Saisinko ruokalistan

Heran ensimmäinen vuosi meillä oli syömisen osalta varsin vaihteleva. Pentuna se ei suostunut syömään turvotettuja nappuloita, vaikka niitä sille saamiemme ohjeiden mukaan piti tarjota. Välillä meni päiviä, että se ei muuta kuin kävi kupilla tuhahtamassa viikon ruokalistalle. Eläinlääkäri lohdutteli rokotuksissa käydessämme, että jos koira kasvaa ja kehittyy, kuten Hera teki, ei syömättämyydestä ole tarpeen huolestua. Eihän eläimetkään luonnossa välttämättä syö joka päivä. Niine hyvinemme päätimme olla huolestumatta Heran nirsoilusta. Välillä yritin muistaa ottaa kupin pois, jos ruoka ei kelpaa ja tarjota sitä sitten jonkun ajan kuluttua uudestaan. Välillä taas unohdin tämän hyvän ohjenuoran, ja ruokaa oli kupissa tarjolla koko päivän.

Herkuille Hera oli perso ja koska se ei syönyt ruokaa, meistä tuntui, että täytyyhän sen raukan jotain saada, joten paistoin lohta, jauhelihaa ja muuta ihanaa, joka kyllä kelpasi. Tämän lisäksi se sai ruualta ylijääneitä lihanpaloja. Taisinpa hauduttaa sille jopa oman karjalanpaistinkin,  kun se siitä vaikutti pitävän niin kovin.

Siis saako täällä ruokaa vai ei?

Heralla oli hassu tapa piilottaa ruokansa ja syödä se myöhemmin. Mikäli olimme sisätiloissa, se jemmasi ruokaa huonekaulujen taakse, mattojen alle tai kenkiin. Joskus se jätti ruuan lattialle ja työnsi kuonollaan ilmaa sen päälle, aivan kuin olisi peitellyt sen johonkin kuoppaan. Välillä syötin sitä kädestä, mikä tuntui jo hemmottelun huipulta, mutta jos sen sai syömään, niin olin valmis tekemään niin. Parhaiten Hera söi, kun ruuan tarjosi lattialta, eikä kiposta.

Vasta sen toisena kesänä sen ruokahalu heräsi. Varsinkin iltaisin mökillä se istui samalla kellonlyömällä sen kaapin luona, jossa ruoka oli. Se tuijotti kaappia tiiviisti, vilkaisi syyttävästi olkansa yli meitä päin ja jatkoi sitten kaapin tuijottamista. Tämän jälkeen se alkoi itkeä hiljaa, jälleen vilkaisu olan yli, vähän kovempaa vinkumista, kunnes tajusimme tarjoilla sille iltamuonaa. Nykyään se syö hyvällä ruokahalulla kaksi kertaa päivässä, mutta nirsoilee yhä, jos kipossa on jotain pehmeää ja mössömäistä. Se ei halua tunkea sinne kuonoaan, vaan syö mieluten nappuloita. Jauheliha menee myös hyvällä ruokahalulla, mutta se on tarjoiltava pieninä paloina ja lattialta.

Herkut ovat sitten aivan erikseen. Hera on hulluna sille tekemiini nameihin, jotka useimmiten ovat pieniksi paloiteltuja ja paistettuja kuutoita broilerin sydäntä, maksaa ja kivipiiraa.  Toinen varma hitti on pieniksi kuutioidut nakit.

Minun oli pakko ottaa kunnon järeät aseet käyttöön sen houkuttelemiseksi, kun se vain muutaman kuukauden ikäisenä tajusi, että sillä on oma tahto ja että minua ei todellakaan tarvinnut totella.

Sloppy Joe

Äitini kuoltua kaksi vuotta sitten tein varmaankin jonkinlaista välitilinpäätöstä, jonka tuloksena päätin ottaa koiran, vain muutaman päivän intensiivisen pohdinnan tuloksena. Toukokuun alussa 2013 meille tulleen Heran jälkeen tuntuu, kuin kaikki olisi muuttunut ja saanut omanlaisen merkityksensä.

Heran ja vuoden päästä sitä seuranneen Selman myötä olen kokenut paljon uutta, saanut elämääni erilaista sisältöä ja ne ovat sopivasti täyttäneet sitä tyhjiötä, jonka huomasin hiipivän taloomme, sen autioituessa lapsista. Yksi toisensa jälkeen jälkikasvu muutti kotoa, ja jäljellä oleva pahnanpohjimmainen ei paljoakaan vaikuta tarvitsevan meitä muuhun kuin jääkapin täydentämiseen.

Laiskana ihmisenä olisin ilman koiria parkkeerannut työpäivän jälkeen sohvaan, mistä liikkelle lähteminen olisi ollut vain satunnaista. Nyt ulkoiltua tulee päivittäin ja koirien kanssa tulee tehtyä pitkiäkin lenkkejä, milloin metsässä, luontopoluilla ja niin edelleen. Lisäksi melkein päivittäiseen rutiiniin tullut koirapuistoilu on tutustuttanut minut kymmeniin uusiin ihmisiin, enkä ikinä olisi uskonut saavani lyhyessä ajassa niin paljon uusia tuttavuuksia, joista osasta on tullut jopa ystäviäni.

Muutama viikko sitten tulin pahkuneeksi vakiopuistossa eräälle tutulle koiranomistajalle turhautumistani siitä, että koulujen kesäloma oli ovella, eikä keskimmäisellä pojallani ollut tietoakaan kesätöistä, sinnikkäistä yrityksistään huolimatta.

Hera ja Pinto

Olin tutustunut tähän ikäiseeni koiranomistajaan koirapuistossa. Heidän perheeseensä oli vuosi aikaisemmin tullut ulkomailta sekarotuinen koira, Pinto. Muiden koiranomistajien kanssa, varsinkin jos kohtaaminen oli vain satunnainen, tuli puhuttua lähinnä korista tai päiviteltyä säätä. Pinton emännän kanssa vähitellen tutustuttuamme olimme tulleet puhuneeksi paljon muutakin, ja lopulta taisimme tietää toisistamme varsin paljon. Tiesin hänen ja hänen miehensä pyörittävän ravintolaa ja tulin lohkaisseeksi, että olisiko heillä vaikka kerran viikossa pihan lakaisua, vessojen pesua tai muuta ahkeralle parikymppiselle nuorukaiselle. Pinton emäntä kuunteli minua pää kallellaan ja kyseli, oliko pojalla keittiökokemusta. Ei voinut valehdella hänellä olevan, mutta tiesin pojan olevan käytännön ihminen ja kuin viimeisenä oljenkortena muistin hänen olleen useita jouluja kiireapulaisena kauppahallin Herkkunuotan kellarissa kaloja graavaamassa.

Miten pieni asia saattoikaan saada ison merkityksen. Pinton emäntä sanoi, että se riittää suositukseksi hänelle, minkä jälkeen hän soitti puhelun. Puhelun päätteeksi hän katsahti minuun ja sanoi että kokeillaan, josko pojasta olisi keittiöhommiin ja sanoi, että poikani on tervetullut perjantaina kello 12 kokeeksi. Hämmennykseltäni en osannut oikein kiittääkään, sillä tunsin onnen kyyneleiden polttelevan silmäkulmiani.

Ilman kahta kirppusirkustani en luultavasti koskaan olisi tullut tavanneeksi Pintoa ja sen emäntää. Yhteenkään lähettämäänsä työhakemukseen poikani ei ollut saanut edes vastausta, mutta tämä ihminen antoi sattumalta koirapuistossa tutustuneen kanssasiskon lapselle mahdollisuuden.

Tuollaiset ihmiset ovat harvassa, mutta yksi osui kohdalleni.

käykää tutustumassa: Sloppy Joe

Kuinkas sitten kävikään?

Puoliksi suunniteltu on hyvin, tehty, sanotaan. Meillä tämä sanonta ei Selman kohdalla aivan pitänyt paikkaansa. Olimme kyllä suunnitelleet toisen koiran ottamista enemmän kuin tarpeeksi ja valmistautuneet siihen mielestämme perusteellisesti. Ja kun osoittautui, että meille tulisi pentu jo huhtikuussa, eikä vasta kesälomien alettua, olimme jopa varautuneet siihenkin. Nuorempi tytär kykenisi kaitsemaan koiria päiväsaikaan, kun olisimme töissä, sillä hän valmentautui pääsykokeisiin.

Tässä kohtaa tämä suunnitelma sitten menikin metsään. Tyttäreni ovat molemmat nopeita käänteissään ja tekevät ratkaisuja, joita he kyllä pohtivat perusteellisesti, mutta joista ei aina keskustella äidin kanssa. Päätöksistä ilmoitetaan. Niin tälläkin kertaa.

Hera mökin rappusilla, takajalat vähän harittaa...

Tiesimme, että hän suunnitteli yhteen muuttamista poikaystävänsä kanssa, mutta ajattelimme sen konkretisoituvan aikaisintaan kesällä ja viimeisintään syksyn opintojen kynnyksellä. Niinhän me luulimme. Intoa uhkuva tytär kertoi heidän löytäneen unelma-asunnon ja että muuttokuorma siirtäisi hänen tavaransa lapsuudenkodista huhtikuun alussa.

Päivä kerrallaan, ajattelin. Ja niin me teimme. Haimme Selman pääsiäisviikolla maanantaina. Onni onnettomuudessa oli se, että olin kipeä, enkä kyennyt olemaan töissä, joten Selman ja Heran vahtiminen sen viikon päivien osalta ei olisi mikään ongelma.

Sairastin aina kiirastorstaihin asti ja onneksi oloni koheni niin paljon, että kykenimme lähtemään pääsiäiseksi mökille, kuten olimme suunnitelleet.

Selma ensimmäistä kertaa mökillä, rappuselle väsähtäneenä

Aivan kuten Heran kanssa, Selmakin viettäisi siis ensimmäisen viikonloppunsa perheessämme mökillä. Tällä kertaa olimme jo paljon viisaampia kuin vuosi aikaisemmin, kun helatorstaina suunnistimme 8 viikkoa vanhan Heran kanssa mökkeilemään. Tuolloin meillä oli mukana ruuan lisäksi sänky, peitto, leluja ja muuta härpäkettä. Joita yhtäkään ei olisi tarvittu. Asian hölmöyttä alleviivasi se, että raahasin tuon ylimääräisen tavaran mökillemme, jonne jo välttämättömien tavaroiden raahaaminen on haaste, sillä emme pääse autolla perille asti, vaan kaikki, juomavettä myöten, on konkattava polkua pitkin, alas jyrkkää mäkeä, satakunta metriä. Ja sitten kammerrettava takaisin kaikkine kimpsuineen ja kampsuineen ylös tuota rinnettä, mikä on raskaampaa kuin voisi kuvitella.

Koska Hera vähät välitti mukana tuomastamme pedistä ja löysi nukkumapaikan kumollaan olevasta Kontio-saappaasta, ajattelimme päästä helpommalla ja varasimme Selmaa varten mukaan vain ruokaa. Jätimme kotiin jopa sen oman lelun, jonka kasvattaja oli pannut mukaan pentureppuun. Tuon nallen tarkoitus oli lievittää koti-ikävää, sillä siinä oli sisarusparven ja emän tuttu haju. En tiedä, auttoiko se, sillä Hera omi tuon nallen heti kättelyssä ja piilotti sen visusti, pennun ulottumattomiin.