Makeita drinkkejä ja antiikin jumalia

Jäljellä oli vain nimestä päättäminen. Aikuiset poikamme ehdottivat ilkikurisesti, että sen nimeksi tulisi Karjala, mikä herättäisi varmasti hupia, kun huutaisi Karjalaa takaisin. En lämmennyt heidän muillekaan avuliaille ehdotuksilleen, jotka kaikki tavalla tai toisella assosioituivat alkoholipitoisiin juomiin. He kyllä olivat sitä mieltä, että minun pitäisi olla sen verran kuuliainen kasvattajan valitsemalle linjalle, pentue oli nimittäin Sweet drinks litter ja kullakin pennuista oli virallisena nimenään jonkin juomasekoitus. Meidän pentumme oli Golden Dream. Tuohon juomasekoitukseen tulee kermaa, appelsiinituoremehua, gallianoa ja cointreau-likööriä, kaikkia yhtä paljon.

Mieheni ja minä olimme hieman sivistyneemmällä kannalla ja lähdimme selailemaan mytologisia jumalten nimiä. Lopulta löysin etsimäni. Juno.

Heran isä Fyrre

Juno on roomalaisessa mytologiassa geniuksen eli neron vastine, naisten suojelija. Tuo jumala oli jupiterin puoliso ja avioelämän sekä äitiyden suojelija. Mieheni ei kommentoinut nimeä sen kummemmin, nyökkäili hyväksyvästi ja esitti vastaehdotuksen, Junon kreikkalaisen vastineen Hera, joka on Zeuksen sisar ja vaimo. Koska meillä oli kaksi tasaväkistä ehdotusta, oli meidän järjestettävä äänestys, johon saivat osallistua kaikki perheenjäsenet sekä keskimmäisen pojan tyttöystävä. Vanhin poikani sanoi karsastavansa Hera-nimeä, sillä hän assosioi sen maitoheraan ja herajuomaan. Tästäkin huolimatta me Junoa äänestäneet jäimme vähemmistöön ja niin asia oli päätetty.

kuva kasvattajalta

Ikkunanpesua ja uusiokäyttöä

Päivä sen jälkeen, kun olimme käyneet katsomassa pentuja, soitin kasvattajalle ja sanoin, että mikäli he meidät kelpuuttavat koiranpennun uusiksi ihmisiksi, ottaisimme sen. Sovimme, että tulisimme hakemaan sitä torstaina, joka oli vapaapäivä helatorstain osuessa sille viikolle.

Meillä oli vajaat kaksi vuorokautta aikaa valmistella koiran tuloa. Tamppasin kaikki matot ja rullasin ne pois. Jouduttaakseni ajan kulumista tein suursiivouksen, sillä eihän sitä sitten enää ennättäisi, kun koira tulisi taloon. Keskiviikkoiltaan mennessä olimme pesseet lattia ja ikkunat, mikä herätti suurta hilpeyttä perheen parissa, sillä koira varmaankaan ei arvostaisi tätä panostusta rahtustakaan. En lotkauttanut korvaani eri suunnilta sateleville hyväntahtoisille naljailuille vaan jatkoin valmistautumistani pennun tuloon.

Heran emä Nanni

Sain sähköpostiini kasvattajalta pentuoppaan, jossa lueteltiin, mitä kaikkea olisi hyvä olla hankittuna ennen pennun tuloa. Olin päättänyt selvitä mahdollisimman pienin kustannuksin, minkä vuoksi suuntasin läheisen ostosparatiisin halpahalliin.

Löysin edullisen pentupannan ja remmin, kynsisakset ja kuljetuslaatikon. Vintiltä kaivoin vanhan sijauspatjan ja puuvillaisen, tummanruskean torkkupeiton. Leikkelin patjasta kuljetuslaatikon pohjalle sopivan palan ja verhoilin sen peitosta leikkaamallani kankaalla. Loput patjasta taitoin paksuksi pediksi, joka myös sai verhokseen samaa kangasta. Nyt koiralla oli peti, eikä ollut maksanut euroakaan.

kuva kasvattajalta

Syitä syvempiä

Seuraavana päivänä kerroin töissä työkaverilleni, että olimme käyneet katsomassa pentuja. Hän innostui valtavasti, vaikka koetin toppuutella ja hyssytellä, ettei asiaa nyt ihan kaikille tarvitse kailottaa. En ollut hiiskunut sanaakaan koko koira-asiasta kenellekään.

Tämä työkaverini on koiraihminen. Hänellä oli ollut suloinen Ronja-koira, valkoinen länsiylämaanterrieri, jonka aivoituksia ja edesottamuksia hän kertoili meille aina silloin tällöin. Ronja-koira menehtyi kasvaimeen pari vuotta aikaisemmin ja vakaasti päätettyään olla ottamatta koiraa, oli hän pyörtänyt päätöksensä syksyn aikana ja kertoi tammikuussa varanneensa pennun, jonka hän kävisi hakemassa kotiinsa ylihuomenna. Kuiskutin hänelle, että kävimme katsomassa pentuja, jotka olivat aivan samanikäisiä, mutta että en usko, että siitä taitaa tulla yhtään mitään.

Äitini koira sylissään sekä pikkusisareni ja minä aikoja sitten

Töistä palattuamme istuuduimme tavanomaiseen tapaan päivällisen jälkeen kahvimuki kourassa olohuoneeseen. Hiljaisuuden katkaisi mieheni, joka kysyi, olinko jo soittanut kasvattajalle. Esitin vastakysymyksen muodossa, etten voi soittaa, sillä en tiedä, mitä sanoisin. Jatkoin, etten voisi ottaa koiraa, jos yksikään perheessä sitä vastustaisi, sillä kaikkien on voitava viihtyä kodissamme.

Mieheni vastasi, että vaikka hän ei ole asiasta aivan yhtä innoissaan kuin minä, on hän valmis panemaan omat mielipiteensä taka-alalle, sillä hän tietää, miten tärkeä asia minulle on. Kaukaa viisaana hän oli aistinut jo pitemmän aikaa, että hain sisältöä elämälleni lasten kasvaessa ulos kodista. Äitini äkillinen kuolema taisi olla se viimeinen tuuppaus koiran suuntaan.

Tohistessani koiran hankintaa, en ollut tullut tarkemmin pohtineeksi perimmäistä syytä sen hankintaan, olin vain vatvonut ja jauhanut sitä, osaisinko olla hyvä koiranomistaja ja kasvattaja.

Se toiseksi kaunein tyttö

Keskellä olohuoneen lattiaa oli pentuhäkki ja sen laitaa vasten seisoi innosta kiljuen kolme pentua, yksi kookkaampi uros ja kaksi narttua. Hetken jutusteltuamme kysyin, saako niitä nostaa syliin ja totta kai sai.

Nostin toisen nartun mieheni laimeista vastusteluista huolimatta hänen syliinsä ja toisen omaan syliini. Urospennun tiesimme odottavan uuteen kotiin lähtöä, joten ajattelin keskittyä narttupentuihin. Kasvattajat Heidi ja Markus kertoivat, että yksi uroksista oli jo lähtenyt ja toinen matkaisi ulkomaille, minkä vuoksi se olisi heillä siihen asti, että se saataisiin rokotettua ensimmäistä kertaa. Rokottaminen oli ehtona koiran matkustusasiakirjojen kuntoon saamiseksi.

Koko Sweet Drinks -pentue

Toinen nartuista oli mitä kaunein, mustavalkoinen tyttö. He kertoivat, että sitä he eivät myy vaan ovat ajatelleet joko pitää sen itsellään tai sitten antavansa sen sijoitukseen.

Jäljellä olisi siis vain yksi pentu, sisarusparven ainoa päätä lukuun ottamatta kokonaan valkoinen ja ainoa, jolla oli mustavalkoisen värityksen lisäksi ruskeaa leuassaan ja kulmakarvoissaan.

Lähdimme parinkymmenen minuutin päästä kotiin mietteliäinä ja hämmentyneinä. Vartin ajomatka oli tavallista hiljaisempi, molemmat odottivat, että toinen sanoisi jotain. Kotonakaan emme oikein osanneet puhua asiasta, ihan kuin olisimme vältelleet koko aihetta. Ehkäpä yön yli nukkuminen olisi ainoa oikea ratkaisu. Jollain tapaa minusta tuntui myös siltä, että mikäli soittaisimme heti ja sanoisimme ottavamme pennun, vaikuttaisimme liian innokkailta ja kasvattajasta tuntuisi, ettemme olisi harkinneet päätöstä riittävästi ja näin ollen he olisivat voineet kieltäytyä myymästä pentua liian heppoisin perustein.

Huomasin, etten ollut päässyt pitkälle asian liiallisesta analysoimisesta ja pähkäilystä….en muista pohtineeni edes lasten hankkimista yhtä ongelmakeskeisesti.

kuva kasvattajalta

I’m listening

Jossain vaiheessa huomasin vierailevani varsin taajaan Jack Russell –rodusta kertovilla sivuilla. En voi kiistää, etteikö rakastamani televisiosarja radiopsykiatri Frasierista olisi vaikuttanut asiaan. Frasierin luokse muuttaneen isän kylkiäisenä miehen elämään astui Eddie-koira. Tuo vekkuli otus oli samanaikaisesti pieni ja iso koira. Se oli lyhytkarvainen, mutta ihanan ruokkoamattoman näköinen.

Hera vastasyntyneenä

Kennelliiton pentuvälityksessä oli aivan kotikuntani liepeillä kasvattaja, jolla oli jäljellä kaksi narttupentua, toinen myynnissä ja toinen sijoitukseen. Elimme maanantaita, toukokuun 6. päivää, ja pentujen luovutus oli käsillä, ne olivat juuri kahdeksanviikkoisia. Rohkaisin mieleni ja kysyin kuin ohimennen mieheltäni, lähtisikö hän kanssani katsomaan pentuja ja myöntävän vastauksen saatuani soitin ja kysäisin, saako pentuja tulla katsomaan.

Idyllisessä maalaismaisemassa olevan omakotitalon ovella meitä oli vastassa iloinen nuori nainen ja hänen miehensä. He kutsuivat meidät sisälle, josta kuului innokas haukunta. He kertoivat, että haukkuja oli heidän koiransa, joka oli suljettu oven taakse, se kun oli sen verran innokas herra. Saimme tervehtiä pentujen isoäitiä, joka oli ketterä ja nuorekas russelirouva. He kertoivat, että pentujen emää emme valitettavasti voi nähdä, sillä se ja pennut on vierotettu toisistaan.

Vasta jälkikäteen luin netistä, miten vastuullinen kasvattaja esittelee kotinsa ja pentunsa. Pentujen katsojan pitää kiinnittää huomiota tilojen siisteyteen, koirien kuntoon ja iloisuuteen ja esimerkiksi saatava pyydettäessä nähdä kasvattajan muita koiria ja mahdollisuuksien mukaan pentujen emä.

Nämä ihmiset toimivat oppikirjan mukaan, aivan kuin heillä olisi ollut tsekkauslista päässä, mitä pitää muistaa sanoa ja kertoa. Tämän tajutessani tunsin tajusin, että nämä ihmiset todellakin tietävät, mitä tekevät ja tekevät sen ylpeydellä.

kuva: kasvattajalta

Voihan sen nähdä näinkin

Tässä kaiken syvällisen ja vakavan pohdiskelun vastapainona välipalaksi hieman pilke silmäkulmassa kirjoitettua pohdiskelua:

http://tahatonta.blogspot.fi/

Valitsemisen sietämätön mahdottomuus

Pienten ja keskikokoisten koirien määrä supistui, kun lähdin tarkastelemaan niitä turkinhoidollisin perustein. En halunnut pitkäkarvaista koiraa, jota joutuisi harjaamaan ja pesemään. Näin silmissäni marraskuiset loska- ja kurakelit. En myöskään kokenut omakseni koiraa, jota joutuisi trimmaamaan säännöllisesti. Pystykorvaiset koirat eivät olleet mieheni mieleen, vaikkakin hän sittemmin osoittautui suureksi susikoirien ihailijaksi. Hellyttäväkasvoiset rodut, kuten spanielit, olivat myös sellaisia, että ne eivät tuntuneet omimmilta. Välillä tuntui, että maailmassa ei ollutkaan koiraa, joka näyttäisi siltä, että se olisi meidän koiramme. Miehen mielestä ongelma piili myös siinä, että minä olin selkeästi suuntautunut pienen koiran hankintaan ja hänestä ne eivät olleet kuin koirien kaltaisia tuotteita. Koiran piti olla kunnon koira.

Hera ja nalle

Jaaha. Annoin piut paut niille kommenteille. Koira olisi minun koirani ja minä kantaisin siitä kaiken vastuun. Jo alun perin olimme sopineet, että kaikki ulkoilu olisi minun tehtäväni. Mikäli en olisi valmis heräämään vuoden jokaisena päivänä kelissä kuin kelissä viemään sitä ulos, koiraa ei hankittaisi. Jollain tapaa tämä ehdottomuus tuntui minusta reilulta. Enpähän ainakaan ottaisi koiraa heppoisin perustein kuvitellen, että voin nauttia siitä silloin, kun minulle sopii ja tylsänä hetkenä joku muu veisi sen ulos.

Tunsin kasvaneeni vastuulliseen koiranomistajuuteen muutaman viikon aikana. Tajusin myös, että minulla ei ollut mitään epärealistista kuvaa koiran omistajuudesta, mikä sai minut tuntemaan eräänlaista ylpeyttä, ehkäpä minä todellakin uskoin onnistuvani ja olisin riittävän valmis koiran omistajaksi.

Julistaessani tätä vakain aikein miehelleni huomasin hänen huvittuneisuutensa. Miten olinkaan voinut epäillä, etten pärjäisi koiranpennun kanssa kasvatettuani viisi lasta.

Nolouden punan karehtiessa naamallani tajusin, että olin ehkä antanut koira-ajatuksen kasvaa yli järkevien mittasuhteiden. Oli aika tehdä päätös.