Tiedän, mitä en halua

Mikäli ei tiedä, mitä haluaa, on hyvä aloittaa määrittelemällä, mitä ei halua. Näin saa valikoimaa rajattua edes jonkin verran.

Kennelliiton sivuilta ja heidän pentuvälityksensä avulla aloin haarukoida mahdollisia rotuja. Suljin pois kaikki kookkaat koirat (jollain tapaa tuntui, että mitä isompi, sitä enemmän siinä on töitä...nyt tuo päätelmäni tuntuu melkeinpä huvittavalta)

Karsin mahdollisten ehdokkaiden joukosta kaikki puhtaasti metsästykseen suuntautuvat lajit, sillä sellainen harrastaminen ei ollut meidän juttumme. Listalta putosivat myös kaikista pienimmät koirakaverit.

Sisareni oli hiljattain hankkinut perheeseensä koiran, ensimmäisen omansa. Heidän valintansa oli yorkshirenterrieri, joka terrieriydestään huolimatta oli minusta selkeästi kääpiökoira, jollainen tuntui liian pieneltä.

Jatkoin rotujen rajaamista. Meillä oli miehen kanssa selkeät omat mielipiteemme siitä, mikä oli suosikki ja mikä selkeästi valikoitui ei-listalle. Kauneushan on katsojan silmissä ja ei käy kiistäminen, etteikö koiran ulkonäkö oli luonteenominaisuuksien ohella tärkeä valintaperuste.

Välillä keskustelumme muistuttivat sitä, kun lapselle piti valita nimi. Molemmilla oli vahva näkemys siitä, mitkä nimet kuuluivat järkkymättömien inhokkien listalle. Tähän ei löydy koskaan mitään järkiperustetta, vaan mielikuvat muotoutuvat matkan varrella kohtaamiemme ihmisten perusteella. Jonkun nimen assosioi entiseen luokkakaveriin, jota ei voinut sietää. Tai siihen koulun kauneimpaan tyttöön. Jotkut nimet kuulostavat hassuilta, toiset taas herättävät kiusallisia muistoja….

kuva: flikr-kuvapalvelusta

Sano minulle, että rakastat

Hera ja lohtunalle

Mikä tietoa lisää se tuskaa lisää. Tiedon karttuessa aloin ahdistua ja pelätä, kuinka kukaan voi hankkia koiraa, jos sen kanssa pärjätäkseen tulee hallita kaikki se, mitä kirjoissa luki. Ja entäs jos epäonnistuisin? Jos historia toistaisi itseään ja koirasta olisi luovuttava, kun se pelottelee ihmisiä tai jos siitä tulisi vain yhden koira ja se alkaisi osoittaa vihamielisyyttä jotain perheenjäsentä kohtaan. Entä jos se on luonnevikainen? Tai jos en saa sitä tottelemaan, se karkailee ja ei osaa kulkea metriäkään vetämättä hullun lailla remmissään.

Tai jos allergiani uusiutuisi, vaikkei se kahden ensimmäisen kesän jälkeen ollut vaivannut yli kahteenkymmeneen vuoteen. Tai jos mieheni tulisi allergiseksi koiralle.

Hän lohdutti sanomalla, että mikäli näin kävisi, hän söisi vuokseni allergialääkkeitä vaikka lopun elämäänsä. Tuona hetkenä tuntui siltä, että se oli kauneinta, mitä hän minulle oli sanonut.

Ja vielä lisää koiria

Aikuisena en ole ollut paljoakaan tekemisissä koirien kanssa, sillä hyvin harvalla ystävälläni tai tutulla perheellä on ollut lemmikki. Vasta viimeaikoina olen tapaillut koiria, joista jokainen on tavallaan tehnyt lähtemättömän vaikutuksen.

Työkaverini Wixi-neiti

Poikani tyttöystävän perheellä on valloittava Hanna-rouva, joka on yltänyt kunnioitusta herättävään arvokkaaseen 14 vuoden ikään, mikä on uskomaton saavutus pienelle mopsille. Hyvällä ystävättärelläni on menossa jo toinen ihastuttava Pimu-mopsi. Matkan varrella olen saanut tutustua iloiseen norjalaiseen buhundiin, joka valloitti sydämeni välittömästi. Kiitollinen olen myös saatuani tutustua työkaverini Wixiin, joka on vekkuli mäyräkoira. Wixin valloittava ja avoin olemus karisti kaikki lapsuuteni ennakkoluulot tuota rotua kohtaan ja sittemmin olen koirapuistossa kohdannut satunnaisia mäyriksiä, jotka jokainen on ollut mukava yksilö. Ja kuten jo ensimmäisessä tekstissäni mainitsin, tuttaviemme jäävuoret olemuksellaan sulattava cottoni, joka sai aikaan sen, että koirat alkoivat laukata unissanikin.