Karkuun!



Kukkulan kuningatar

Hera alkoi varsin nuorella iällä tutkia lähiympäristöään ja nopeasti se laajensi reviiriään mökkitontiltamme naapuriin, sitten seuraavaan ja lopulta kylille. Tai, no, ei ihan samana kesänä. Ensimmäisen kesän alussa, toukokuussa 2013, se tutkaili ympäristöään ja pysytteli meidän lähellämme. Pari kuukautta myöhemmin sen ollessa vain vajaat puolivuotias, oli pienestä pennusta kehittynyt uhmaikäinen riiviö. Päiväsaikaan halutessaan päiväunille se uikutti surkeana mökin oven takana, katsoi välillä anellen olkansa yli, että tulisiko joku avaamaan, minkä jälkeen se jatkoi oven tuijottamista, aivan kuin sen saisi auki katseen voimalla. Sisälle päästyään se veti hirsiä tuntitolkulla nauttien mökin hiljaisuudesta. Ulkona se ei saanut nukuttua, kun tuulenvire heilutti hännänpäätä tai kärpänen surisi lähistöllä.

Illan hämärtyessä kesäyöksi se halusi päästä ulos, ja tein muutaman kerran sen virheen, että laskin sen ovesta iltapissalle kuvitellen sen tulevan äkkiä takaisin. Muutaman kerran tehtyäni sen erheen tajusin, että sitä ei voisi laskea vapaana iltahämärään vaan viimeiset pissitykset täytyi tehdä remmissä, jotta sen saisi takaisin sisälle.

Jos sen erehtyi laskemaan vapaana, se singahti kuin ohjus hämärtyvään iltaan, juoksi ympäri tonttia, haukkui taukoamatta, jahtasi hädissään pakoon yrittäviä räkättirastaita ja loikki omenapuiden runkoa vasten koettaessaan päästä lintujen perään.

Vaikka kuinka huusi ja maanitteli, se ei korvaansa lotkauttanut. Eikä valoisassa kesäyössä halunnut kamalasti kiljua koiran perään, sillä ääni kantoi tyyntä vettä pitkin koko naapurustoon. Riitti, että russelinperkele haukkui villiintyneenä mahtavasta räksäjahdista.

Jos menimme sisälle ja panimme oven kiinni, kuului verannan lattialaudoilla kipitystä. Hera tassutti oven taakse, ja kun avasimme oven laskeaksemme sen sisään, se lähti häntä viidentenä jalkana karkuun. Välillä se pysähtyi pari metriä ovesta, heittäytyi haastavaan asentoon etujalat maahan ja pylly pystyyn. Ja jos liikahdinkaan, se pinkaisi yöhön.

Ainoa tapa huijata se sisälle oli, että antoi sen kuvitella meidän olevan sisällä, jotta se ilmestyisi oven taakse. Toinen meistä olikin salaa hiipinyt ulos takaovesta ja kun Hera oli verannalla, oli sen pakotie helppo sulkea.

Onneksi linnut hiljenivät loppukesästä, sillä naapurimme eivät varmaankaan nauttineet, kun avoimesta ikkunasta kantautui puoli kolmelta yöllä Heran haukkuminen ja ulvonta, kun se nautti täysin siemauksin Suomen yöttömien öiden ohjelmatarjonnasta.

Kesää odotellessa

Näin sydäntalven pimeässä on kiva fiilistellä kesämuistoissa ja haaveilla tulevasta kesästä. Kesien ehdottomiin kohokohtiin kuuluu totta kai veneily. Jollekulle tuo sana merkitsee kesää avomerellä purjehtien, toiselle vauhdin hurmaa moottoriveneen kyydissä. Meillä se ei ole kumpaakaan.

Meillä on vaatimaton alumiininen soutuvene, jossa on muutamaheppainen perämoottori. Useimmiten soutelemme kotilahdella ja nuohkaamme rantaruovikkoja, joista löytyy esimerkiksi ajopuita, jotka hinaamme rantaan kuivumaan. Löyly tuntuu, jos mahdollista, entistäkin makoisammalta löytöpuilla lämmitettynä ja kaupan päälle tulee tuoksu: ruovikosta rantamutaan hautatuneiden ajopuiden polttaminen vapauttaa ilmaan vienon mudan ja levän aromin.

Heran lempipaikka, veneen perätuhdolla odottamassa lähtöä

Jos halajamme kotivesiä pitemmälle nykäisemme käyntiin kiinalaisen perämoottorimme. Vakioajeluita on muutamia: ajamme jompaankumpaan kahdesta suunasta, jonne kotirannastamme pääsee, parikymmentä minuuttia yhteen suuntaan ja saman verran takaisin. Tai sitten ajamme lähellä olevan isohkon saaren ympäri, myötä- tai vastapäivään.

Vanhan sahan rantaviiva

Kerran kesässä täytyy myös vierailla muutaman kilometrin päässä olevalla vanhalla sahalla, jonka toiminnasta kielii enää rantaviivaa nuolevien vedenalaisten lautojen piikkimatto.

Hera nauttii veneilystä, se koettaa vihjailla haluavansa vesille viettämällä aikaansa rantaan vedetyssä veneessä. Eikä Selmaakaan tarvitse kahta kertaa houkutella, kun teemme lähtöä.

Hera ja Selma

Veneemme on kuitenkin sen verran pieni ja kahden aikuisen, kahden koiran, perämoottorin ja bensatankin painosta venee ui aika syvällä, joten vesille lähdetään vain aivan tyynellä. Vähäinenkin aallokko saa veden roiskumaan veneeseen ja kaikki tulevat kotiin litimärkinä. Tyynellä ilmalla, auringon paisteessa on kiva pöristellä lähivesillä, sillä merellä on aina vähän viileämpää, kun keskipäivän helle on pahimmillaan. Alumiinirungossa on vain se huono puoli, että se tuntuu välillä kuumalta kuin paistinpannu. Viime kesänä ei tätä ongelmaa kylläkään ollut, hellepäiviä oli vain muutama ja tuulisia päiviä niin paljon, että suunnittelemamme venereissut kutistuivat muutamaan.

Selma nuuhkii ruovikon hajuja

Heralla on pienet pelastusliivit yllään, kun lähdemme vesille, sillä sen on tapana tasapainoitella veneen laidoilla tai seistä kokassa, takatassujen varassa. Kertaakaan se ei ole pudonnut veneestä, vaikka sen touhu välillä uhkarohkealta näyttääkin. Ainoat kerrat, kun näin on käynyt on, kun vene on ollut laiturissa ja se on arvioinut etäisyyksiä väärin loikatessaan rantaan tai kun jalka on livennyt liukkalla metallipinnalla sen ponnistaessa veneestä.

Selmalla ei ole liivejä, sillä sen on niin kuuma, että merellä ollessamme joudun kastelemaan pyyhkeen, jonka laitan sen selkään ja pään päälle viilentämään oloa. Toinen kostea pyyhe on veneen lattialla, joka on ajan ja sään haalistama, mutta silti niin tumma, että se imee auringon säteiden lämmön itseensä. Selma nuuhkii ilmaa, puolelta toiselle silmät sirrillään ja nauttii matkasta.

Turkispäällysteinen barometri

Sisäsiisteys on monien pennunottajien päällimmäinen huolenaihe, keskustelunaihe ja etenkin päämäärä. Selman kohdalla onnistuimme kuin oppikirjasta, se oli 16 viikkoisena täysin sisäsiisti. Olin siis ääreistään tyytyväinen onnistumiseeni, sillä olin kiikuttanut sitä ulos aina, kun se oli syönyt, herännyt, leikkinyt eli käytännössä tasaisin väliajoin odottamatta sitä, että siltä pääsisi vahinko. Ja näin ollen se on myös oppinut, että jos on hätä, se menee ovelle ja raapaisee kovaa isolla tassullaan ovea, mistä kielii siihen ajan myötä tulleet komeat jäljet.

Heran kohdalla opetus on mennyt perille, no, miten sen nyt sanoisi, vaihtelevasti. Ensinnäkin se kuseksi sisälle vielä lähemmäs vuoden ikäisenä. Aina silloin tällöin. Lähinnä näin tapahtui aamuisin, kun se heräsi yöuniltaan. Koetin olla tarkkana ja kuulostella, milloin kuului pienten tassujen tepsutusta, sännätä sängystä, napata koiran kainalooni, minkä jälkeen vaatetin sen mitä vaatetin ja koira pissille.

Hera sohvannurkassa

Mutta kun tämä parin kilon karvaleili oli niin hienotunteinen, ettei halunnut herättää meitä. Se hiipi hiljaa, tyhjensi rakon, minkä jälkeen oli kevyt olo pomppia makuuhuoneen ovella olevaa porttia vasten. Herätkää.

Onneksi se pikkuhiljaa jätti tämän tavan. Tai no joo…

Pari kertaa on käynyt niin, kun tällä terrierinperkeleellä on uhma päällä, että se tuijottaa haastavasti, minkä jälkeen se tassuttelee pari askelta jonkin maton luo, nostaa jalkaansa ja likistää pissat, keskelle mattoa. Puolustukseksi sanottakoon, että tätä tapahtui muistaakseni kahdesti ja toisella kerralla olin niin hereillä, että karjuin kaikki painokelvottomat sanat samalla kun se näin teki, minkä jälkeen uhmakuseskelua ei ole ollut.

Jotain hyötyäkin Heran mielenkiintoisesta vessakäyttäytymisestä on: meidän ei koskaan tarvitse katsoa ikkunasta tai lämpömittarista, onko ulkona kylmä tai sataako tai onko ylipäätään niin sanottu koiran ilma. Sen tietää siitä, että Hera on käynyt väkertämässä pienet kakat joko eteiseen tai työhuoneen nurkkaan. Uusimpana ilmiönä on juuri talvikelillä se, että se aamupalan jälkeen käy pissillä eteisessä, vaihvihkaa, minkä jälkeen se kiireen vilkkaa kipittää takaisin sohvan lämpimään, huovan alle ja katsoo sieltä hyvin hämmästyneenä, että miten niin pitää mennä ulos, mä kävin jo.