Niistä marjoista vielä

Kuten jo aikaisemmin kerroin, Selma rakastaa marjoja, hedelmiä ja itse asiassa kaikkea syötävää. Raaka kurkku ei mene niin hanakasti ja selleri jäi syömättä. Mutta hedelmät ja marjat, ne ovat niitä parhaita. Tähän mennessä suurimmiksi herkuiksi on osoittautuneet mansikat ja vesimeloni.

Kesän jälkeen emme saaneet melkein lainkaan karviaissatoa talteen, sillä Selma tyhjensi pensaat hyvin järjestelmällisesti. Muutaman litran poimin häthätää talteen, nekin puoliraakoina, joten niistä ei sitten meille paljoa iloa ollutkaan.

Sohvassakin voi matkustaa

Kun karviaiset ja muut marjat oli tyhjennetty pensaista, kypsyi pihamme luumusato sopivasti. Selmaa piti vahtia todella tarkasti, ettei se lopsinut suuhunsa luumuja muutamaa enempää. En varsinaisesti pelännyt niiden vatsaa löystyttävää vaikutusta kuin sitä, että niiden kivet tukkisivat suolen.

Kaikkien herkkuvarastojen pikkuhiljaa tyrehdyttyä löytyi onneksi uusi runsaudensarvi. Kävelylenkkireittien varrella saattoi pysähdellä lukuisia kertoja tyhjentämään marja-aronioita, joiden sato oli runsas. Pensaassa nuokkuvat raskaat marjatertut on helppo riipiä suuhun, kun ei edes tarvitse vältellä piikkejä, joita karviaisissa on. Ja satoa on todellakin tarjolla, sillä monet kerrostaloyhtiöt käyttävät aronioita aidanteinaan.

Odottamaton takaisku aroniasadon kanssa oli kuitenkin se, että ne maistuivat myös linnuille. Selma oli todella hölmistyneen oloinen, kun lähdimme tavanomaiselle kävelyllemme. Se suuntasi totuttuun tapaansa katumme toisella puolella, viistosti talostamme olevalle kerrostalolle, jonka autotallien seinustoilla kasvoi aroniapensaita. Niistä pensaista se oli tottunut hakemaan lenkin alussa evästä ja sitten päätteeksi pientä huikopalaa. Nyt se tuhisi ja komusi pensaissa, joissa ei ollut marjan marjaa, vaikka ne edellisenä iltana olivat vielä olleet varsin täysiä. Mitä todennäköisimmin muuttopuuhissa ollut tilhiparvi, urpiaisparvi tai muu vastaava oli tyhjentänyt pensaat viimeistä marjaa myöten.

Selma ei antanut tilanteen kuitenkaan hämmentää itseään kovinkaan kauaa. Se nosti päänsä, nuuhki vasemmalle ja oikealle, minkä jälkeen se alkoi päättäväisesti puskea toisaalle. Osoite selvisi muutaman kymmenen metrin päässä, kun se onnellisena sukelsi ruusupensaikkoon, jossa se alkoi rouskutella ruusunmarjoja ja kiulukoita.

Herkuttelusesonki jatkui vielä pitkään, kun Selma tajusi, että pakkasen puremat pihlajanmarjat eivät olleet lainkaan pöllömmän makuisia.

Iik, meille on muuttanut hiiri!

Joululomareissun ajan koirat olivat pari päivää hoidossa muutaman kilometrin päässä olevassa hoitolassa. Tätä ennen Selma ja Hera ovat olleet koirahoitolassa yhden kerran, tällöin toisessa paikkaa. Sekin oli varsin hyvä hoitola, etenkin kun niillä on isot koiratarhat ja ihan koiria varten tehty rakennus siisteine koppeineen. Emme kuitenkaan vieneet koiria sinne tällä kertaa, sillä se on puolen tunnin ajomatkan päässä ja koska tässä lähellä olevassa hoitolassa sattui juuri olemaan kaksi peruutuspaikkaa, päätin varata ne, sillä Turun seudulla hoitopaikat olivat juhlapyhän vuoksi kortilla.

Reissussa ollessamme ostin koirille nuo aiemmin mainitsemani valot. Mutta löysin muutakin: laservalon.

Missä se hiiri on?

Olin lukenut, että se voi olla hyvä leikkikalu, mikäli koira sen päälle ymmärtää. Sen kanssa pitää vain olla varovainen, ettei härnää koiraa eikä läkähdytä sitä aivan kokonaan.

Selma ei valosta piitannut, sillä kun ei ole riistaviettiä. Hera taas oli saada täydellisen halvauksen, kun se näki sen punaisen pilkun ensimmäisen kerran. Tietenkin oli niin ajattelematon, että näytin sitä sisällä, minkä seurauksena se juoksi kuin sille olisi pantu herhiläinen hännän alle. Eteiseen, keittiöön, olohuoneeseen, verannalle. Kaikki matot rutussa. Päätin panna valon pois muutaman minuutin leikkimisen jälkeen. Loppu ilta sujui siten, että Hera etsi sitä saamarin pientä punaista hiirtä, joka meille oli muuttanut.

Toisaalta se valo osoittautui mitä mainioimmaksi keksinnöksi, kun tammikuussa iski paukkupakkaset. Hera ei olisi mennyt ulos laisinkaan ja kun sen sinne sitten talvitamineissaan kantoi, se ei suostunut hievahtamaankaan paikoiltaan, seisoi vain kyyryssä ja nosteli tassujaan. Mutta kun koirapuistoon otti mukaan tuon valon, se juoksi kuin vimmattu sen perässä pitkiä lenkkejä. Ja pysyi lämpimänä.

Ja jälleen kerran Heralla oli yllätys varattuna: se juutas tajusi muutaman kerran jälkeen, mistä se valo tulee. Olin ripustanut sen pienen kynän kokoisen valonlähteen avainnauhaan, josta se roikkuu eteisessä. Tai on taskussani, käsilaukussani, hyllyllä, missä vain. Hera tietää tarkalleen, missä se on ja istuu tuijottamassa sitä kohtaa, aivan kuin katseen voimalla saisi sen alas. Puistossa se vahtaa kättäni ja sitä, milloin se ohut valokiila syttyy. Ei sitä, milloin punainen valopiste ilmestyy johonkin maahan.

Toisaalta on hyvä, että se tajusi, missä se hiiri asuu, sillä ensimmäisillä kerroilla puistossa, kun meillä oli valo mukana, Hera oli sitä mieltä, että kotiin ei lähdetä, ennen kuin se hiiri on saatu kiinni.

Helinä-keiju

Heran turkki kasvaa aika äkkiä holtittoman näköiseksi, se kun on karkeakarvainen. Saan sitä itse pidettyä jonkin verran kuosissa nyppimällä sormin, nyhtämällä trimmausveitsellä ja siistimällä häntää ja tassuja saksin. Nyt meille on muodostunut tavaksi, että kutsun kasvattajan sisaren apuun, kun tarvitaan tehotrimmausta. Jenni parturoi Heran kahdesti vuodessa, kesän korvilla ja joulukuussa.

Ennen trimmausta

Jälkeen....

Joulukuu oli todella lämmin, joten trimmauksesta ei sinänsä seurannut mitään käytännön ongelmaa, vaikka Hera minun silmissäni näytti lähinnä pakastekanalta, niin naku siitä tuli. Mutta hieno. Ettenpä sanoisi jopa hieman tyttömäinen siihen katupoikalookiin verrattuna. Vaikkakin minun täytyy myöntää, että sen enemmän trasselia kuin russelia muistuttava olemus puhuttelee minua.

Joulun 2014 ja 2015 lahjat kasvattajalta

Trimmaus joulun alla hoituu hyvin samalla kertaa, kun kasvattaja käy tuomassa jo perinteeksi muodostuneen jouluterveisensä. Tällä kertaa paketista kuoriutui meille ihana kynttilä, jossa oli Heran kuva (en usko, että raaskin sitä polttaa) ja Heralle punaista vakosamettia oleva pitkäraajainen pehmonalle, jonka sisällä oli vinku. Vastalahjaksi annoin itse tekemäni tontun.

Tällaisen tontun annoin heille lahjaksi

Minun täytyy tunnustaa, että annoin Heralle sen lahjan heti heidän lähdettyään. Selitin tämän siten järkevästi, että koska olisimme jouluaattona reissussa, emme voisi näin ollen antaa sitä juuri oikeana ajankohtana. Tosiasiallinen selitys oli se, että se oli bongannut paketin meidän eteisen pöydältämme, eikä suostunut jättämään sitä hetkeksikään näkyvistä. Sitä paitsi Hera oli aika närkästynyt kaikesta nyhtämisestä, leikkaamisesta ja nyppimisestä (kun pyllykin oli ajeltu koneella) ajattelin lepytellä sitä paketin avulla. Selma parka katsoi vierestä, kun Hera retuutti uutta leluaan tyytyväisenä.

Kuten jo kerroin, olimme poissa joulunpyhät ja koirat olivat hoidossa kotimme lähellä olevassa hoitolassa, Nassu ja Tassu. Kotiin palattuamme oli tuliaisten aika: molemmat koirat saivat pienet vilkkuvalot, jotka kiinnitetään pantaan. Aikaisemmat ovat hävinneet sen siliän tien, koska niiden ripustuslenkki on ollut liian heiveröinen. Näissä uusissa kiinnitin oli järeämpi, joten toivoin niiden todellakin pysyvän tallessa kevääseen. Yllätys oli suuri kun kiinnitin ne kummankin pantaan ja painoin nappia: kellertävänvalkoisen valonpilkahduksen sijaan nämä valot vilkkuvat punaista, vihreää ja sinistä.

Koirapuiston pimeässä näky on aika hellyttävä: pimeässä liikkuu tuikkivat tähdet, kuin Helinä-keijut lentelisivät ympäriinsä.