Rastaspiiras

Lapsuuden ihania lukumuistoja olivat Hanhiemon iloinen lipas ja Tiitiäisen satupuu. Osa runoista viehätti pelkällä kielellä leikkimisellä, osassa mielikuvitusta kutitteli sen tarina ja joissakin oli absurdi, jopa makaaberi sisältö tai joku kummallinen juonenkäänne. Huomasin yhden pelmahtavan muistini syövereistä Heran viimekesäisen metsästyksen innoittamana.

Alun perin englantilaisen lastenrunon Sing a Song of sixpence -tarinassa kerrotaan, kuinka piiraaseen leivotaan kaksi tusinaa mustarastaita, jotka piirakkaa avattaessa alkavat laulaa. Vaikka idea sinänsä kuulostaakin tuulesta temmatulta, eräässä italialaisessa vuodelta 1549 olevan keittokirjassa on resepti, jossa piirakkaan leivotut linnut saatiin pysymään elävinä ja kun piirakka avattiin, ne lehähtivät lentoon. Ruokalajin oli tarkoitus herättää ihastusta ja hämmennystä päivällisvieraissa, mikä tuolla keinolla varmaan onnistui.

Kuuden pennin laulusta löytyy muitakin käännöksiä, mutta itse pidän tästä Kirsi Kunnaksen versiosta:

Tää laulu maksaa killingin

ja kapallisen ruista.

Kaksikymmentäneljä rastasta

linnanpihan puista

kuninkaan kaakkuun leivottiin

ne lauloi herkkusuista,

                      ne mustat linnut lauloi niin,

                                            kun kakku avattiin.

Ja kuningas laski rahojaan

ja oli huolissaan

                      Ja kuningatar hunajaa

                                            maisteli nojatuolissaan

                      Ja piika takapihalla

                      pyykkinsä koriin koppasi,

                      ja silloin rastas viimeinen

                                            häneltä nenän noppasi.

No, miksi minä tätä tulin ajatelleeksi? Viime kesänä ajelimme tapamme mukaan perjantaina työpäivän päätteeksi mökille. Perillä purimme kassit ja pussit ja keitimme kahvit. Istuuduimme nauttimaan kahvista ja sen kylkeen tehdyistä voileivistä parvekkeelle, jossa koirat yleensä makoilevat auringon lämmössä puoliunessa. Välillä jompikumpi tai molemmat avaavat toista silmää tai loppasevat korvaansa merkiksi siitä, että ovat panneet merkille ohilentävän linnun tai naapurin puuhastelun.

No, Hera ei lainkaan ottanut asettuakseen vaan puhisi ja tuhisi kurkkien kaidelautojen välistä, nuuskutti lattialautojen väleistä ja yleisesti ottaen oli selkeästi taisteluvalmiudessa. Kun se ei siitä lainkaan rauhoittunut vaan pullistelullaan häiritsi meidän iltapäivän harrasta hetkeä, nousin tuolistani päästääkseni sen ulos pihalle, josko parvekkeen alla rapistellut sisilisko tai muu vastaava pakenisi ja saisimme kaipaamamme rauhan.

Hera säntäsi ovelta talon ympäri ja sinne parvekkeen alle. Painelin perässä, sillä ajattelin, että jos siellä kuitenkin on jotain. Niin olikin.

Hera: Mitä, kuoliko se? Annoinko luvan, en antanut.
Selma: Joko saa syödä vai miksi tää on tässä?

Säilytimme kiepillä kahden vanhan pyykkikepin väliin viritettyä lentopalloverkkoa, joka oli kyllä parhaat päivänsä nähnyt, sillä siinä oli enemmän reikää kuin reikiä ympäröivää nylonnarua, mutta myttyyn oli kuin olikin tarttunut räkättirastas eli tuttavallisemmin räksä. Hera oli aivan pöhinöissään ja innoissaan saaliistaan, ja minulla oli täysi työ pitää se loitolla, kun aloin varovasti irrottamaan verkkoon sotkeutunutta linturaukkaa. Komensin russelia malttamaan mielensä ja ajattelin, että kun saan viimeisenkin lenkin linnun ympäriltä pois, se pääsee lehahtamaan karkuun.

Laskin linnun kädestäni maahan nostaakseni sen siipeä, jolloin se olisi vapaa.

Vips. Samalla sekunnilla russeli tuli takavasemmalta kuin hauki kaislikosta ja pinkoi karkuun räksäparka suussaan. Ja minä kiljuen perässä. Hera pudotti saaliinsa suustaan päästyään turvallisen välimatkan päähän minusta. Lintu oli yhä elossa, vaikkakin henkihieverissä. Ei kun takaisin kantoon ja karkuun. Parin metrin päähän ja sama operaatio. Lintu suusta nurmikolle ja intensiivinen tuijotus. Tällä kertaa elonmerkkejä ei enää ollut vaan lintu oli heittänyt henkensä.

Hetki ennen kompostiin joutumista

Iltapäivän raukea rauha laskeutui, sillä kukapa sitä hiljalleen makoilevasta linnusta innostuisi, ei Hera ainakaan. Ja Selmalle riitti, kun kävi nuuhkaisemassa, että mikä taas oli syy tähän hirveään sirkukseen ja älämölöön.

Mikki Hiiri mättähältä mättähälle käy....

Ja pikkujalka pilkahtaa...

Meillä on tapana koirakavereiden kanssa sopia treffit pari kilometriä kotitalostamme sijaitsevalle alueelle, jossa parkkipaikan vierestä lähtee kärrytie, jota pitkin pääsee eri suuntiin johtaville metsäpoluille. Kärrytietä pääsee myös kesantopellolle ja hakkuualueelle, jonne meillä kavereiden kanssa on vakiintunut sellainen reilun parin kilometrin lenkki, jonka hitaastikin tallustellen tekee alle tunnissa. Ei siihen matkaan varsinaisesti kulu kuin puolisen tuntia tavallista vauhtia käveltäessä, mutta me pysähtelemme katsomaan, kuin koirat saavat hepuleita, jäävät nuuhkuttelemaan, uivat jossain ojassa tai säntäilevät jonkun hajun perässä.

Maasto on muidenkin koiranomistajien ja ulkoilijoiden suosiossa, ja etenkin viikonloppuisin siellä on niin vilkasta, että olemme kokenee viisaimmaksi ajoittaa käyntimme varhaisiin aamuihin ennen töihin menoa tai arki-iltapäiviin. Muina aikoina siellä on kävelijöitä, pyöräilijöitä tai muita koiranulkoiluttajia. Suurin osa näistä on ihan mukavaa sakkia, mutta aina joukkoon mahtuu niitä, jotka eivät pidä vapaana olevista koirista olivat he itse sitten koirallisia tai eivät. Useimmiten kuitenkin saamme olla ihan omalla porukalla.

Koirien kiinnipitokautena en harrasta paljoakaan siellä ulkoilemista, mutta käymme kyllä toisinaan siellä silloinkin, sillä porukkamme koirat ovat onneksi pääosin sellaisia, että ne pysyttelevät lähellämme, kun taivallamme kesantopellolla eli ovat heti kytkettävissä, kuten lain kirjain sen sanoo.

Koirakavereiden kanssa riehutaan

Talvisin käymme siellä sitten sitäkin ahkerammin. Ihan parasta on, kun lumessa, ison ruohotyppään luona on kolo, josta nousee vieno hiiren tai myyrän hengitys. Hera ja Selma kavereineen kaivavat ja tuhisevat ihan vimmattuina. Mitä todennäköisimmin lumipeitteen alla värjöttelee joku pieni viipertäjä kauhusta kankeana. Erään kerran hankea pitkin kipitti pieni peltomyyrä. Se hävisi lumeen kuin taikaiskusta saaden koirat peräänsä. Parin metrin päästä tuo kamikatsemyyrä pulpahti pintaan kuin korkki ja jatkoi pakenemistaan. Koirat olivat niin keskittyneitä kaivamaan siitä, missä se oli painunut lumen alle, etteivät heti edes tajunneet myyrän ilmestymistä. Sivusilmällä Hera äkkäsi sen ja ennen kuin ehdin pelastaa tuon pienen siimahännän, Hera oli pannut sen päiviltä. Otin vielä lämpimän vainajan hyppysiini ja nakkasin sen kauemmaksi ja se katosi humpsahtaen lumeen. Jatkoimme tarpomistamme polkua pitkin, koirat edellä ja perässä. Paitsi Selma, joka jättäytyi jälkeen, kunnes välimatka oli sellainen, että en ehtisi sen perään. Se pyörähti sulavasti ympäri, otti suunnan kuin maalihakuinen ohjus ja kun ennätin viimein sen luo, oli se natustanut saaliin parempiin suihin. Myyrän kohtalosta kieli vain pieni verijälki lumisessa kuopassa. Minun ei auttanut kuin levitellä käsiäni ja palata muiden perään. Selma seurasi kiltisti yhä maiskutellen ja huuliaan lipoen.

Leijonaa mä metsästän

Vaikkei Hera varsinainen metsästyskoira olekaan, se jahtaa kaikkea jahdattavaa, kuten lentokoneita ja helikoptereita. Mitä järeämpi ääni jostain vempeleestä lähtee, sitä kovempi on yritys tappaa se.

Ja tietysti pitää reagoida haukkuen ja perään pinkoen, mikäli hänen russeliutensa kokee ilmatilansa loukatuksi esimerkiksi jonkun typerän rastaan taholta. Inhokkilistalle kuuluvat myös oravat, jotka perskutta vie aina ovat lasin toisella puolella, ainakin Heran mielestä.

Kurre perkele....

Kaikki saalistettavat eivät onneksi ole ulottumattomissa ilmatilassa tai nopeasti karkuun pinkovia, kuten peurat, vaan Hera on onnistunut saalistuksessaan tuloksekkaasti. Ensimmäinen kunnon kaato taisi olla se sisiliskoraukka, joka joutui jättämään häntänsä Heran ihmeteltäväksi itse liskon vilahtaessa piiloon. Niin kauan kun häntä kiemurteli ruohikossa, se jaksoi kiinnostaa Heraa, minkä jälkeen Selma tuli ja söi sen, siis hännän, ei Heraa.

Russeleita käytetään maailmalla etenkin pienten jyrsijöiden hävittämisessä. Onko se sillä geeneissä vai onko pienten vipeltäjien haju niin vastustamaton, mene ja tiedä, mutta kaupungissa myyränkolojen puhkoma takapihamme saa Heran aivan tolaltaan. Se tunkee kuonoaan joka koloon, tuhisee häntä tanassa ja koettaa kaivaa itseään pitemmälle koloon niin, että osa kukkapenkeistä on aika hurjan näköisiä sen jäljiltä, eikä Selmakaan jää kakkoseksi. Takapihalla pissalla käydessä pitää olla varuillaan ja pitää kunnon ote hihnasta, sillä Selma saa yhtäkkiä vainun ja lähtee kuin ammus kuono maassa myyrien, hiirien, rusakoiden ja muiden ihanuuksien perään.

Vaikka Heran pitäisi vastata tappopuolesta ja Selman vain saaliin paikantamisesta, Selma onnistui, vahingossa kylläkin, löytämään ruohikosta muutaman pesästä pudonneen tiaisen ja kun se loppasi ne kielelleen, raukat heittivät henkensä.

Onneksi Heraakin onnisti lopulta, jottei Selman urotyöt täysin mustanneet russelin hurjaa mainetta. Pari kesää sitten Hera kaivoi vimmatusti saunan nurkalla, kivijalan juuressa. Se kaivoi pää syvällä pienessä kolossa ja tuhisi niin että multa pöllysi. Selma kävi välillä uteliaana kurkkimassa, mitä kaveri kaiveli, mutta poistui nopeasti Heran muristessa ja puolustaessa kuoppaansa, mitä se ei aikaisemmin ollut tehnyt. Syy tähän selvisi, kun se tovin kaivettuaan alkoi pinkoa onnesta soikeana ympyrää ruohikolla, välillä nakellen niskojaan aivan kuin se olisi heitellyt jotain ilmaan, minkä jälkeen se jäi tuijottamaan ruohikkoon. Kävelin lähemmäs, jolloin se nappasi jotain suuhunsa ja jatkoi iloista juoksuaan. Se pudotti jotain ja pysähtyi, jolloin näin, mitä suurriistaa terrierimme oli onnistunut pyydystämään. Ruohikossa makasi henkihieverissä pieni hiirenpoikanen, vain muutaman sentin mittainen, mutta jo niin kehittynyt, että sillä oli karvapeite. Armahdin tuota pientä ressukkaa ja nakkasin sen hännästä tynnyriin, jossa juuri silloin oli risunpolttoroihu parhaimmillaan.

Ensimmäisen kunnon saaliin äkillisesti kadottua tulen molokinkitaan Hera koetti saada kiinni toisen, mutta sen saunan kivijalan vierestä auki kaivama pesäkolo oli tyhjentynyt sillä aikaa.