Paremman puutteessa

Määrätyssä iässä sitä haaveilee määrätyistä asioista. Kun lapset ovat ehtineet nuoriksi aikuisiksi, sitä väistämättäkin alkaa miettiä, millaista elämä on sitten, kun he saavat lapsia. Etenkin kuin ystäväpiirissä näitä lapsenlapsia on alkanut ilmestyä, ihan useita kappaleita.

Mä jään sisälle, jos sataa

Pienten jalkojen tepsutuksen korvaa toistaiseksi hyvin se pliplitys, joka kuuluu Heran tassuista, kun se sipsuttaa liian pitkine kynsineen paljaalla lattialla. Ja omaa puuhastelun tarvetta voi tyydyttää asustamalla koiraa.

Hera ei kylläkään pitänyt lainkaan omasta mielestäni loistavasta ideasta väkertää lapsilta pieneksi jääneestä sadetakista viitta. Sitä kokeiltiin kerran, mutta koira ei suostunut liikahtamaankaan se yllään. Sittemmin ostin alelaarista ihan oikean jokasääntakin, joka harmikseni on jäänyt vähän liian pieneksi. Hera on se yllään kuin kolmen kilon kalakukko kahden kilon pussissa.

Tämä päähän ja keskiaikaisille markkinoille

Yhtenä iltana kaivoin langat ja virkkukoukun esiin ja siinä aikani virkattuani lopputuloksena oli kypärämyssy, jota ei itse asiassa tarvitse yhtikäs mihinkään.

Piilottakaa ton langat ja puikot, pliis

Totesin, että voisin kanavoida tekemisintoni johonkin käyttökelpoiseen, ja aloin tehtailla villapaitoja. Ensimmäinen oli melko ok, mutta istuvuudeltaan liian löysä ja alkoi lörpöttää vatsan alla, kunnes vähän myöhemmin neuloin siihen napakan resorin ja paransin paitaa jonkin verran.

Tuon retrovärisen villapaidan kutomisen aloitin kaulasta häntää kohti. Koska lopputulos ei tyydyttänyt, ajattelin kokeilla päinvastaista lähestymistapaa, ja aloitin paidan neulomisen alareunasta kohti päätä.

Pilviprinsessat

Näin lennokasta menoa Heralla ja Jadella

Chili ja Peppi ja muutamat muut eivät ole ainoita Heran koirakavereita. Tyttären anoppiehdokkaalla on kaksi lagottoa, joiden kanssa Hera pääsee leikkimään aina silloin tällöin. Meno kuulemma voi äityä aika railakkaaksikin, ja uskon kiitollisuuden olevan aitoa ja suurta, kun Hera lähtee kotiin kyläilyreissun jälkeen.

Anoppiehdokas harrastaa tosissaan agilityä ja kilpailekin koiriensa Jaden ja Vikin kanssa. Tavattuani nuo hahtuvapilven pehmoiset valkoiset veijarit olin kallistumassa lagoton hankkimiseen. Siis toiseksi koiraksi.

Heran ensimmäisen kesän kallistuttua elokuun puolelle oli palattava takaisin mökkeilemästä ja töihin. Syys-lokakuun viikonloput vietämme mökillä, mikäli sää vähänkään sen sallii, mutta viikolla on pysyttävä kaupungissa. Ulkona aamusta iltaan telmivälle Heralle tämä ei varmaankaan ole mitenkään mukavaa, mutta koirat mitä todennäköisimmin ovat varsin sopeutuvia elämiä. Olen koettanut käydä sen kanssa melkein jokaisena päivänä koirapuistossa, jossa se on tottunut telmimään lajitovereiden kanssa. Viikonloppuisin ohjelmassa on pitkä metsälenkki.

Hera ei malta jättää kaveria rauhaan hetkeksikään...

Valitettavasti se koirapuisto, joka on meitä lähinnä, on useimmiten autio. Yksittäisiä kertoja lukuun ottamatta olemme seisseet aitauksessa kahdestaan, minä koetan heittää keppiä ja leikkiä Heran kanssa, joka useimmiten hetken ympäriinsä nuuhkittuaan istuu portin ääressä hiljaa uikuttaen. Jotta voisin olla varma, että puistossa on seuraa, on sitä lähdettävä hakemaan kauempaa, mikä tarkoittaa autoon hyppäämistä ja toiseen koirapuistoon ajamista. Välillä ei suosituimmissakaan puistoissa ollut seuraa juuri silloin, kun me siellä olimme, joten ajatus toisen koiran hankkimisesta alkoi itää.

Koska ihminen on mestari oikeuttamaan tekojaan ja järkeistämään perusteluitaan, minäkin kykenin pitämään pitkän esitelmän miehelleni siitä, miten itse asiassa ainoa järkevä vaihtoehto oli toisen koiran hankkiminen. Tämä hyvä valmistautumiseni meni kuitenkin hukkaan, sillä hän sanoi ajatelleensa ihan samaa.

Hyppy tuntemattomaan

Pomponrahkan pitkospuut

Tavallisten kävelyiden ollessa Heran mielestä varsin tylsää puuhaa, olemme koirapuistovierailuiden ja mökillä juoksentelun ohessa käyneet metsälenkeillä, jolloin se saa juosta vapaana. Yksi suosikkipaikkamme on kotimme lähistöllä oleva ulkoilualue, jossa voi kiertää kävelylenkin, joka suurimmalta osalta kuljetaan pitkospuita pitkin. Metsä on kosteaa lehtomaista ja lenkin käännekohdassa kävellään pitkä tovi aidon suomaaston läpi. Hera kulkee meidän välissämme ja koettaa innokkaasti päästä ensimmäisenä kulkevan ohitse. Muutaman kerran se on yrittänyt astua polulta sivuun vain havaitakseen, että alusta upottaa ja on märkää. Suolla kasvaa suopursuja, sammalta ja syksyisin voi löytää karpaloita, ellei joku ole niitä ennättänyt käydä korjaamassa parempaan talteen.
Toinen lenkkimaasto on lentokentän viereinen metsäalue, jossa valitettavasti usein pörräävät motocross-ajajat, joiden polut ovat piirtäneet hiekansekaiseen metsämaahan syviä ajouria.

Lentokentän metsässä on paljon syvänteitä, joissa on vettä. Osa lammikoista on ihan pieniä, osa taas isohkoja. Kuivan kauden sattuessa osa lammista on kokonaan kuivuneita, mutta sopivan runsassateisena kesänä suurin hiekkapohjainen lampi on välillä jopa uimareiden käytössä.

Hera oli vapaana ja nuuski innoissaan erään jyrkkäreunaisen lammen rantavettä. Vesi oli mustaa, turpeen ja humuksen sekaista velliä. Kielsimme sitä menemästä pitemmälle, sillä emme tienneet, kuinka syvä tuo lammikko oli. Yhdessä kohtaa ranta oli loiva, ja koira jolkotti sinne. Veden rajassa oli kaatunut puunrunko, puoliksi maahan uponneena. Hera loikkasi rungon yli toiselle puolelle, jossa oli kosteaa, mustaa mönjää.

Hera pulahdettuaan metsälampeen

Säikähdimme sanoinkuvaamattomasti, kun tuo mönjä ei ollutkaan rantaa, vaan veden pinnalla kelluva paksu matto, jonka läpi koira humahti kadoten näkyvistä. Se pulpahti pinnalle ja itsekin säikähtäneenä alkoi kauhoa eteenpäin, kohti lammen keskustaa. Sekunnin murto-osassa mielessäni kävi, etten haluaisi mennä sen perässä, sillä pelkäsin, että en pääse enää ylös vaan juutun pohjamutaan. Onneksi Hera kääntyi ja ui rantaan. Se oli yltä päältä mädäntyneen lehtisilppeen peitossa ja haisi käyneeltä kompostilta.