkaan meistä kyenneen itkemättä katsomaan, kun metsästäjä ampui Bambin emän jättäen tuon pienen avuttoman vasan ypöyksin.

Kesäloman ensimmäisinä päivinä nautimme loman alkamisesta mökillä. Selma ja Hera osallistuivat alkukesän touhuihin ja pyörivät meidän lähettyvillämme, kun kuopsutimme kukkamaita ja haravoimme lehtiä. Näin silmäkulmasta Selman viipottavan naapurin tontin puolelle, mutta koska tiesin, että siellä ei juuri nyt ollut ketään, en komentanut sitä heti takaisin.

Panin merkille, että se seisahtui ja jäi liikkumattomana tuijottamaan naapurin saunan edustalla olevan ison lepän tyveä. Selmalla oli häntä innostuksesta pystyssä ja se lähestyi puuta jännityksensekaisen innostuksen huokuessa parinkymmenen metrin päähän, jossa seisoin sitä tarkkailemassa.

En ollut uskoa silmiäni, Selma oli löytänyt leikkikaverin. Mistähän se toinen koira oli sinne tallustanut, tajusin ajatelleeni, ja kenen se oli, sillä se ei muistuttanut naapurustossa silloin tällöin tassuttelevaa spanielia. Jätin haravan niille teloille ja kiiruhdin askeleitani, kun tajusin, mikä Selman leikkitoveri oli. Samalla kuului sydäntäsärkevä rääkäisy.

Selma oli löytänyt kauriinvasan, jonka emä oli jättänyt päiväksi naapurin tontille, lepän juurelle. Koira koetti kaikin tavoin hoitaa löytölastaan: se nuoli vasan päästä jalkoihin ja kun tuo raukka yritti huojuvin jaloin karkuun, Selma otti sitä päättäväisesti mutta hellästi kiinni niskasta ja kantoi takaisin. Taitoin loppumetrit naapurin tontille juosten.

Hera oli jo ennättänyt paikalle ja nuuski Selman löytämää saalista innokkaasti. Vasa makasi kiepillä nurmikolla ja katsoi minuun suurilla ruskeilla silmillään. En muista koskaan nähneeni mitään niin hellyttävää.

Otin koirat kiinni ja palasimme puolijuoksua omalle tontillemme. Teljettyäni koirat sisälle soitin eläinsuojeluvalvojalle ja kerroin, mitä oli tapahtunut, sillä minulla oli huoli siitä, että emä hylkäisi vasan, kun se haisisi koiralle. Puhelimessa meitä kehotettiin pitämään koirat sisällä, mikä sinänsä oli haastavaa, sillä päivä oli lämmin. Se, mikä onneksi rauhoitti minua, oli tieto siitä, että emä mitä todennäköisimmin oli tottunut koiriemme ja ihmisten hajuun, sillä ei se muuten olisi jättänyt vasaansa naapurin pihaan. Verkosta luin, että kauriit jättävät vastasyntyneet vasat päiväksi ja palaavat imettämään niitä iltahämärissä pieneksi hetkeksi. Mitä lyhyemmän ajan ne vasan kanssa viettävät, sitä vähemmän niistä tarttuu hajua, joka houkuttelisi saalistajia puolustuskyvyttömän vasan kimppuun. Vasta parin viikon ikäisenä vasa kykenee seuraamaan emäänsä.

Seuraavana aamuna tarkkailimme ikkunasta, mikäli emä oli hylännyt vasan vai oliko se saanut ruokaa, sillä pelkäsin sen nääntyvän auringon porottaessa taivaalta. Puiden välistä näin huojuvin jaloin toikkaroivan vasan, joka mitään pelkäämättä tallusteli pitkin poikin naapurin nurmikkoa. Meidän ei auttanut muu kuin pakata kamamme ja suunnata kotiin. Palasimme mökille viikon päästä, jolloin vasasta ei näkynyt jälkeäkään. Selma kävi naapurin puolella ihmettelemässä, mihin sen uusi kaveri oli kadonnut.

Vielä on kesää jäljellä

Näin kesän vääjäämättä lähestyessään loppuaan, on aika palauttaa mieliin mökkikauden alkumetrien paras viikonloppu.

Meillä on tapana mökkeillä talvisaikaan vain satunnaisesti, sillä paikkamme ei ole talviasuttava. Mikäli on runsasluminen talvi, autolla ei pääse kuin puolen kilometrin päähän ja loppumatka on taitettava umpihangessa tarpoen kaikki tarpeellinen rinkkaan pakattuna – juomavettä myöten.

Tämä seikka hillitsee pakkasen ohella mökkeilyintoa aika tehokkaasti. Mutta jos talvi on leuto ja etenkin yöllä vain muutama pakkasaste, mökkeillä voi vallan hyvin vuoden ympäri.

Kevättalvella me koetamme joko hiihtolomalla tai viimeistään pääsiäisenä olla sen verran mökillä, että saamme edellisenä vuonna kasaantuneet risukasat poltettua jäällä. Haastavaa tässä on se, että pääsiäinen on välillä niin myöhään, että jäät ovat lähtemäisillään, jolloin saa pitää kiirettä, mikäli aikoo kokkoa jäällä polttaa. Toinen seikka, mikä jäidenlähdön aikaan on otettava huomioon, on luonnollisestikin koirat. Nämä kun eivät tajua, milloin jäät kantavat ja milloin eivät.

Hera ei niin paljoa kokeile onneaan lahdenselällä juosten, mutta ei siihenkään ole luottamista, mikäli vastarannalla jotain mielenkiintoista sattuisi näkymään. Selma taas haahuilee kuin hajamielinen lapsi pitkin rantoja kaikkea nuuhkien eikä tajua, mihin se tassuttelee. Toisaalta Hera varmaan on itselleen vaarallisempi, sillä se kun ei paljoa paina, se myös etenee hyvinkin heikkoja jäitä pitkin sen verran kauas, että sen pelastamiseksi ei olisi paljoa tehtävissä, mikäli se putoaisi jääkanteen ilmestyneeseen pieneen avantoon.

Kevään ikimuistoisin viikonloppu oli huhtikuussa, kun avasimme punkkikauden. Niitä verenhimoisia iljetyksiä osaa odottaa juuri niihin aikoihin, minkä vuoksi minulla on jo hyvissä ajoin hankittuna lääkkeet tätä varten. Kun löydän ensimmäisen perkeleen koiran kulmakarvojen tietämiltä (tällä kertaa Selmasta) annan heti tabletit, minkä jälkeen punkit kuolevat ja putoilevat omia aikojaan.

En usko koirien arvostavan tätä proseduuria, mutta toisaalta eivät ne sitä vihaakaan. Hera ottaa tabletin makupalana, Selmaa täytyy vähän maanitella (eli myötäote alaleuasta ja tabletti niin pitkälle nieluun, kuin vain sormet riittää, minkä jälkeen napakka ote kuonosta, jolloin koira ei saa kielellä työnnettyä tablettia ulos vaan sen on pakko nielaista).

Selman päiväkirjamerkintöihin sen sijaan tuli maninta rantajäihin vajoamisesta, kun se päätti lähteä moikkaamaan rajanaapureita rantajäiden kautta. Kuului vain molskahdus, kun se meni jäiden läpi ja aikamoinen räpiköinti ennen kuin se sai sen verran otetta jääsohjosta, että se pääsi kammertamaan takaisin maihin. Olin jo kovaa vauhtia potkimassa kenkiä ja housuja jalastani kahlatakseni sen pari metriä, minkä Selma rannasta oli. No, se ei ollut moksiskaan vaan jatkoi matkaansa naapurin rantoja komuten kadoten näkyvistä. Odotimme aika pitkän tovin ja päivystin rantaviivan tuntumassa siltä varalta, että se eksyisi taas heikoille jäille. Aikamme odotettuamme käväisin sisällä ja näin ikkunasta, kun koira palasi omalle tontillemme, jotain isoa karahkaa raahaten. Se paneutui ilmeisen tyytyväisenä makuulle keväänkosteaan maahan ja alkoi järsiä tuomisiaan. Koska sillä ei ole tapana kaluta puunrankoja, oli minun mentävä katsomaan, mitä ihmettä se oli löytänyt. Minut nähtyään onnesta soikea koira raahasi näytille aarteensa: kokonainen takajalka, jossa karvatupsuja siellä, täällä. Joku peurarukka oli hukkunut ja sen raato tai osa siitä oli ajautunut rantaan. Minulla ei ollut sydäntä ottaa tuota herkkua Selmalta. Joka viikonloppu se jatkoi jalan kaluamista, kunnes juhannuksen alusviikolla päätin heittää viimeiset pätkät kompostiin.

                                                                                  

            

Rastaspiiras

Lapsuuden ihania lukumuistoja olivat Hanhiemon iloinen lipas ja Tiitiäisen satupuu. Osa runoista viehätti pelkällä kielellä leikkimisellä, osassa mielikuvitusta kutitteli sen tarina ja joissakin oli absurdi, jopa makaaberi sisältö tai joku kummallinen juonenkäänne. Huomasin yhden pelmahtavan muistini syövereistä Heran viimekesäisen metsästyksen innoittamana.

Alun perin englantilaisen lastenrunon Sing a Song of sixpence -tarinassa kerrotaan, kuinka piiraaseen leivotaan kaksi tusinaa mustarastaita, jotka piirakkaa avattaessa alkavat laulaa. Vaikka idea sinänsä kuulostaakin tuulesta temmatulta, eräässä italialaisessa vuodelta 1549 olevan keittokirjassa on resepti, jossa piirakkaan leivotut linnut saatiin pysymään elävinä ja kun piirakka avattiin, ne lehähtivät lentoon. Ruokalajin oli tarkoitus herättää ihastusta ja hämmennystä päivällisvieraissa, mikä tuolla keinolla varmaan onnistui.

Kuuden pennin laulusta löytyy muitakin käännöksiä, mutta itse pidän tästä Kirsi Kunnaksen versiosta:

Tää laulu maksaa killingin

ja kapallisen ruista.

Kaksikymmentäneljä rastasta

linnanpihan puista

kuninkaan kaakkuun leivottiin

ne lauloi herkkusuista,

                      ne mustat linnut lauloi niin,

                                            kun kakku avattiin.

Ja kuningas laski rahojaan

ja oli huolissaan

                      Ja kuningatar hunajaa

                                            maisteli nojatuolissaan

                      Ja piika takapihalla

                      pyykkinsä koriin koppasi,

                      ja silloin rastas viimeinen

                                            häneltä nenän noppasi.

No, miksi minä tätä tulin ajatelleeksi? Viime kesänä ajelimme tapamme mukaan perjantaina työpäivän päätteeksi mökille. Perillä purimme kassit ja pussit ja keitimme kahvit. Istuuduimme nauttimaan kahvista ja sen kylkeen tehdyistä voileivistä parvekkeelle, jossa koirat yleensä makoilevat auringon lämmössä puoliunessa. Välillä jompikumpi tai molemmat avaavat toista silmää tai loppasevat korvaansa merkiksi siitä, että ovat panneet merkille ohilentävän linnun tai naapurin puuhastelun.

No, Hera ei lainkaan ottanut asettuakseen vaan puhisi ja tuhisi kurkkien kaidelautojen välistä, nuuskutti lattialautojen väleistä ja yleisesti ottaen oli selkeästi taisteluvalmiudessa. Kun se ei siitä lainkaan rauhoittunut vaan pullistelullaan häiritsi meidän iltapäivän harrasta hetkeä, nousin tuolistani päästääkseni sen ulos pihalle, josko parvekkeen alla rapistellut sisilisko tai muu vastaava pakenisi ja saisimme kaipaamamme rauhan.

Hera säntäsi ovelta talon ympäri ja sinne parvekkeen alle. Painelin perässä, sillä ajattelin, että jos siellä kuitenkin on jotain. Niin olikin.

Hera: Mitä, kuoliko se? Annoinko luvan, en antanut.
Selma: Joko saa syödä vai miksi tää on tässä?

Säilytimme kiepillä kahden vanhan pyykkikepin väliin viritettyä lentopalloverkkoa, joka oli kyllä parhaat päivänsä nähnyt, sillä siinä oli enemmän reikää kuin reikiä ympäröivää nylonnarua, mutta myttyyn oli kuin olikin tarttunut räkättirastas eli tuttavallisemmin räksä. Hera oli aivan pöhinöissään ja innoissaan saaliistaan, ja minulla oli täysi työ pitää se loitolla, kun aloin varovasti irrottamaan verkkoon sotkeutunutta linturaukkaa. Komensin russelia malttamaan mielensä ja ajattelin, että kun saan viimeisenkin lenkin linnun ympäriltä pois, se pääsee lehahtamaan karkuun.

Laskin linnun kädestäni maahan nostaakseni sen siipeä, jolloin se olisi vapaa.

Vips. Samalla sekunnilla russeli tuli takavasemmalta kuin hauki kaislikosta ja pinkoi karkuun räksäparka suussaan. Ja minä kiljuen perässä. Hera pudotti saaliinsa suustaan päästyään turvallisen välimatkan päähän minusta. Lintu oli yhä elossa, vaikkakin henkihieverissä. Ei kun takaisin kantoon ja karkuun. Parin metrin päähän ja sama operaatio. Lintu suusta nurmikolle ja intensiivinen tuijotus. Tällä kertaa elonmerkkejä ei enää ollut vaan lintu oli heittänyt henkensä.

Hetki ennen kompostiin joutumista

Iltapäivän raukea rauha laskeutui, sillä kukapa sitä hiljalleen makoilevasta linnusta innostuisi, ei Hera ainakaan. Ja Selmalle riitti, kun kävi nuuhkaisemassa, että mikä taas oli syy tähän hirveään sirkukseen ja älämölöön.

Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy....

Ja pikkujalka pilkahtaa...

Meillä on tapana koirakavereiden kanssa sopia treffit pari kilometriä kotitalostamme sijaitsevalle alueelle, jossa parkkipaikan vierestä lähtee kärrytie, jota pitkin pääsee eri suuntiin johtaville metsäpoluille. Kärrytietä pääsee myös kesantopellolle ja hakkuualueelle, jonne meillä kavereiden kanssa on vakiintunut sellainen reilun parin kilometrin lenkki, jonka hitaastikin tallustellen tekee alle tunnissa. Ei siihen matkaan varsinaisesti kulu kuin puolisen tuntia tavallista vauhtia käveltäessä, mutta me pysähtelemme katsomaan, kuin koirat saavat hepuleita, jäävät nuuhkuttelemaan, uivat jossain ojassa tai säntäilevät jonkun hajun perässä.

Maasto on muidenkin koiranomistajien ja ulkoilijoiden suosiossa, ja etenkin viikonloppuisin siellä on niin vilkasta, että olemme kokenee viisaimmaksi ajoittaa käyntimme varhaisiin aamuihin ennen töihin menoa tai arki-iltapäiviin. Muina aikoina siellä on kävelijöitä, pyöräilijöitä tai muita koiranulkoiluttajia. Suurin osa näistä on ihan mukavaa sakkia, mutta aina joukkoon mahtuu niitä, jotka eivät pidä vapaana olevista koirista olivat he itse sitten koirallisia tai eivät. Useimmiten kuitenkin saamme olla ihan omalla porukalla.

Koirien kiinnipitokautena en harrasta paljoakaan siellä ulkoilemista, mutta käymme kyllä toisinaan siellä silloinkin, sillä porukkamme koirat ovat onneksi pääosin sellaisia, että ne pysyttelevät lähellämme, kun taivallamme kesantopellolla eli ovat heti kytkettävissä, kuten lain kirjain sen sanoo.

Koirakavereiden kanssa riehutaan

Talvisin käymme siellä sitten sitäkin ahkerammin. Ihan parasta on, kun lumessa, ison ruohotyppään luona on kolo, josta nousee vieno hiiren tai myyrän hengitys. Hera ja Selma kavereineen kaivavat ja tuhisevat ihan vimmattuina. Mitä todennäköisimmin lumipeitteen alla värjöttelee joku pieni viipertäjä kauhusta kankeana. Erään kerran hankea pitkin kipitti pieni peltomyyrä. Se hävisi lumeen kuin taikaiskusta saaden koirat peräänsä. Parin metrin päästä tuo kamikatsemyyrä pulpahti pintaan kuin korkki ja jatkoi pakenemistaan. Koirat olivat niin keskittyneitä kaivamaan siitä, missä se oli painunut lumen alle, etteivät heti edes tajunneet myyrän ilmestymistä. Sivusilmällä Hera äkkäsi sen ja ennen kuin ehdin pelastaa tuon pienen siimahännän, Hera oli pannut sen päiviltä. Otin vielä lämpimän vainajan hyppysiini ja nakkasin sen kauemmaksi ja se katosi humpsahtaen lumeen. Jatkoimme tarpomistamme polkua pitkin, koirat edellä ja perässä. Paitsi Selma, joka jättäytyi jälkeen, kunnes välimatka oli sellainen, että en ehtisi sen perään. Se pyörähti sulavasti ympäri, otti suunnan kuin maalihakuinen ohjus ja kun ennätin viimein sen luo, oli se natustanut saaliin parempiin suihin. Myyrän kohtalosta kieli vain pieni verijälki lumisessa kuopassa. Minun ei auttanut kuin levitellä käsiäni ja palata muiden perään. Selma seurasi kiltisti yhä maiskutellen ja huuliaan lipoen.

Leijonaa mä metsästän

Vaikkei Hera varsinainen metsästyskoira olekaan, se jahtaa kaikkea jahdattavaa, kuten lentokoneita ja helikoptereita. Mitä järeämpi ääni jostain vempeleestä lähtee, sitä kovempi on yritys tappaa se.

Ja tietysti pitää reagoida haukkuen ja perään pinkoen, mikäli hänen russeliutensa kokee ilmatilansa loukatuksi esimerkiksi jonkun typerän rastaan taholta. Inhokkilistalle kuuluvat myös oravat, jotka perskutta vie aina ovat lasin toisella puolella, ainakin Heran mielestä.

Kurre perkele....

Kaikki saalistettavat eivät onneksi ole ulottumattomissa ilmatilassa tai nopeasti karkuun pinkovia, kuten peurat, vaan Hera on onnistunut saalistuksessaan tuloksekkaasti. Ensimmäinen kunnon kaato taisi olla se sisiliskoraukka, joka joutui jättämään häntänsä Heran ihmeteltäväksi itse liskon vilahtaessa piiloon. Niin kauan kun häntä kiemurteli ruohikossa, se jaksoi kiinnostaa Heraa, minkä jälkeen Selma tuli ja söi sen, siis hännän, ei Heraa.

Russeleita käytetään maailmalla etenkin pienten jyrsijöiden hävittämisessä. Onko se sillä geeneissä vai onko pienten vipeltäjien haju niin vastustamaton, mene ja tiedä, mutta kaupungissa myyränkolojen puhkoma takapihamme saa Heran aivan tolaltaan. Se tunkee kuonoaan joka koloon, tuhisee häntä tanassa ja koettaa kaivaa itseään pitemmälle koloon niin, että osa kukkapenkeistä on aika hurjan näköisiä sen jäljiltä, eikä Selmakaan jää kakkoseksi. Takapihalla pissalla käydessä pitää olla varuillaan ja pitää kunnon ote hihnasta, sillä Selma saa yhtäkkiä vainun ja lähtee kuin ammus kuono maassa myyrien, hiirien, rusakoiden ja muiden ihanuuksien perään.

Vaikka Heran pitäisi vastata tappopuolesta ja Selman vain saaliin paikantamisesta, Selma onnistui, vahingossa kylläkin, löytämään ruohikosta muutaman pesästä pudonneen tiaisen ja kun se loppasi ne kielelleen, raukat heittivät henkensä.

Onneksi Heraakin onnisti lopulta, jottei Selman urotyöt täysin mustanneet russelin hurjaa mainetta. Pari kesää sitten Hera kaivoi vimmatusti saunan nurkalla, kivijalan juuressa. Se kaivoi pää syvällä pienessä kolossa ja tuhisi niin että multa pöllysi. Selma kävi välillä uteliaana kurkkimassa, mitä kaveri kaiveli, mutta poistui nopeasti Heran muristessa ja puolustaessa kuoppaansa, mitä se ei aikaisemmin ollut tehnyt. Syy tähän selvisi, kun se tovin kaivettuaan alkoi pinkoa onnesta soikeana ympyrää ruohikolla, välillä nakellen niskojaan aivan kuin se olisi heitellyt jotain ilmaan, minkä jälkeen se jäi tuijottamaan ruohikkoon. Kävelin lähemmäs, jolloin se nappasi jotain suuhunsa ja jatkoi iloista juoksuaan. Se pudotti jotain ja pysähtyi, jolloin näin, mitä suurriistaa terrierimme oli onnistunut pyydystämään. Ruohikossa makasi henkihieverissä pieni hiirenpoikanen, vain muutaman sentin mittainen, mutta jo niin kehittynyt, että sillä oli karvapeite. Armahdin tuota pientä ressukkaa ja nakkasin sen hännästä tynnyriin, jossa juuri silloin oli risunpolttoroihu parhaimmillaan.

Ensimmäisen kunnon saaliin äkillisesti kadottua tulen molokinkitaan Hera koetti saada kiinni toisen, mutta sen saunan kivijalan vierestä auki kaivama pesäkolo oli tyhjentynyt sillä aikaa.

Maali!

Kirjoitin Herasta joskus taannoin, ja kerroin, että koirapuistossa eräs puistoilija kutsui pommikoneeksi. Sen pelottomuus ja yltiöpäinen rohkeus herättääkin melkein joka kerta hilpeyttä sen luonnetta todistaneiden ihmisten keskuudessa. Tässä erään kerran koirapuiston lähelle oli pysäköity pieni kauhakuormaaja, jonka ohi emme päässeet, sillä Hera oli sitä mieltä, että se pitäisi kyllä tappaa. Kuten myös Haunisissa, jossa käymme metsälenkillä, se haastaa satunnaisesti kärrytietä pitkin ajavan maanomistajan, joka käy tiluksillaan pakettiautolla tai traktorilla. Hera on tassut tanakasti harallaan ja häntä pystyssä kuin pulloharja keskellä tietä, eikä päästä ajoneuvoa ohi. Onneksi kuljettaja ja apukuski vain naureskelevat ja heilauttavat kättä hitaasti Heran ohi hivuttaessaan.

Selma taas on toista maata. Ensimmäisenä kesänä se säikähti rannassa olevia joutsenia ja on siitä lähtien ollut aina varuillaan ja tarkistaa rannan kurkkaamalla oikealle ja vasemmalle kuin suojatietä ylittävä, ennen kuin uskaltaa veteen. Toisaalta ymmärrän Selmaa, sillä parin metrin päässä siivet levitettynä sähisevä joutsen, joka suojelee poikasiaan, on pelottava ilmestys.

Siellä ne joutsenet ui ja mää vaaan kattelen...

Joutsenet eivät ole se ainoa asia, jota Selma pelkää. Se pelkää myös jalkapalloa. Siis ei itse pelivälinettä, sillä sen kanssa on hauska leikkiä etenkin jos se on hieman lötkö, jolloin siitä saa otteen hampaillaan. Selma pelkää televisiosta tulevaa jalkapalloa. Satuimme katsomaan jotain ottelua ja maalin tullessa mieheni pamautti nyrkillä pöytään ja tuuletti tämän jälkeen kovaäänisesti.

Ihmettelimme, että mikä koiraan meni, kun se kapusi syliini, läähätti ja oli levoton. Tajusimme sen säikähtäneen tuuletusta. Mitä me emme voineet edes kuvitella oli se, että tuo yksi kerta oli Selmalle liikaa.

Iltana eräänä television urheiluruutu näytti jalkapallokoosteen. Yhtäkkiä Selma kapusi syliini, koetti halata, työnsi päänsä pääni päälle, minkä jälkeen se kapusi olkapäilleni ja edelleen niskani taakse, hartioille. Todellakin, tuo iso koira kiipesi ylitseni sohvan selkänojan päälle ja läähätti. Kesti tovin, ennen kuin tajusimme yhdistää tapahtuneen telkkarista tulevaan urheiluruutuun.

Joka kerta, kun haluamme katsoa jalkapalloa tulee muistaa laitaa television ääni hiljaiselle ja vähitellen lisätä ääntä. Pitkien turnausten aikana se tottuu siihen, että telkkarista tulee jalkapalloa viikkosotalla, monta tuntia illassa. Ensimmäiset ottelut ottavat koville, sitten se nukkuu korvaansa lotkauttamatta lopun kisoista. Kunhan vaan muistamme, että yhtään maalia, niin hieno ja toivottu kuin se onkin, ei tuuleteta omalla sohvalla.

Pussijuoksua

 Aikaa on vierähtänyt edellisestä tekstistä, jossa kerroin kadonneista nutuista ja neuleista. Päivityksen lopussa lupailin, että juttu ei ollut ihan vielä kokonaan pureskeltu, ja tässä tulee lupaamani jakso. Vaikka ollaan jo kesässä ja kuivaa on piisannut, siirtykäämme ajassa puolisen vuotta taaksepäin, lumeen ja pakkaseen.

Heran kadotettua metsään niin yhden villapaidan kuin vaivalla neulomani ihanan haalarin päätin olla surematta ja tarttua uudelleen puikkoihin. Perilaiskana ajattelin tällä kertaa päästä vähän vähemmällä ja valitsin paksuhkon langan ja paksut puikot. Eka paita tekeytyi yhdessä illassa. Olin saanut jämälankoja kälyltäni ja koska lahjalankoja ei ole väriin katsominen, Hera muistutti se päällään pientä herneenpalkoa.

Pikku, pikku herneenpalko

Sujuvasta tuloksesta innostuneena kilkutin seuraavaksi sitä ihanaa vadelmanväristä kadonnutta haalaria korvaamaan toisen, tästä paksusta langasta. Langassa oli yksi huono puoli, se oli niin hahtuvaista, että se pakkasi tarttumaan lumeen, mikä ei sinänsä ollut mikään haitta, sillä harvemminpa Hera missään umpihangessa kahlasi.

No, olimme jälleen kerran iltana eräänä koiraporukalla metsälenkillä. Koska uutta ihanaa pakkaslunta oli tullut useampaan otteeseen eikä polveen asti ulottuva hanki houkutellut kahlaamaan, joten valitsimme metsäkävelyn sijaan läheisen kärrytien, johon oli tamppautunut kapea polku. Koirat juoksivat ympärillämme ja Herakin intoutui metsään muiden perään. Kärrytien ja metsänreunan välissä oli pieni oja, joka oli nietostanut umpeen, Hera loikkasi sen yli pahaa aavistamatta ja humahti korviaan myöten puuterilumeen. Se pomppi ankarasti päästäkseen uppeluksista takaisin tielle. Koiran äkillinen katoaminen lumihankeen oli kirvoittanut hihitykset kavereistani eikä Heran kummallinen pomppiminen sen tielle päästyä ollut omiaan vaimentamaan tyrskähdyksiä, jotka paisuivat kovaääniseksi nauruksi.

Mitä te siinä nauratte, auttaisitte sen sijaan...

Hera-raukka oli ojassa pinnistellessään onnistunut saamaan jalkansa haalasin paitaosan sisälle ja hyppi erittäin närkästyneen ja loukatun näköisenä perässämme polkua kuin Tohmajärven maatalousnäyttelyn pussijuoksun viimeinen maalin tulija.

Kadonneen paidan metsästys

Kuten jo aikaisemmin olen maininnut, lapsenlapsien puutteessa neulon Heralle yhtä jos toista. Pipoista se ei perusta, mutta tuubikaulahuivi taitaa lämmittää, tai ainakaan se ei haittaa hänen karvaisuuttansa, koska se käyttää sitä mukisematta.

Kylmällä ja varsinkin kostealla se palelee melkein heti ovesta astuttuamme, eikä pane hanttiin, kun sille pukee villapaidan. Kovimmilla pakkasilla käytän neulottuja haalareita, joskus vahvistettuna vielä tuulen ja sateen kestävällä toppamanttelilla.

Jätelangoista palmikkopaita vol 2

Ensimmäiset paitaviritelmät olivat ihan kelpoja, mutta paita paidalta olen parannellut mallia. Sama koskee villahaalareita. Perusmalliin kyllästyttyäni etsin netistä vähän haastavampaa mallia ja löysinkin ihanan paidan, jossa oli palmikko poikineen. Tekele oli työläs eikä lopputulos ollutkaan ihan toivotun kaltainen, paita oli mielestäni liian lyhyt ja löysä – ensimmäinen vika lienee johtunut siitä, että malli oli suunniteltu poikakoirille, jolloin sen mahanaluksen muotoilussa luonnollisestikin on otettu huomioon rakenteelliset seikat.

Työt ovat pienehköjä, mutta silti niihin kuluu jokunen tunti ja vaikka niitä neulonkin ihan huvin vuoksi, ei se silti käy kädenkäänteessä. Siksi jokainen tekele on hartaudella suunniteltu, omanlaisensa ja iloa tuottava.

Minulla ja muutamilla koirapuistosta yhyttämilläni koirakavereilla emäntineen on vähitellen muovautunut oma porukka, jonka kanssa käymme juoksuttamassa koiriamme lähellä kotiamme sijaitsevassa Haunisten metsässä, jossa on joutomaata, peltoa, kärrytietä, hakkuumaisemaa ja metsää.

Olin syksyllä saanut valmiiksi kolmannen version kehittelemästäni villahaalarimallista ja olin siitä varsin ylpeä. Se istui kuin hanska, sen selkää koristi kaunis palmikkokuvio ja värinä oli mieheni valitsema mehevä vadelmanpunainen. Olimme porukalla tapamme mukaan metsässä, kun kärrytietä tallustellessamme joku koirista sai vainun ja pinkaisi menemään muut perässään. Parin minuutin kuluttua porukka palaili innokkaasti läähättäen takaisin, yksi toisensa jälkeen. Jo kaukaa ihmettelin Heran muuttunutta ulkomuotoa. Ennen kuin ennätin sanomaan, yksi kavereista ihmetteli, eikös Heralla ollut tänne tullessaan haalari päällä. Takaisin luokseni kipitti iloisesti nakupellekoira. Talvi-ilta oli jo alkanut hämärtää ja koirat olivat seikkailleet siellä täällä, joten haalarin löytyminen, vaikkakin se väriltään erottui maastosta, oli epätodennäköistä. Koetin lohduttautua sillä, että malli taisi olla hyvä ja turvallinen, sillä johonkin näreeseen tartuttuaan koira pääsi siitä tempoilemalla irti, eikä jäänyt metsään nalkkiin. Eniten varmaan harmitti se, että haalari oli onnistunein tähänastisista ja se, etten ollut napannut siitä valokuvaa, vaikka niin yleensä tapanani on.

Onneksi en tuolloin tiennyt, että tapahtuma ei ollut ainoa laatuaan….

Rukous

Toivoisin, että saisin lisää ruokaa

kun meillä annokset ovat pieniä ja niitä tarjoillaan liian harvoin

Mä pelkään ihan tosissani

Toivoisin, että saisin vielä enemmän rapsutuksia ja haleja

vaikka niitä saa usein ja kukkuramitalla

Jos olisin ihminen toivoisin

maailmanrauhaa

kaikille puhdasta vettä

viisautta päätöksentekoon

Tai edes sitä, ettei sodittaisi ihan jatkuvasti

kaikilla olisi puhdasta vettä edes joskus

että viisaita päätöksiä tehtäisiin edes välillä

Tai edes sitä, että naapurin kanssa oltaisiin sovussa

jakaisimme omastamme tasaisesti

emmekä tekisi tyhmyyksiä

ainakaan koko ajan

Mutta kun olen vain koira

en pyydä mahdottomia

paitsi silloin kun toivon

että edes yhden kerran

vuosi vaihtuisi ilman raketteja…

Hyvää uuttavuotta 2018 toivovat Selma ja Hera

Joutsenlampi

Näin satavuotiaan itsenäisyytemme aattona voi viihdyttää itseään tai vaikkapa kysellä kanssajuhlijoiltaan, osaavatko he nimetä kansallishenkisiä symboleitamme, kuten eläimiä, lintuja, kasveja ja kukkia. Karhun ja laulujoutsenen moni osaa mainita ja kansalliskalamme ahvenkin on monella hallussa. Kasvimaailmasta maatamme edustavat kielo ja rauduskoivu, kivilajeista maatamme symboloi tietenkin graniitti. Kotieläimemmekin ovat edustettuina, eikä arvaaminen ole vaikeaa, sillä niiden nimessä on paljastava etuliite: suomenhevonen ja suomenpystykorva. Sitten pääsemmekin haastavimpaan osioon, joka erottaa tietäjät meistä tavallisista osaajista ja arvaajista. Tiesitkö, että meillä on myös kansallishyönteinen ja –perhonen? Minä en ainakaan tiennyt, että tällaisetkin on joskus nimetty, mikä asia varmaan saattaa närkästyttää sekä seistenpistepirkkoa ja paatsamasinisiipeä.

Joutseneen palatakseni. Myyttistä laulujoutsenta näkee harvemmin, vaikka sen kanta onkin saatu elvytettyä melkein sukupuuton partaalta. Useimmin törmää sen lajitoveriin kyhmyjoutseneen, joka ainakin minun silmissäni on yhtä uljas ja komea näky. Ja varmaan myös yhtä kiukkuinen.

Mökkilahdelmassamme pesii vuodesta toiseen kyhmyjoutsenpari. Ne uiskentelevat muutaman metrin päässä rannasta ja syövät pohjasta vesikasvien juuria ja versoja, joita ne kiskovat pitkän kaulan päässä olevalla vahvalla nokallaan. Loppukesästä niiden seurana on vaihtelevan kokoinen poikue pörröisenharmaita poikasia, jotka opettelevat joutsenten tavoille ennen syksyn muuttoa.

Ei kai ne vaan tuu tänne

Mökille tullessamme meillä on tapana laskea koirat auton takaluukusta ja ne kirmaavat täyttä laukkaa edellämme, kun me raijaamme kottikärryllä tuomisiamme, jota aina tuntuu olevan paljon. Etenkin kesäkuumalla Selmalla on tapana laukata pää viidentenä kinttuna rantaan ja siitä veteen vilvoittelemaan.

Ihmettelimme erään kerran, kun perässä tullessamme näimme koiran pysähtyvän rantaan kuin jähmettyneenä, minkä jälkeen se pyörsi ympäri, luikki häntä koipien välissä piiloon karviaispensaan taakse.

Heran rähinä rannassa paljasti syyn: joutsenisä ärhenteli tunkeilijoille siivet tanassa. Heraa ei paljoa pelottanut, vaan se seisoi mahaa myöten rantavedessä, häntä pulloharjana pörhöllään. Joutsen sähisten kaula korkealla valmiina nokkaisemaan russelia otsaan. Mutta kuitenkin juuri niin etäällä, että saattoi olla varma, ettei Hera pääse yllättämään.

Hera uhoaa rannassa olevalle joutsenperheelle

Tuon välikohtauksen jälkeen meni päiviä, ettei Selma uskaltanut tontin puoliväliä lähemmäs rantaa. Vähitellen se rohkaistui ja uskoi, etteivät ne siellä jatkuvasti väijyneet. Siitä päivästä lähtien Selma kuitenkin joka kerta rantaan jolkottaessaan pysähtyy, katsoo vasemmalle ja oikealle varmistaen, että reitti on selvä. Ja jos jossain matkankin päässä näkyy joutsenia, se hakeutuu hädissään piiloon.

Rannassamme uiva joutsen kesällä 2014

A Star is Born

Ja niin kuten sanoin, tarvittiin vielä yksi opetus, ennen kuin opin, että Selmaa ei pidetä puolikytkettynä, kuten olin kuvitellut hoitavani sen karkailemisen. Joko se oli narunjatkeena ja lieka toisesta päästä solmittuna puuhun, lipputankoon, johonkin tukevaan. Tai sitten se oli vapaana, ilman perässä laahaavaa narua. Sillä mikäli lieka ei ollut kiinni, Selma ampaisi tiehensä. Sitä ei pidätellyt mikään.

Mä olen jäähyllä.....

Kovapäisenä en uskonut edellisestä kerrasta, jolloin se lähti naru perässään. Lyhytmuistisena en pitänyt mielessä, kuinka kamalia ne minuutit olivat, kun sitä ei löytynyt ja päässäni maalautui kauhunäkymä metsästä löytyneestä nälkiintyneestä koirasta, joka oli tarttunut kiinni johonkin juurakkoon. Tai pahimmassa tapauksessa keväällä, lumien sulettua löytyisi vain vaalenneet luut ja pitkä narukieppi. Nämä vaihtoehdot eivät luonnollisestikaan olleet järjen tuotoksia, sillä mihin suuntaan tahansa lähtikin, sankin ja laajin metsikkö oli leveimmillään satakunta metriä, joten eiköhän se olisi löytynyt ennen nälkäkuolemaa, vaikka Selma itse varmasti on jatkuvasti sitä mieltä, että annokset ovat liian pieniä ja liian harvassa, eli nälkäkuoleman uhka on selvästi olemassa jo ihan arjessa ja päivittäin.

Alkukesän illan alkaessa hämärtää oli koirien iltapissityksen hetki. Selmalla oli pitkä lieka taluttimenaan, jotta se ei karkaisi juuri, kun sauna oli lämpiämässä. Käännyin vain sulkeakseni oven perässäni, kun kumpikin otti jalat alleen. Kiukku tulvahti ylitseni, etenkin siksi, kun olin vannottanut pitäväni ne kiinni, mutta silti laskenut narun hetkeksi käsistäni. Kun se aina muutoinkin jäi haistelemaan jotakin, miksei nyt?

Odottelimme hetken ja toisen. Eikä lopulta auttanut muu kuin lähteä perään. Mökkinaapurustossamme oli kesän alussa hiljaista, ja kuljin ristiin rastiin naapuritontteja huudelleen koiria. Pysähdyin välillä kuulostelemaan, mutta korviini kantautui vain yksittäinen lokki. Muuten kesäilta oli hiljainen. Liian hiljainen. Ainoastaan jostain kaukaa nenääni kantautuva grillauksen tuoksu kieli siitä, että jossain oli ihmisiä.

Palasin hakemaan auton avaimet, sillä jostain ne koirat oli löydyttävä. Ajelin pienen kyläyhteisön teitä ristiin rastiin, kyselin vastaantulijoilta, mutta koirat olivat kuin maan nielemiä. Ja koska Selmalla oli se hemmetin lieka perässään, ajattelin, että ne eivät olleet päässeet niin pitkälle, vaan se oli jossain lähempänä mökkiä, tarttuneena jonkun pusikon oksiin. Ja jälleen kerran epätoivon, turhautumisen ja kiukun sekamelska alkoi nostaa päätään kun tunnekuohun keskeytti puhelimeni pirinä. Näin heti näytöltä, että soittaja oli tuntematon.

Ystäväpiiriimme kuuluu eräs perhe, joka valmistaa ja myy kylpytynnyreitä. Heidän uusin aluevaltauksensa on muun muassa järeät säänkestävät grillit, joita he mainostavat hienosti tehtyjen videopätkien avulla. Uusien grillien mainostamiseksi oli valjastettu kuvausryhmä, statisteja, ihan oikea keittiömestari ja kunnon grillattavat. Puitteiksi valikoitui keittiömestarin vanhempien upea paikka, meren äärellä. Ja linnuntietä mökiltämme vain puolisen kilometriä.

Vastasin puhelimeen, josta kerrottiin, että heitä ilahduttamassa on kaksi mukavaa koiraa. Kaasutin menemään annettuun osoitteeseen, joka oli vain parinsadan metrin päästä paikasta, jossa olin puhelun saatuani.

Perille saavuttuani olin valmis vuolaasti pyytelemään anteeksi koirieni puolesta, sillä aina vähän jännitti, mitä ne olivat saaneet aikaiseksi. Mutta vastaanotto oli lupsakka ja huvittunut, vaikka mainoskuvaukset olivat keskeytyneet rantaryteikön läpi paikalle laukanneiden ison labradorin ja pienen russelin takia.

Nolona otin vastaan Selman liekakieppeineen keittiömestarin täydessä sotisovassa olevalta kokilta.

Mutta toisaalta ymmärsin karkulaisten seuranneen kuonoansa: koko naapurustossa leijaili huumaava grilliruuan tuoksu. 

katso kuva outstanding grillistä tästä

Narunjatkeena

Jollain tapaa oli pakko saada hillittyä koirien ja etenkin Selman seikkailunhalua. Koska koiran liekaan laittamien tuntui siltä äärimmäiseltä vaihtoehdolta, päätimme koettaa jotain siltä väliltä. Ostin jäljestysliinan eli 10 metriä pitkän, littanan narun jonka kytkin Selman pantaan. Näin ollen se oli vapaana, mutta kuitenkin kiinni. Se olisi helppo napata haltuun, mikäli se teki lähtöä. Tai no, kokemuksesta viisastuin, kun se kuuli parkkipaikalta oven pamauksen ja tiesi suosikkinaapurin tulleen mökille. Selma lähti hippulat vinkuen ja minä, sen kummemmin ajattelematta, pamautin paljaalla jalallani liinan päälle. Alla oleva nurmikko ei tukenut kovinkaan napakasti vaikka astuin koko elopainollani nylonisen nauhan päälle. Selmalla oli sen verran vauhtia, että nauha liukui jalkani alla jättäen tuuman levyisen palovammahankauman päkiääni.

En mää vaan mittään oo tehny

Toista kertaa ei tehnyt mieli pysäyttää koiraa samalla tavalla. Ja vaikka kymmenmetrinen liina vaikuttaakin pitkältä, on se koiran äkkilähdön hetkellä varsin lyhyt, ellei aio tehdä Uuno Turhapuromaista letkeää sivuttaisheittäytymistä sen perään.

Normaalisti viimeiset iltapisut suoritetaan konseptilla ulos, kyykkyyn ja sisälle. Vahingosta viisastuneena käytän koirat vuorotellen ja jos vähänkään siltä vaikuttaa, niin remmissä. En ota mitään riskejä.

En ehtinyt edes reagoida, kun Selma painoi iltahämärään kuono pystyssä ilmeisesti lähistöllä pyörähtäneen peuran perään. Ja Hera oven raosta samaa matkaa. Eikä muuta kuin minä perään. Koirilla oli sen verran etumatkaa, että en ollut aivan varma, mihin suuntaan ne lähtivät.

Vartin verran niitä etsittyäni aloin hätääntyä, sillä kymmenmetrinen lieka perässään Selma saattaisi tarttua mihin tahansa. Vaikka lähimetsät ovatkin pinta-alaltaan vaatimattomia, kesäyön hämärän laskeutuessa päässäni laukkasi karmaisevia kuvia siitä, kuinka se löytyy nälkiintyneenä jostain kannon kupeesta pitkä lieka ainakin tusinan kerran jonkun juurakon ympärillä.

Jossain on jotain jolle on ulvottava

Pimeästä kuului tuttu kilkatus, kun Heran laukatessa sen pannassa oleva metallinen nimikyltti kalkatti pannan lenksuja vasten. Kävelin sen kanssa perässä lähimaastoja, itkua nieleskellen. Välillä pysähdyimme kuulostelemaan, kuuluisiko Selmaa, sen liikkeitä, itkua, haukkua, edes jotain.

Yhtäkkiä puskasta loikkasi tiehensä meidän pelottelemana peura ja olin laskea alleni. Hera lähti sen perään, mutta pysähtyi karjaisuuni ja tuli takaisin. Yksi totteleva koira ei kuitenkaan lohduttanut hädän hetkellä, kun taskussani soi puhelin.

Mieheni soitti ja kertoi Selman tulleen takaisin, aivan päinvastaisesta suunnasta kuin mihin se lähti. Se oli litimärkä ja täynnä kaiken maailman risua, ryöhnää ja roskaa. Iloisesti läähättäen se oli ilmestynyt iltahämärästä kymmenmetrinen nauha perässään. Vannoin pyhästi, etten ikinä enää pitäisi sitä vapaana lieka pantaan kytkettynä…tai siis no, vannoin ja vannoin, mutta tarvittiin vielä yksi opetus, ennen kuin opin läksyni.

Kilikalikeikka

Jotenkin sitä sitten vain löydettiin jonkunlainen kauhun tasapaino mökkeilyn seesteisyyden ja karkumatkojen aiheuttamien sydämentykytyksien, vihan, turhautumisen ja huolenaaltojen maustamien kesäpäivien vietossa. Hera täytti 4 keväällä ja Selma 3. Eli kun pentuaika ja teinien uhma alkoi olla taittunut, tuntui, että kyllä tämä tästä. Ja niin kauan, kun kukaan ei ollut mielentilassa koirien vierailuista tai ne eivät säikyttäneet kenenkään hevosia haassa, kaataneet lapsia ja vanhuksia tai jääneet auton alle, kaikki oli hyvin.

Hera pysytteli muutamia laajennettuja rastaanjahtauslenkkejä lukuun ottamatta näköetäisyydellä ja totteli, kun sitä komensi. Se joko pysähtyi kuin seinää tai tuli melkein heti takaisin. Paitsi kun se kuuli parkkipaikalta auton oven käyvän tai jos naapurin kissa sattui rikkomaan ilmatilaa.

Selma rentoutuu karkumatkan jälkeen

Enää ei tarvinnut lähteä autolla pitkin kylänraitteja koirien perässä. Selma taas oli toista maata. Se jolkotteli omia teitään ja lähti milloin minkäkin impulssin herättämänä. Teimme sille jopa jäynää, jotta se oppisi. Hyppäsimme pieneen soutuveneeseen, Hera mukanamme ja lähdimme rannasta. Tovin kuluttua Selma palasi ja oli selkeästi hätääntynyt kun se oli jätetty rannalle ruikuttamaan.

Lyhyt oli kuitenkin koiran muisti, mikäli luuli opetuksen menevän perille. Hylkäämisen pelko ja jätetyksi tuleminen eivät purreet, vaan Selma hilpaisi teilleen, milloin mistäkin syystä. Tai ilman syytä, kun sille tuli pakottava tarve lähtemään kierrokselleen.

Tavallisimmin se käveli muina miehinä pihassa, nuuskutellen milloin mitäkin. Se askelsi aina vain etäämmäs ja kun se kurkkasi olkansa yli meitä päin, tiesin, että sillä oli metkut mielessä – tsekattuaan, missä olimme, se pani viitosvaihteen silmään ja livahti äänettömästi karkuun. Katsoin kellosta, milloin se lähti. Ja viimeistään 10-15 minuutin kuluttua kuului kuin ratsuväki olisi lähestymässä, kun Selma palasi iloisena laukaten.

Jos kukaan mökkinaapureista ei ollut paikalla, se saattoi jatkaa vähän pitemmän lenkin, mutta palasi aina takaisin, ennemmin tai myöhemmin. Joitakin kertoja se oli poissa pitempään, mutta kun sitä ei löytynyt tavanomaisista paikoista, kun lähdin sitä etsimään, ei auttanut kuin odotella.

Välillä se palasi hippulat vinkuen reilun viiden minuutin päästä. Tällöin tiesin sen käyneen varkaissa. Mökkinaapurilla on koira, Popi. Popilla on makupaloja, luita ja muuta kivaa. Ja jos Popi ei ole kotosalla, Selma komuaa Popin piilot, nappaa mukaansa herkullisimman saaliin ja lähtee äkkiä karkuun. Aarteet ja herkut se syö vasta palattuaan eikä jää rikospaikalle nauttimaan antimista. Aivan kuin se tajuaisi olevansa hämäräpuuhissa, joista voi jäädä kiinni, jolloin kannattaa olla nopea käänteissään ja tuoda saalis kotipihaan turvaan. Kerran se palasi toisen naapurin luota, samalla lailla kovassa kiireessä ja alkoi jäytää jotain keskellä nurmikkoamme. Menin katsomaan, mitä se söi ja komensin sen pudottamaan suustaan mitä ikinä siellä olikaan. Ällistyneenä jäin tuijottamaan pyöreää ruisleipäpalaa. Toivoin hartaasti, että naapuri oli sen sille antanut eikä Selma ollut vienyt silmän välttäessä naapuriherran aamupalaa…

Tutkimattomalla maaperällä

Selman ja Heran karkailu ei ottanut loppuakseen ja toivoimme hartaasti niiden rauhoittuvan, kun ikää vain tulisi lisää. Ajattelimme antaa niille muuta virikettä, remmilenkkien muodossa. Siinä teimme ison virheen.

Toinen koirien yhteinen kesä alkoi vähän rauhallisemmissa merkeissä, Hera ei enää uhmaillut ja jahdannut kaikkea, mikä vähänkin liikkui ja rapisi. Ja jos ne jossain pyörähtivät, liikkumissäde oli paljon edelliskesää suppeampi. Aivan kuin ne olisivat unohtaneet, mitä ympäristössä oli. Ja sitten me muistutimme niitä. Teimme kävelylenkkejä mökkiteitä pitkin ja kylän keskustassa. Seuraavana päivänä koirat olivat tiessään, ja ne löytyivät peräkanaa kulkemasta kylänraitilta tai kun joku oli ottanut ne kiinni ja soittanut. Kiitin hiljaa mielessäni itseäni, että olin hommannut kummankin pantaan laatan, jossa oli puhelinnumeroni.

Hera väsähti kesken kaiken touhuilun

Karkailu alkoi käydä hermoille, eikä mökkeily tuntunut kovinkaan rentouttavalta, kun koko ajan sai jännittää ja olla valppaana. Eikä sekään auttanut, kun ne lähtivät hippulat vinkuen jonkun hajun tai muun innoittamina. Aloin pohtia eri vaihtoehtoja. Tontin aitaaminen ei tullut kyseeseen, sen verran iso urakka olisi ollut. Juoksulieka ei tuntunut sekään hyvältä idealta, vaikka viime kädessä sellainen olisi pakko hankkia, ellei muita konsteja keksitty.

Selailin nettiä ja punnitsin, olisiko yksinkertaisinta hankkia paikantimet, jotka eivät kylläkään estäneet karkailua, mutta koirat löytyisivät paljon helpommin. Olin jossain tullut törmänneeksi koulutuspantoihin, ja uppouduin tutustumaan niihin lähemmin. Sitruunasuihkepannan avulla moni oli saanut karkailevan koiransa ruotuun. Tuote oli aika tyyris, enkä ollut valmis sijoittamaan toistasataa euroa, etenkään, jos se ei toimisi toivotulla tavalla. Sellaisia sai myös vuokrata, mutta hinta olisi yhdeltä viikolta noussut aika isoksi. Minua onnisti, kun koiratarvikekirpputorilta löytyi muutaman kerran käytetty viidellä kympillä.

Panta tuli postissa juuri parahiksi ennen seuraavaa mökkikeikkaa. Täytin sen säiliön mukana tulleella sitruunasuihkeella. Pannan idea on, että se laitetaan koiran kaulaan säiliö leuan alle. Kun koira käyttäytyy huonosti tai on lähdössä litoon, painetaan kaukosäätimestä nappia, jolloin pannasta tulee suihkaus sitruunalle haisevaa nestettä.

Itelläs on allit kaulan alla...

Ja se tepsi. Eka kerran sitä painettuani Hera hyppäsi ilmaan kuin olisi astunut maamiinaan, pysähtyi kuin seinään ja tuli häntä koipien välissä luokseni. Toisen kerran jälkeen se ei lähtenyt mihinkään. Lopulta se totteli kun sillä vain oli se panta päällä. Selma luonnollisestikin jatkoi karkailua, ihmetellen, miksi toinen ei lähtenytkään mukaan. Siirsin pannan Selman kaulaan ja painoin napista, kun se pinkoi jälleen kerran naapuriin. Painoin ja painoin. Ei mitään vaikutusta. Jonkin ajan kuluttua takaisin saapui iloinen labradori raikkaan sitruunan tuoksuisena. Se säiliö uppoutui niin syvälle sen muhkeisiin kaulahelttoihin, ettei suihkaus päässyt sen nenään asti. Tai sitten se ei vain välittänyt.

Rapurapurallaa

Mä en kyllä ala jos joudun liekaan...

Karkailusta tuli ihan jokapäiväinen juttu. Hera edellä ja Selma perässä, minkä pentukömpelyydeltään pääsi. Niillä oli muutama eri reitti, joita hyödynnettiin vuorotellen. Odottelin yleensä muutaman minuutin, josko ne olisivat tulleet takaisin. Ja kun niitä ei sitten kuulunut, lähdin harmistuksen ja kiukun voimin perään. Välillä niitä sai etsiskellä ihan olan takaa, ja tulin komunneeksi kaikki naapurimökkien tontit. Useimmiten ne löytyivät sieltä, missä oli ihmisiä, etenkin jos nämä grillasivat. Jos seuraa ei löytynyt, ne palasivat hakematta. Kun löysin koirat, pyytelin jälleen kerran vuolaasti anteeksi ja pahoittelin niiden käytöstä. Onneksi ihmiset olivat myötämielisiä ja iloisia, sillä pahin pelkoni oli se, että joku pelkäisi koiria tai että Selma hyppisi jonkun kumoon. Tai että jossain ei vain pidettäisi koirista, mikä tarkoittaisi sitä, että ne viettäisivät lopun kesää remmin jatkeena.

Välillä jouduin aikani käveltyäni ja huudeltuani hakemaan autonavaimet ja ajelin kerran jos toisenkin ympäri pikkuteitä. Joskus ne tulivat kuultuaan auton käynnistyvän, joskus ei.

Selma ei ollut ongelma, sillä kun se näki tai kuuli minut, se laukkasi iloisesti luokseni ja seurasi minua kotiin tai loikkasi autoon. Hera oli toista maata. Se pinkoi ympäriinsä, haukkui räkättirastaita, tuli lähelle vain loikkiakseen karkuun. Jos olin autolla, se juoksi mökkitietä auton edessä eikä suostunut loikkaamaan takaluukkuun. Paras tapa saada se satimeen oli avata sivuovi, jolloin se pomppasi kyytiin.

Näen unta ruuasta....

Kesän kääntyessä syksyä kohti päätimme pitää rapukekkerit koko perheen voimin. Vanhimmat lapset lähtivät mökille jo hyvissä ajoin perjantaina ja ottivat koirat mukaan. Me tulimme sitten töiden jälkeen perässä. Perille päästyään he aloittivat juhlien valmistelut, yksi leikkasi nurmikkoa ja toinen puuhasteli siinä sivussa. Ja eikä aikaakaan, koirat olivat kadonneet. He etsivät ja huutelivat. Me saavuimme mökille kun koirien katoamisesta oli kulunut jo hyvä tovi. Osa porukasta haravoi lähimetsää ja me muut kaasuttelimme autolla pikkuteitä edes, takas. Pysähdyimme aina jonkun nähdessämme ja huutelimme pihoihin kysellen, onko näkynyt karkureissulla olevia nelijalkaisia. Eräs rouva oli nähnyt ne peräkanaa kulkemassa huvilan ohi.

Loppujen lopuksi puhelin soi, ja poikani kertoi löytäneensä ne, kaksi ja puoli tuntia karkaamisen jälkeen. Eräs avulias mies oli ottanut ne leikkimään oman koiransa kanssa ja todennut niiden varmaan olevan nälkäisiä, minkä vuoksi hän oli ottanut ne sisälle kotiinsa ja antanut ruokaa. Ihan kilttiä, joo, mutta…

Rikostoveri

Niin, Hera oli siis karkailevaa sorttia. Minkä vuoksi päätin jo ihan alusta koettaa Selman kanssa ottaa toisen linjan ja saada se ruotuun.

Selma oli vain kymmenisen viikkoa vanha. kun se sai ensimäistä kertaa tutustua mökkielämään. Ja kuten Herankin kanssa, pidimme sitä vapaana, jotta se oppisi omasta halusta tulemaan meidän perässämme. Se pallusteli kaikkialle, minne me menimme, pentumaisen kömpelösti. Heran perässä pysyminen oli haaste, ja koska Selma oli niin nuori, se tyytyi hakemaan turvaa meidän lähettyviltämme Heran pinkoessa siellä täällä. Ja meistä tuntui, kuin Hera olisi pysytellyt paremmin tontilla Selman tulon jälkeen.

No, viikot kuluivat, Selma varttui ja askellus sen myötä tuli päivä päivältä varmemmaksi. Onneksi se reagoi, kun sille sanoi, etenkin, kun oli koko ajan hereillä ja tajusi kutsua sitä nimeltä samalla sekunnilla, kun Hera päätti lähteä tavanomaiselle kierrokselleen. Selma pyörähti ympäri, tuli luokse ja sai kasapäin kehuja.

Kaksikko jäähypenkillä erään karkumatkan jälkeen.

Sitten se alkoi juosta muutaman metrin lisää Heran perässä ja kun huusin, se pysähtyi, kääntyi katsomaan minua. Sitten Heran perään, sitten taas minua. Ja tuli takaisin. Seuraavalla kerralla minun piti karjaista, mikä tehosikin kymmenisen kertaa. Kunnes tuli se kerta, kun Selma lähti Heran perässä, vielä pentumaisen kömpelö aavistus askelluksessa, pysähtyi hetkeksi minun huutooni, käänsi päänsä ja luin katseesta, että sori mutsi, ei maha mitään, ja pinkoi Heran perään.

Kolmantena jonossa painelin minä, joka sai kuin saikin kurottua välimatkaa umpeen, komennettua Selmaa ja palautettua sen omalle tontille.

Hera reagoi myös perässä tulevaan möykkääjään, pysähtyi ja jäi katsomaan, kun Selma ja minä palasimme tulosuuntaan. Se totesi, että yksin ei ole kiva mennä, ja jolkotti meidän perässämme.

Joka kerta, kun se lähti niin, että saimme Selman pysäytettyä, se palasi kymmenkunta metriä juostuaan, kun se tajusi, ettei pikkupirpana tullutkaan perässä. Ilmeisesti karkailusta tuli monin verroin kivempaa, kun sai näyttää juniorille mestoja. Vai oliko se itse asiassa karkailun varsinainen tarkoitus, saada kunnon rikostoveri, mene ja tiedä, mutta kesän mittaan kaksikko oli vähän väliä teillään. Yleensä ne tulivat takaisin muutamassa minuutissa, mutta pisin karkuretki kesti kaksi ja puoli tuntia. Siitä lähemmin tuonnempana….

Et saa mua kiinni, lällällällälää

Et varmana saa napattua tätä palloa ennen mua!

Hera päätti siis ottaa ohjat käsiinsä ja tutkailla mökkimaastoja ihan surutta. Varsin haasteelliseksi osoittautui sen kiinni saaminen, mikäli pimu oli päättänyt olla tekemättä yhteistyötä. Kun menimme autolle kimpsuinemme kampsuinemme lähteäksemme kotiin, Hera jolkotti kiltisti mukanamme parkkipaikalle. Siihen se sitten päättyikin se yhteistyö. Se laukkasi ympäri autoa, pysähteli katsoen meitä uhmakkaan ilkikurisesti, pulloharjaksi pörhistetty häntä vimmatusti vispaten vasemmalta oikealle. Koetimme kaikkea, auton käynnistämistä, liikkeelle lähtemistä. Koira pinkoi herhiläisen tavoin joka suuntaan, laukkasi auton edessä, pysähtyi metrin päähän ja ilkkui meille. Ainoa tapa oli palata mökille, avata ovi ja olla menevinään sisälle. Se tuli perässä ja saimme sen vangittua sisätiloihin. Tämän toistuttua pari kertaa totesimme, että viisainta oli lähdön hetkellä panna se liekaan ja ottaa remmissä autoon. Kaikkina muina hetkinä se kyllä totteli, sillä luonnollisestikin koetimme kouluttaa sitä tulemaan luokse. Monta monituista kertaa, välillä jopa vartin välein. Koira viereen, pannasta kiinni ja heti palkka ja kehuja. Ja se totteli, joka jumalan kerta, paitsi silloin, kun todella olisi pitänyt.



Mökkikauden päätyttyä sama meno jatkui. Käydessämme metsälenkeillä se totteli, sillä iso vieras metsä oli pelottava, eikä se lähtenyt viereltä kovinkaan kauas. Mutta puistossa sitä oli täysin mahdotonta saada kiinni. Sielläkin tein koko ajan luoksetuloja ja palkitsin, mutta kun piti lähteä, se ei antanut ottaa kiinni, vaan tuli lähelle, laukkasi karkuun, tuli uudelleen vain livahtaakseen käden ulottumattomiin. Välillä jätin sen puistoon ja kävelin autolle, jolloin se juoksi portille ja itki perääni. Palasin takaisin ja koira pinkoi hippulat vinkuen karkuun.



Tajusin, ettei kannata ainakaan remmiä ottaa käteen, jos sen halusi saada kiinni. Eikä itse asiassa ajatella lähdön hetkeä, sillä se juuttaan marakatti luki ajatuksia tai vaistosi, että minua alkoi lähdön hetkenä jännittää.



Sen päätön toilailu aiheutti myös muutaman kerran sydämentykytyksiä, kun se karkasi ovesta kadulle. Yleensä se ei livahda ovesta karkuun vaan odottaa nätisti lupaa, niin kotona kuin autossakin. Ensimmäisen talvena sen ollessa vajaan vuoden se livahti ovesta, ilman pantaa ja remmiä ja pinkoi täyttä höökiä pitkin katua läheiselle parkkipaikalle, minä perässä. Onneksi paikalle sattui koiria ymmärtävä nuorimies, jota Hera tervehti hyppimällä hänen jaloissaan. Kaveri avasi autonsa oven ja päästi Heran loikkaamaan sisälle, minkä jälkeen hän nappasi tukevan myötäotteen koirasta ja kantoi sen minun syliini. Toisen kerran se oli mielentilassa ulkona puussa sitä jatkuvasti härnäävästä oravasta ja kun poikamme kaverit sattuivat juuri parahiksi tulemaan ovesta, se painoi ulos. Onneksi katuamme juuri silloin ajavan auton nopeus oli sellainen, että se sai paniikkijarrutettua. Mikäli siinä olisi liikennöinyt joku niistä ääliöistä, jotka päästelevät sallitun 30 enimmäisnopeuden sijaan sitä tavanomaista kuuttakymppiä, ei Herasta varmaan olisi jäänyt jäljelle kuin pannunalunen.

Karkuun!



Kukkulan kuningatar

Hera alkoi varsin nuorella iällä tutkia lähiympäristöään ja nopeasti se laajensi reviiriään mökkitontiltamme naapuriin, sitten seuraavaan ja lopulta kylille. Tai, no, ei ihan samana kesänä. Ensimmäisen kesän alussa, toukokuussa 2013, se tutkaili ympäristöään ja pysytteli meidän lähellämme. Pari kuukautta myöhemmin sen ollessa vain vajaat puolivuotias, oli pienestä pennusta kehittynyt uhmaikäinen riiviö. Päiväsaikaan halutessaan päiväunille se uikutti surkeana mökin oven takana, katsoi välillä anellen olkansa yli, että tulisiko joku avaamaan, minkä jälkeen se jatkoi oven tuijottamista, aivan kuin sen saisi auki katseen voimalla. Sisälle päästyään se veti hirsiä tuntitolkulla nauttien mökin hiljaisuudesta. Ulkona se ei saanut nukuttua, kun tuulenvire heilutti hännänpäätä tai kärpänen surisi lähistöllä.

Illan hämärtyessä kesäyöksi se halusi päästä ulos, ja tein muutaman kerran sen virheen, että laskin sen ovesta iltapissalle kuvitellen sen tulevan äkkiä takaisin. Muutaman kerran tehtyäni sen erheen tajusin, että sitä ei voisi laskea vapaana iltahämärään vaan viimeiset pissitykset täytyi tehdä remmissä, jotta sen saisi takaisin sisälle.

Jos sen erehtyi laskemaan vapaana, se singahti kuin ohjus hämärtyvään iltaan, juoksi ympäri tonttia, haukkui taukoamatta, jahtasi hädissään pakoon yrittäviä räkättirastaita ja loikki omenapuiden runkoa vasten koettaessaan päästä lintujen perään.

Vaikka kuinka huusi ja maanitteli, se ei korvaansa lotkauttanut. Eikä valoisassa kesäyössä halunnut kamalasti kiljua koiran perään, sillä ääni kantoi tyyntä vettä pitkin koko naapurustoon. Riitti, että russelinperkele haukkui villiintyneenä mahtavasta räksäjahdista.

Jos menimme sisälle ja panimme oven kiinni, kuului verannan lattialaudoilla kipitystä. Hera tassutti oven taakse, ja kun avasimme oven laskeaksemme sen sisään, se lähti häntä viidentenä jalkana karkuun. Välillä se pysähtyi pari metriä ovesta, heittäytyi haastavaan asentoon etujalat maahan ja pylly pystyyn. Ja jos liikahdinkaan, se pinkaisi yöhön.

Ainoa tapa huijata se sisälle oli, että antoi sen kuvitella meidän olevan sisällä, jotta se ilmestyisi oven taakse. Toinen meistä olikin salaa hiipinyt ulos takaovesta ja kun Hera oli verannalla, oli sen pakotie helppo sulkea.

Onneksi linnut hiljenivät loppukesästä, sillä naapurimme eivät varmaankaan nauttineet, kun avoimesta ikkunasta kantautui puoli kolmelta yöllä Heran haukkuminen ja ulvonta, kun se nautti täysin siemauksin Suomen yöttömien öiden ohjelmatarjonnasta.