Käärme paratiisissa

Hera teki välittömästi tuttavuutta paikalliseen eläimistöön, sillä mökin edessä olevalla ruohomatolla paistatteli päivää toukokuisen auringon lämmössä iso käärme. Pentu suuntasi reippaasti jolkottaen suoraan sitä kohti, tajuamatta, mikä sitä odotti. Onneksi ennätimme napata koiran syliin, ja käärme luikersi piiloon rantakivien väliin. Näimme siitä sen verran, että totesimme sen olevan vaaraton. Olemme tottuneet yhteiseloon rantakäärmeiden kanssa, mutta joka kerta sitä säikähtää, etenkin, kun tontillamme vierailee myös kyitä, jotka, häpeän tunnustaa, listin surutta, mikäli kiinni saan. Tarha- ja rantakäärmeet ovat rauhoitettuja, eikä niistä ole muuta haittaa kuin satunnaiset sydämentykytykset, kun ne yhtäkkiä lähtevät luikertelemaan editsesi tassutellessasi kaikessa rauhassa huussille.

Pari kesää sitten koetimme rauhaomaisin keinon päästä eroon liiallisista luikertelijoista, sillä ne alkoivat käydä liian tuttavallisiksi. Joka kerta, kun oven avasi, portaalla oli sievä kieppi, joka paistatteli auringossa. Kellarin kivijalan seinusta sekä puupino olivat myös suosittuja paikkoja.

Kehityin varsin taitavaksi käärmeiden pyydystäjäksi. Aseina minulla oli hanskat, Fiskarsin oranssilapainen harava ja kannellinen ämpäri.

Tanssin kuin matadori käärmeen ympärillä estäen haravalla sen karkaamisen. Kun sitä oli väsyttänyt pari minuuttia, oli se helppo ohjata ämpäriin haravan avulla. Äkkiä kansi päälle. Sitten autoon ja ajoimme viitisen kilometriä eräälle metsäaukiolle, jossa laskimme ne vapaaksi. Sen verran ekalla kerralla jännitti, etten uskaltanut pitää ämpäriä autossa, vaan roikotin sitä kädessäni avonaisesta ikkunasta.

Kaiken kaikkiaan kuskasimme pois neljä käärmettä, mutta hetken päästä tontille jäänyt yksinäinen kävi hakemassa uuden puolison itselleen. Ne munivat kompostiin ja nauttivat olostaan, joten totesimme pelin hävityksi. Sittemmin niihin on tottunut, kun tietää, missä ne oleskelevat, niin ei tarvitse säikähtää. Lähemmin tarkastelemalla ne ovat varsin kauniita ja sympaattisia otuksia.

Sissielämää

Vietämme kesät mökillä, joka sijaitsee kolmen vartin ajomatkan päässä kotoamme. Mökki ei ole talviasuttava, mutta mikäli omaa sopivassa määrin sissihenkeä ja nauttii alkeellisista oloista, voi siellä viettää viikonloppuja keväästä pitkälle syksyyn.

Lähdimme pennun kanssa heti seuraavana päivänä viikonlopuksi mökille perjantaisen työpäivän jälkeen. Koko ikänsä koiria kasvattanut työkaverini sanoi, että hän ei yleensä jakele neuvoja, ellei joku niitä pyydä, sillä näkemyksiä ja koulukuntia koirien hoitamisessa on yhtä monta kuin on neuvojen antajia. Mutta yhden neuvon hän halusi antaa: pitäkää pentu vapaana, jotta sen leimautuminen alkaisi heti, sillä myöhemmin on liian myöhäistä. Luoksetulokasvatus alkaisi siis ensimmäisestä päivästä. Kuuntelin näitä viisaita sanoja, sillä halusin välttää kaikki mahdolliset Merryn kanssa tehdyt virheet.

Verannan maton reuna purkautuu mukavasti kun oikein yrittää

Viikonlopuksi tarvitsee uskomattomat määrät tavaraa, kun kaikki pitää tuoda kaupungista, juomavettä myöten. Tällä kertaa tavaraa oli vieläkin enemmän, sillä pakkasimme mukaan koiralle sen pedin, ruokaa, kipot ja muut vermeet.

Omasta pedistään se ei välittänyt tippakaan, vaan väsähdettyään se hakeutui ulko-oven lähellä olevan naulakon alla olevien kenkien ja saappaiden metsään. Jalkineiden joukkoon oli pudonnut henkarilla roikkunut hupparini. Se nukahti hupparini päälle, puoli koiraa kumolleen kaatuneen ison Kontio-kumisaappaan varren sisälle. Merkillisintä oli, että se ei edes yöllä tullut itkemään sänkymme viereen, vaan nukkui koko yön samassa paikassa.

Kuin jouluaatto

Haimme Heran kotiin torstaina 9.5 iltapäivällä. Mukaani lähtivät malttamattomina odottavat kotona asuvat kaksi nuorinta lastamme. Perillä saimme ohjeet, repullisen tavaraa ja laadimme asiaankuuluvat paperit. Kerroin kasvattajille käyneeni jo ottamassa koiralle vakuutuksen, mistä he olivat mielissään. Tyttäreni nosti koiran syliinsä, poikani laittoi sille pannan ja niin oli aika lähteä.

Saimme lämpimät onnen toivotukset, minkä jälkeen meidät patistettiin lähtemään pitkittämättä tilannetta sen kummemmin, sillä pennun muuttaminen uuteen kotiin oli heille kova paikka, vaikka niin sen pitikin mennä.

Huomasin, että minuakin alkoi itkettää, kun kasvattaja pyyhki kyyneleitään. Hän kertoi, että ne kaikki olivat kuin hänen lapsiaan ja hän vannotti, että pitäisimme yhteyttä. Minusta tuntui turvalliselta lähteä kotiin tuon uuden ihmeen kanssa, kun tiesin, että voisin soittaa milloin vain ja kasvattaja halusi aktiivisesti olla mukana seuraamassa koiran kasvua ja kehitystä.

Heran ensimmäinen päivä meillä

Hera uikutti sydäntä raastavasi koko automatkan ja tyttäreni sanoi, että meidän on vietävä se takaisin, kun se itkee. Ihmismäiseen tapaan ajattelimme, että eläin kokee kuin me, ja minun ei käy kiistäminen, ettenkö tuntenut jokaiselle äidille tuttua kouraisua sydänalasta miettiessäni, miltä minusta tuntuisi, mikäli joutuisin eroon jostakin lapsestani.

Koiran uikutus lakkasi onneksi heti meidän kotiin tultuamme. Se nuuski innoissaan kaikki paikat, pissasi lattialle, sanomalehden viereen, luonnollisestikin, ja alkoi jahdata pientä palloa, jonka löysimme kasvattajan meidän mukaamme pakkaamasta repusta, joka tyhjentäminen tuntui kuin jouluaatolta.