Ei koskaan enää

Vuosien varrella mieheni on välillä leikillään tokaissut, että hän näkee itsensä istumassa nojatuolissa, lukemassa kirjaa ja hänen jaloissaan nukkuu labradori, joka näkee unta, vingahtelee ja piereskelee satunnaisesti.

Jutut olivat vain juttuja, emmekä me koskaan edes harkinneet koiran hankkimista. Olin niin monta kokemusta viisaampi. Niin kauan, kun lapset harrastuksineen veivät kaiken liikenevän ajan, olisi koiran ottaminen ollut edesvastuutonta.

Gini-bokseri isovanhempieni mökillä noin 40 vuotta sitten

Myötäelettyäni monen koiran tulemisen ja menemisen olin vakaasti sitä mieltä, että ihmiset hankkivat koiria liian löyhin perustein tajuamatta, kuinka paljon siihen tulee sitoutua. Tunsin, että koiran omistaminen on vastuullinen tehtävä ja mikäli siihen ei kykene panostamaan jokainen päivä mahdollisesti 15 vuoden ajan, ei eläintä pidä ottaa. Ei vaikka kuinka lapset kinuaisivat tai se jonakin hetkenä tuntuisi houkuttelevalta ajatukselta.

Eläintä ei voi pitää ja nauttia sen seurasta vain silloin kuin se itselleen sopii ja panna se taas kaappiin odottamaan, kun ei ole aikaa ja jaksamista sen kanssa hääräämiseen. Näine viisaine ajatuksineni vierähti 25 vuotta.

Tyhjä panta

Ei kulunut kuin viikko, kun puhelin soi jälleen. Merryn oli lähdettävä heidän luotaan. Vaikka heistä koira oli valloittava ja ihana, he eivät voineet pitää sitä. Sen alkukantaiset metsästäjän vaistot olivat heränneet ja se oli iloisesti haukkuen jahdannut heidän kanojaan, kunnes pari oli heittänyt veivinsä pelkästä säikähdyksestä. Muutaman Merry oli saanut kiinni ja pannut parempiin suihin jättäen vain kananvarpaiden tyngät veriselle pihamaalle.

Ajoimme raskain mielin hakemaan Merryä. En kyennyt katsomaan tavaratilaan, jossa se matkasi paluumatkan, sillä en tiedä, mitä olisin sille sanonut. Ajoimme suoraan eläinlääkärille, josta olimme varanneet ajan. Merry jolkotti innoissaan sisälle. Se taisi aavistaa vaitonaisuuteni, sillä se ei kiskonut eikä temmeltänyt, kuten sen oli tapana, kun menimme toimenpidehuoneeseen. Eläinlääkäri antoi sille ensimmäisen piikin, minkä jälkeen istuuduin sen eteen. Se katsoi minua silmiin ja nuoli poskilleni valuvat kyyneleet.

En voinut jäädä sisälle katsomaan toisen piikin antamista, vaan menin autoon odottamaan. Vartin päästä mieheni tuli ulos pelkkä panta kädessään. Hän laski sen syliini ja starttasi auton.

Kyynelten kirvellessä silmissäni tunsin epäonnistuneeni. Olin niin halunnut kyetä huolehtimaan koirasta, vaikka en sitä alun perin ollut ottanutkaan. Jollain tapaa olin halunnut olla toistamatta Nitan kohtaloa. Yhdenkään koiran ei tarvitsisi kohdata tuollaista vain sen takia, että ihminen ei sitä enää halua tai siitä kykene huolehtimaan.

En halunnut puhua tapahtuneesta ja koetin unohtaa, mikä ei ollut helppoa. Merry oli minulle rakas ja joka tammikuun 17. päivä mietin, kuinka monta vuotta se täyttäisi.

Saivartelua

Kyyditsimme Merryn uuteen kotiin, joka sijaitsi runsaan tunnin ajomatkan päässä kotikaupungistamme. Paikka oli maalla, jossa Merry saisi juosta vapaana ja nauttia elämästään. Perheessä oli nuoret vanhemmat ja heidän pienet lapsensa. He elivät vanhassa torpassa, jossa ei ollut juoksevaa vettä. Minusta tuntui uskomattoman rohkealta ja jopa hieman yltiöromanttiselta, että joku vapaaehtoisesti muutti mukavuuksien keskeltä alkeellisiin oloihin, mutta kadehdin heidän kiireetöntä elämäänsä ja sitä, kuinka heidän lapsensa saivat varttua puhtaan luo

nnon keskellä pientilalla, jossa he viljelivät ruokansa. Omavaraisuuteen pyrkivällä perheellä oli myös kotielämiä, kuten kanoja.

Parin päivän päästä uusi omistaja soitti ja kysyi, olimmeko huomanneet, että koiralla oli täitä. Olin kauhistunut ja häpeissäni. Mitähän he mahtoivat ajatella meistä, kun toimme heille kapisen piskin. He olivat joutuneet ostamaan täinhäätösampoota, kantamaan kaivosta vettä, lämmittämään sen puuliedellä ja pesemään koiran päästäkseen eroon ei-toivotuista asukeista.

Sitten selvisi, mistä Merry nuo pienet seuralaisensa oli saanut. Se oli ollut muutaman päivän koirahoitolassa, odottamassa uuteen kotiin pääsyä, sillä emme voineet pitää sitä kotona heinänuhani takia. Puhelinsoitolla selvisi, että hoitolassa oli ollut varsinainen täiepidemia.

Häpeän punan karehtiessa poskillani pyytelin puhelimessa anteeksi aiheuttamaani vaivaa ja tarjouduin korvaamaan ainakin täinhäätöaineen hinnan. Rouva ei ollut moksiskaan, hän vain halusi kertoa, mitä oli tapahtunut ja selvittää, mistä moiset olivat peräisin.