Enemmän kuin nainen

Aamuisin ulos tultuamme Selma istahtaa pitkäksi toviksi silmät nautinnollisesti sikkaralla ja kuono aamuilmaa nuuhkien. Hera odottaa vuoroaan, sillä sen täytyy aina käydä pissimässä Selman lätäkön päälle varmistaakseen sen, ettei Selman hajuja jää kenenkään haisteltavaksi. Pitemmällä lenkillä käydessämme Selma saattaa pissiä muutaman kerran ja joka kerta Hera odottaa, että pääsee kuittaamaan päivityksen.

Hera nuuhkii tarkasti, että osuu varmasti oikeaan kohtaan, minkä jälkeen se kyykistyy ja nostaa samalla oikean takatassunsa ilmaan. Kolmella tassulla tasapainotellen se likistää vaikka väkisin muutaman pisaran Selman hajujen peitoksi, minkä jälkeen Hera astuu pari askelta ja potkii pontevasti jaloillaan taaksepäin ryydittäen potkujaan tomerasti urahtelemalla. Ylipäätään se pissii aina toinen jalka ilmassa, mikä on saanut minut ajattelemaan, että Hera todellakin on enemmän kuin nainen.

Selma noin 10 viikkoa toukokuussa 2014

Sen naiseutta alleviivaa kuitenkin se, että se ei tee isoa numeroa siitä, että sillä on hätä, vaan se käy vaivihkaa kakkimassa johonkin nurkaan, jos sillä on hätä, eikä sitä huvita mennä ulos. Onneksi näin käy todella harvoin ja päiväsaikaan se pyytää ulos tomerasti ovea rapsuttamalla hädän iskiessä. Mutta yöllä tai aikaisin aamulla se on niin ajattelevainen, ettei tohdi meitä herättää, vaan hipi hiljaa päkertää kikkaran.

Selma on ihan toista maata. Jos sille iskee hätä, se raapaisee isolla tassullaan ovea niin, ettei ole epäilystäkään siitä, että se haluaa ulos. Paha vain, että näin tapahtuu vain ja ainoastaan öiseen aikaan. Siis ei joka yö vaan silloin, kun se on syönyt luita.

Selma rakastaa raakoja luita, joita se nakertaisi vaikka kuinka paljon. Antaisin mieluusti sille puuhasteltavaa päiviksi, kun olemme poissa. Mutta tällä luiden nakertamisella on varjopuolensa. Aina, kun Selma on nakertanut luita, sille iskee kakkahätä yöllä. Herään siihen, kun se raapaisee ulko-ovea, nousen ylös ja hyppään joihinkin vaatteisiin, remmi koiran kaulaan ja ulos. Selma vetää lähimmän puskan juurelle ja päkistää 3-5 pienen kananmunan kokoista ja näköistä kovaa papanaa, luukakkaa. Tähänastinen ennätys on kolmet kakat, yöllä.

Joka kerta, kun olen antamassa sille luita, vaakakupissa on puntaroitava sitä, haluaako nousta yöllä Selmaa kakattamaan vaiko jännittää työpäivän ajan sitä, mitä muuta Selma mahdollisesti keksii nakertaa meidän poissaollessamme.

Ristiriipunta

Loppu hyvin kaikki hyvin. Hera lopetti sisälle kakkimisenkin ennen Selman tuloa, mikä oli helpotus, sillä ajattelin pennun ottavan mallia aikuisesta koirasta, eikä se ikinä oppisi sisäsiistiksi. Välillä mietin sitä aikaa ja pohdin, mitä tein eri tavoin kuin Selman kanssa, joka oppi sisäsiistiksi tuossa tuokiossa.

Koetin olla erityisen valpas, kun pentu tuli meille ja panostaa siisteyskasvatukseen oikein tosissani, Heran haastellisuuden ollessa tuoreessa muistissani. Joten joka kerta kun Selma heräsi, kannoin sen pihalle. Joka kerta sen syötyä, kannoin sen pihalle. Joka kerta kun oli tehty ihan mitä tahansa, se kannettiin pihalle. Ja melkeinpä joka kerta se teki tarpeensa.

Vaikka kukaan ei kipeä halua ollakaan, tuon kerran kiitin kaikkia näkymättömiä voimia siitä, että satuin olemaan flunssainen ja poissa töistä, jolloin saimme todella reippaan alun ulkona asioimiseen. Johtuiko se siitä vai pelkästään koirin erilaisuudesta, Hera oli kuten osa ihmisistäkin hitaasti kehittyvä yökastelija ja Selma sattui olemaan isorakkoinen ja nopeasti kypsyvää sorttia. Niin tai näin, Selma oli täysin oppinut noin 12 viikon ikäisenä, mikä minusta vaikutti aika uskomattomalta. Pidin sanomalehtia lattialla varmuuden vuoksi enkä uskaltanut panna mattoja paikoilleen ennen kuin kesä oli ohi. Nämä varotoimenpiteet olivat turhia, sillä mitään vahinkoja ei Selmalle sattunut kesäkuun alun jälkeen, jolloin se oli reilut kolme kuukautta vanha.

Aina sut täytyy käydä herättämässä....

Koirat ovat oppineet hienon päivärytmin, joka pitää sisällään sen, että aamuisin en ehdi kuin kymmenisen metriä kotiovelta, kun molemmat kyykistyvät pissille, minkä jälkeen Selma alkaa vetää kuin höyryveturi pusikkoon tai ojaan, jonne se istuutuu kakalle. Hera tekee myös kaikki tarpeensa varsin nopeasti, joten jos on kiireinen aamu, ei niiden ulkoiluttamiseen mene kuin vajaa vartti. Pitkälle lenkille tai koirapuistoon mennään sitten ajan kanssa, iltapäivällä.

Illalla käymme vielä juuri ennen nukkumaanmenoa pikaisesti pisulla. Monesti Hera on sitä mieltä, että hänhän ei hyvin alkaneilta uniltaan mihinkään hievahda. Se käy kurkkaisemassa eteisessä ja kun näkee pannan kädessäni, se kääntyy ja palaa sohvaan, mikäli sieltä edes on viitsinyt eteiseen raahautua. Komennuksen syvällä rintaäänellä saan sen kuitenkin tulemaan eteiseen ja ulos. Pikaisesti pissattuaan Hera alkaa vetää sisälle, takaisin sohvan lämpöön kun taas Selma jäisi mieluusti ulos syömään kostelta nurmikolta löytyviä rusakonpapanoita. Onneksi illat Suomessa ovat pääsääntöisesti pimeitä, sillä tunnen itseni hölmöksi seisoessani kädet levällään kuin ristiriipunnassa

yksi koira remmin päässä vetämässä sisälle ja toinen toiseen suuntaan, lisää herkkuja suuhunsa lurppaamassa.

Pikku piski kakki kalliolle, kalliolle, kalliolle

Ensimmäisinä viikkoina Hera ei millään meinannut kakata ulos. Kun näin, että sillä oli hätä, nappasin sen kainalooni ja riensimme ulos. Se kiersi levottomana sinne, tänne, kiskoi ja tempoi remmin päässä ja uikutti lohduttomasti. Jostain kumman syystä se ilmaisi, että nyt on iso hätä ja tosi lähellä siten, että se seisoi talon kivijalkaa vasten takatassujen varassa. Välillä luulin, että se halusi sisälle koettamalla kiivetä seiniä pitkin. Kivijalan juuressa oli nyrkinkokoisia pyöreitä kiviä, joiden päällä Hera taiteili ja lopulta antoi periksi, kyykistyi ja väkersi pienen kikkaran kivien lomaan.

Syksyn ja talven tultua Hera ei olisi millään halunnut kyykistellä ulkona, etekin jos satoi tai tuuli vähänkään. Se saattoi ottaa kakkamisasennon, mutta jos pienikin tuulenvire osui sen peräpäähän, se loikkasi pystyyn ja päätti olla kakkaamatta. Joka kerta, kun se köyristi selkäänsä häntä tanassa pidin etusormiani ristissä ja toivoin, ettei mikään häiritsisi sen keskittymistä. Tuulisella säällä koetin jopa asettua seisomaan tuulen yläpuolelle, kuin suojaksi.

Hera 4 kuukauden ikäisenä

Ja jos ei tuullut, toivoin, ettei ohi ajaisi pyörää, mopoa, autoa tai muuta kulkupeliä. Ettei ohi kulkisi ihmistä ilman koiraa tai koiran kanssa. Ja ettei mistään kuluisi paloauton, poliisin tai ambulanssin sireenin ääntä. Koska, jos jokin edellämainituista sattui ajallisesti osumaan samaan kohtaan Heran keskittymisen kanssa, saattoi olla varma, että se ojentautui, laski häntänsä normaaliasentoon ja päätti säästää koko paketin myöhäisemmäksi, mikä usein tarkoitti sitä, että se päätti kakata vasta sisälle palattuamme.

Yksi suosikkipaikka oli verannan nurkka. Paikka oli ovelasti valittu, sillä sen tummakuvioinen matto antoi hyvän suojavärin ja kikkareet maastoutuivat siihen niin hyvin, että joskus meni hyvinkin päivä, ennen kuin sattumalta joku astui päälle ja totesi Heran jälleen kakkineen sisälle.

Joulun tienoilla kikkareita ei enää ilmestynyt ja olin aivan haltioissani. Nyt koira vihdoinkin oli sisäsiisti. Nuorin poikani oli lähtenyt välipäiviksi sukuloimaan, eikä näin ollen kukaan ollut yläkerrassa muutamaan päivään. Kävin hakemassa pyykkikorin ja totesin Heran löytäneen uuden käymälän. Yläkerran käytävän matolla oli eri kuivumisasteisia kikkaroita siistissä rivissä.