Mitä sitä turhaan ulkona käymään kun sisällekin voi…

En istu pissillä vaikka siltä näyttääkin....

Pikkuhiljaa Hera kuitenkin oppi ja vahinkoja sattui yhä harvemmin. Mutta se oli yli puolivuotias, joten minusta oli jo aikakin. Sen verran vainoharhainen olin, että laitoin matot lattialle vasta jouluksi, Heran ollessa 9 kuukauden ikäinen. Vuodenvaihteen jälkeen Heran oltua sisäsiisti jo hyvän aikaa, se pissi eteisen lattialle kahtena peräkkäisenä yönä. Minulla oli teoria siitä, että kyse saattoi olla jollain tapaa sen juoksuihin liittyvä tiheentyvä virtsaamistarve. Vaikkakin Hera oli leikattu joulukuussa, ajattelin sen elimistön muistavan jollain tapaa sen hormonikierron. Tai oliko kyseessä jokin tulehdus vai oliko se jostain syystä sattumalta juonut tavallista runsaammin. Mikä siihen loppujen lopuksi oli syynä, mene ja tiedä, mutta niiden kahden kerran jälkeen vahinkoja ei ole sattunut.

Paitsi kerran mökillä, kun ulkona satoi, eikä Hera siedä sadetta. Ja oltuamme pitemmän rupeaman mökillä se luultavasti kuvitteli, että kaupunkiasunto on otettava uudelleen haltuun, ja merkkasi olohuoneen lattian mökiltä palattuamme. Ja sen kerran, kun se oli uppiniskaisella päällä, se kipitti perässä kellarikerrokseen meidän ollessa menossa saunaan. Se pysähtyi keskelle käytävää, tuijotti meitä uhmakkaasti, istahti ja kusaisi pienen lätäkön, minkä jälkeen se pinkoi pakoon hippulat vinkuen. Ai niin, ja se kerta, kun se oli nuoremman tyttären luona hoidossa. Heidän makuuhuoneensa matto taisi haista poikaystävän äidin koirille, sillä sekin oli merkattava. Ja sitten syksyinen aamu mökillä, kun ylipitkä nurmikko oli aamukasteesta märkä. Hera jatkoi sikeitä uniaan, kun hätyytin koiria aamupissille. Ihmettelin, kun sillä ei ollut hätä, kunnes näin eteisen räsymatolla tumman läiskän.

Jos pissiminen oli alussa haasteellista ja vielä ajankin kuluttua vähän sattumanvaraista, oli kakkiminen sitäkin mielenkiintoisempi projekti.

Karvaleili

Sisäsiistiksi oppiminen on joko helppoa tai haasteellista. Heran alkutaival oli hieman kivikkoinen, vaikka koetin toimia aivan, kuten olin lukenut kaikista niistä kasvatusoppaista, joita lainasin kirjastosta Heran ollessa ihan pieni. Kaikkialla, niin kirjoissa kuin netissä, oli selkästi sama linja, mikäli koira ei opi sisäsiistiksi, on sen siisteyskasvatuksessa tehty virheitä, ja koko homma on aloitettava alusta. Hermoilin jo etukäteen sitä, että Hera ei oppisi ja koetin miettiä, miten estää tekemästä kaikkia niitä virheitä, joista netissä varoiteltiin.

Tavatessani nuorien koirien omistajia kyselin kaikilta, oliko heidän koiransa jo sisäsiistejä ja minkä ikäisinä heidän pentunsa olivat lakanneet kuseksimasta sisälle. Masennuin entisestään. Moni lausui ylpeys äänessään rinta rottingilla, että nelikuisena oli jo täysin oppinut. Mutisin jotain siitä, kuinka kyllä se Herakin, ja vaihdoin puheenaihetta.

Päivisin ei paljoa vahinkoja tapahtunut, mutta aamut olivat haasteellisia. Vaikka kuinka koetin olla valppaana ja kuulostella, milloin Hera heräsi, jotta voisin kaapata sen syliini ja rynnätä ulos, olin melkein aina myöhässä. Se osasi uskomattoman äänettömästi ensiksi käydä pissillä, paperin viereen, ja sitten kevein olemuksin aloittaa aamuriekkumisen, johon me heräsimme. Kuvittelin ja toivoin aina sen herättävän meidät ja että ennättäisin sen kanssa ulos. Mutta ei. Eteisen lattialla oli melkein aina valtava lammikko. Pissa oli vielä aivan lämmintä, kun ryntäsin sitä kuivaamaan, ettei se ehtisi valua lattialistojen alle, sillä vanha talomme on juuri sen verran vinossa, että pissalätäköt alkoivat vaeltaa välittömästi. Päivittelin joka aamu, kuinka voi olla mahdollista, että noin pieneen koiraan mahtuu niin paljon pissaa, olin aivan varma, että se oli tilavin karvaleili, mitä markkinoilla oli.

Välillä tuli kuitenkin aamuja, jolloin eteisen lattia oli kuiva. Onnesta hymyillen ryntäsin viemään Heraa ulos vain palatakseni pettyneenä sisälle. Sillä ei ollutkaan hätä. Koska se oli siirtynyt pissimään keittiön pöydän alle. Ja aikaisemmin aamuyöllä, joten pissa oli ehtinyt valua joka suuntaan. Joskus se pissi aamulla ulos, enkä näin ollen ollut lainkaan varautunut siihen, että istuutuessani aamiasipöytään sukkani kastuivat kylmään koiranpissaan.

Missään vaiheessa en kuitenkaan rankaissut tai torunut koiraa, sillä uskoin, ettei se tehnyt sitä tahallaan eikä kuonon uittaminen pissalätäkössä tuntunut oikealta kasvatusmenetelmältä, vaikka sitäkin netin lukuisilla keskustelupalstoilla osa kehui toimivana keinona. Palasin kasvatusopusten pariin, mutta en oikein saanut niistä mitään irti, sillä ne vaikuttivat painottavan sitä siisteyskasvatuksen epäonnistumista ja ainoana keinona koko homman alusta aloittamista, mikä jäi minulle pieneksi mysteeriksi, sillä olin mielestäni kehunut koiraa sen tehdessä tarpeet ulos, korjannut välittömästi sisälle tulleet vahingot tekemättä niistä sen kummempaa numeroa ja koettanut olla valppaana, kun se näytti siltä, että sillä oli hätä.

Vastakohdat täydentävät toisiaan

Selma oli alusta asti aivan Heran vastakohta, eikä pelkästään ulkonäkönsä perusteella. Ihan ensi tunneista terrierin ja labradorin luonteiden ja tavanomaisen käytöksen ero oli selkeästi havaittavissa. Siinä missä Hera oli oikukas ja ailahtelevainen ruuan suhteen koko ensimmäisen vuoden, Selma oli tyypillinen labradori, joka söi hyvällä ruokahalulla. Oltuamme ensimmäistä päivää kotona muutaman tunnin, annoin sille kasvattajalta mukaan saamani muutaman raakalihapullan, jotka seitsenviikkoinen pullea pentu söi suurella ruokahalulla. Seisoimme koko perhe sen ympärillä ihastelemassa, kuinka koira syö, sillä tuoreessa muistissa oli Heran nirsoilu. Selma nuoli kuppinsa puhtaaksi ja nukahti tyytyväisenä ja kylläisenä sen viereen.

Selma nukahti ruokakipon viereen

Vaikkakin Hera onkin ruvennut syömään hyvin ja haluaa ruokaa säännöllisesti kaksi kertaa päivässä tuijottamalla ruokakaapin ovea, ei se silti ole läheskään Selman kaltainen, jolle kelpaa kaikki mitä eteen kannetaan. Niin, paitsi raaka selleri, siitä se ei pitänyt.

Vieläkin Heralla on selkeitä suosikkiruokia. Kuivaruokapapanoiden täytyy olla määrätyn merkkisiä ja kokoisia, muuten se jättää ne kuppiin. Liharuuat se söisi mieluiten paistettuina, kun taas Selma hotkaisee raakana tarjotun lihan suurella nautinnolla. Jos annokseen on sekoitettu raaka kananmuna, ruokaöljyä, raejuustoa tai jotain muuta ihanaa, Selma aloittaa suun maiskuttelemisen ja huulien nuolemisen kuppia odotellessaan. Hera taas aavistaa, että nyt on joku sotkuannos tulossa, se kyräilee minua ja kuppia, kääntää minulle selkänsä ja tassuttelee mielenosoituksellisesti kauemmaksi kupista. Se panee maata lattialle ja jää tuijottamaan kuppiaan.

Yleensäkin on niin, että Hera odottaa, että Selma on hotkinut oman annoksensa, minkä jälkeen Hera astelee hitaasti kupilleen ja alkaa syödä. Se noukkii nappulan kerrallaan ja rouskuttaa ne yksitellen, hitaasti nautiskellen. Labradori saa tyytyä makaamaan metrin päässä, tuijottaen toisen ruokailua, kuolalammikon kasvaessa sen tassujen edessä. Välillä minusta tuntuu, että Hera tekee sen ihan vaan kiusalla.

Jos ruokakipossa on jotain, mikä ei russelineidille maistu, se jää tarkkailemaan kippoaan vähän matkan päästä. Joka kerta, kun Selma koettaa lähestyä kippoa, Hera syöksyy kuin kärppä kolosta ja murisee. Tämän jälkeen se peruuttaa ja jää tarkkailuasemiin. Tätä edestakaisin ryntäilyä ja asemasotaa saattaa jatkua hyvinkin kauan, kunnes Heran tarkkaavaisuus herpaantuu ja Selma syöksyy kupille, hotkaisee sen tyhjäksi ennen kuin kukaan ehtii reagoida. Vaikkakin Heran annos on sen kokoon suhteutettu, Selma vaikuttaa tyytyväiseltä, sillä sen käsityksen mukaan annokset ovat aivan liian pieniä ja niitä tarjoillaan aivan liian harvassa. Kun se on muutamassa sekunnissa tyhjentänyt kuppinsa ja istuu odottamaan lisää, sen katseesta on selkeästi luettavissa, että äskeinen annos oli vain maistelukappale, minkä jälkeen sen OIKEA annos tulisi tarjoilla. Valitettavasti sitä ei ole vieläkään kuulunut.