Joulupukki lahjan jo toi

Heran kasvattajalla on ihana tapa muistaa kasvattejaan perheineen jouluksi. Olin ihan hämmentynyt ensimmäisenä jouluna (2013), kun he ilmoittivat tulevansa käymään tuomaan joululahjan. Muistaakseni minulla ei ollut heille mitään, mikä tuntui nololta, vaikka eihän he mitään vastalahjaa odottaneet. Hera sai pehmolelun, sellaisen leijonapäisen pötkylän, josta lähti vinkuääni sitä puristaessa.

Seuraavana jouluna olin paremmin varautunut: olin neulonut hyvissä ajoin Heran isoäidille Saralle samanlaisen villapaidan, joka Heralla oli. Heran saaman lahjan kanssa ongelmaksi muodostui se, että Selma, joka tuolloin oli 10 kk ikäinen, ei oikein ymmärtänyt, että lahja on todellakin vain Heralle. Ja Hera taas ei ymmärtänyt, että sen vanhempana olisi ehkä pitänyt jakaa lelujaan. Meitä ihmisiä kasvattaja muisti isolla lasipurkillisella sydämenmuotoisia suklaakonvehteja. Lasipurkkia koristi tarra, johon oli tulostettu Heran pentunaama.

Tuona jouluna muistimme myös koiria lahjoin: olin ostanut kaksi tennispalloa, pienen ja ison. Ne olivat koirille tarkoitetut, sillä mikäli niitä puristi kunnolla, niistä pääsi ääni. Toinen taisi kestää muutaman tunnin, toinen pari päivää. Sitten ne oli purtu riekaleiksi ja paloiksi.

Heralla on aina ollut itsepäinen tapa leikkiä tullimiestä. Kun mikä tahansa uusi tavara tai esine ylittää kynnyksemme, on se näytettävä Heralle. Se nuuhkii tavaraa hetken, minkä jälkeen se yrittää omia sen nappaamalla sen suuhunsa koettaen pinkoa karkuun.

Eräänä päivänä Hera istui keittiössä laatikoston luona ja vinkui. Kun piipitystä oli jatkunut vartin, oli minun mentävä katsomaan, mitä ihmettä se halusi. Se tuijotti herkeämättä laatikoita, vilkaisi minuun ja palasi tuijotusasentoon. Mietin kuumeisesti, mitä se oikein halusi, kunnes tajusin: olin aikaisemmin päivällä tullut kaupasta ruokakassit pullollaan. ostosten joukossa oli uusi paistinlasta, jonka olin laittanut laatikkoon.

Avasin laatikon, näytin lastaa Heralle, joka hetken sitä nuuhkittuaan kipitti tyytyväisenä sohvaan. Tehtävä suoritettu, uusi tavara oli hyväksytty.

Joululahjoja ei kuitenkaan voinut näyttää etukäteen, hyvänen aika sentään. Joku järjestys se olla pitää. Kaupasta tultuani kiiruhdin työhuoneeseen, paketoin pallot hätäisesti, kirjoitin kumpaankin pakettikortin, vaikka tunnistin ne koon perusteella, ja piilotin ne kirjahyllyyn. Tai siis en piilottanut, vaan panin ne kirjojen päälle kohtalaisen korkealle.

Meni puoli tuntia, minkä jälkeen ihmettelimme meteliä huoneesta, Hera vinkui ja pomppi kirjahyllyn edessä koettaen päästä kiipeämään hyllytikasta ylemmäs, kaiken kukkuraksi vielä siitä reunasta, jossa sen lahja oli, ei siitä päästä, jonne olin Selman paketin pannut. Onneksi olin ostanut koirien lahjat vain pari päivää ennen aattoa, sillä kukaan ei olisi jaksanut sitä vinkunaa päivääkään pitempään.

Olin kyllä tiennyt, että russelit ovat viisaita, itsepäisiä ja ovelia, mutta tämä oli kyllä enemmän mitä olin ikinä osannut kuvitella…

Urhea sotilas

Heran ensimmäinen uudenvuoden aatto 2013 oli yhtä painajaista. Se tärisi ja oli ihan paniikissa. Kun yritimme saada sen ulos tarpeille, se kiskoi ja tempoi hihnan henkensä hädässä päästäkseen takaisin sisälle eikä suostunut tekemään mitään.

Muutamaa päivää aikaisemmin, kun raketteja oli alettu myydä, jotkut pikkunassikat pamauttivat paukun ihan meidän vieressämme ollessamme kävelyllä. Johtuiko sen pelko tuosta muistosta vai olisiko se joka tapauksessa ollut paukkuarka, mene ja tiedä.

Toinen uusivuosi jännitti, kun nyt meillä oli kaksi koiraa. Selma ei pamauksille korvaansa lotkauttanut, mutta Hera tärisi ja oli levoton. Se haki turvaa meistä ja kiipeili syliin, kaivautui kainaloon.

Jouluaattona 2014 oli sentään  lunta

Mitkään paukahdukset eivät ole Heran mieleen. Jos jossain paukahtaa pakoputki, se kyyristyy kuin sillä olisi hengenhätä ja alkaa täristä. Ukkonenkin saa sen levottomaksi, joskaan ei niin pahasti kuin kaikki pamaukset.

Tämän vuoksi emme olleet suunnitelleet mitään erityistä ohjelmaa eilisillaksi, sillä emme voisi jättää koiria yksin. Välipäivinä oli jo paukahdellut silloin tällöin, ja Hera oli selkeästi pelokas, minkä vuoksi aloin etsiä edes jotain lievennystä. netistä löysin ohjeen, jossa näytettiin, kuinka koiran ympärille voi sitoa liinan tai minkä tahansa kaistaleen. Tämän sanottiin rauhottavan koiraa.

No, tuumasta toimeen. Kaivoin kaapista vanhan ideaalisiteen, jonka sitten kiedoin ohjeen mukaan kuin pintelin Heran ympärille ja viimeistelin kiinnityksen isolla hakaneulalla. Se näytti haavoittuneelta sotilaalta beigenvärisine kääreineen.

Ihme ja kumma: iltakuudelta alkanut räiskintä näytti vaikuttavan Heraan vain vähän. Kyllä se haki turvaa ensimmäiset kuultuaan, mutta tämän jälkeen se rauhoittui ja pystyi jopa nukkumaan. Ulos se ei kyllä halunnut eikä siellä suostunut mitään toimittamaan, mutta sisällä se oli kutakuinkin levollinen.

Pahimman paukutuksen ajan panimme telkkaria kovemmalle ja leikitimme Heraa, jolloin se unohti keskittyä pelkäämiseen.

Daada-daada, ilo pintaan täytyy saada

Olen tässä jatkokertomuksessani jakanut yhtä sun toista, mutta useimmat tekstit ovat enemmän tai vähemmän olleet kertomuksia noin vuoden takaisista tapahtumista. Välillä tuntuu, kuin pääsisin hipaisuetäisyydelle nykyaikaa, sitten taas ajaudun sivupoluille ja aikajana livahtaa käsistäni jonnekin.

Tässä kuitenkin on paikallaan kertoa aivan uunituore tapaus, joka sijoittuu edellisyöhön.

Orava-perkele hyppi meidän puussamme...

Hera ja Selma nukkuvat yleisesti ottaen varsin hyvin ja sikeästi, joskus ulkona rapisteleva mörkö (lue: harakka, orava, öinen kulkija) saatta aiheuttaa yksittäisen murahduksen tai haukahduksen. Olen monesti ihmetellyt, ettei keskiviikkoaamuisin ennen kuutta pihassamme pyörähtävät roskakuski aiheuta mitään urahduksia, käyväthän ne sentään varastamassa kaikki kovalla vaivalla kokoamamme roskat.

Ainoat kerrat, kun meillä öiseen aikaan heräillään, on, kuten jo olen moneen otteeseen maininnut, kun Selma on syönyt luita ja aamuyöstä viimeistään tulee äkillinen luukakkahätä.

Tänä jouluna ei syödäkään suklaata

No, toissayönä varttia yli neljä heräsimme siihen, kun Selma leikki ja loikki kuin hepulin saanut kenguru. Kuulostelimme hetken ja totesin, että se on varmasti napannut tiskipöydältä siinä olleen tyhjän muovipullon ja leikkii sillä, ainakin siltä se kuulosti. Mieheni ei kuitenkaan oikein uskonut tätä vaan paikallisti äänen joksikin muuksi muoviesineeksi, lisäksi huolta herätti veden latkutus.

Makuuhuoneen ulkopuolella miestäni tervehti ylivilkas Selma, jolla oli leikkikalunaan muovirasian kansi. Pahaa aavistaen mieheni asteli jouluvalojen kajossa keittiön läpi työhuoneeseemme, jossa paljastui koko katastrofi. Normaalisti poissaolessamme työhuoneen ovi on kiinni, sillä siellä on liikaa kaikkea mukavaa tutkiskeltavaa. Kotona ollessamme ja öiseen aikaan ovi on auki, eikä tähän mennessä kumpikaan koirista ole siellä sen kummemmin komunnut. Siis tähän mennessä.

Nousin mieheni huutamana sängystä ja totesimme, että Selma oli löytänyt jemmamme ja pistellyt parempiin suihin puoli rasiallista suklaasuukkoja foliopapereineen (mansikan ja vaniljan makuisia), koko levyn maitosuklaata (ilman kääreitä), puoli rasiallista kookospalloja ja pussillisen englannin lakritsia.

Suklaahan on koiralle myrkkyä, minkä Selma oli todennut jo aikaisemmin, sillä se joi, joi ja joi. Luin pikaisesti ohjeita netistä ja ennen päivystykseen lähtöä päätimme turvautua kotikonsteihin. Pyöritin vesitilkasta ja suolasta hernettä kookkaamman pallon, jonka painoin koiran nielusta alas. Kolmen vartin kuluttua se oksensi kerran, muutaman tunnin päästä toisen. Se, että siivo oli valtava oli vähäpätöinen juttu siihen nähden, että selvisimme säikähdyksellä. Koko seuraavan päivän Selma kävi ylikierroksilla, luultavasti sokerihumalassa.

Hera ei mitä luultavimmin ollut syönyt mitään, mutta sai saman suolakäsittelyn (pienemmällä määrällä) ihan varmuuden vuoksi. Se maiskutteli suutaan, kävi juomassa, ja palasi nukkumaan sohvaan ilmeisen närkästyneenä siitä, että sen unia oli häiritty.