Kilikalikeikka

Jotenkin sitä sitten vain löydettiin jonkunlainen kauhun tasapaino mökkeilyn seesteisyyden ja karkumatkojen aiheuttamien sydämentykytyksien, vihan, turhautumisen ja huolenaaltojen maustamien kesäpäivien vietossa. Hera täytti 4 keväällä ja Selma 3. Eli kun pentuaika ja teinien uhma alkoi olla taittunut, tuntui, että kyllä tämä tästä. Ja niin kauan, kun kukaan ei ollut mielentilassa koirien vierailuista tai ne eivät säikyttäneet kenenkään hevosia haassa, kaataneet lapsia ja vanhuksia tai jääneet auton alle, kaikki oli hyvin.

Hera pysytteli muutamia laajennettuja rastaanjahtauslenkkejä lukuun ottamatta näköetäisyydellä ja totteli, kun sitä komensi. Se joko pysähtyi kuin seinää tai tuli melkein heti takaisin. Paitsi kun se kuuli parkkipaikalta auton oven käyvän tai jos naapurin kissa sattui rikkomaan ilmatilaa.

Selma rentoutuu karkumatkan jälkeen

Enää ei tarvinnut lähteä autolla pitkin kylänraitteja koirien perässä. Selma taas oli toista maata. Se jolkotteli omia teitään ja lähti milloin minkäkin impulssin herättämänä. Teimme sille jopa jäynää, jotta se oppisi. Hyppäsimme pieneen soutuveneeseen, Hera mukanamme ja lähdimme rannasta. Tovin kuluttua Selma palasi ja oli selkeästi hätääntynyt kun se oli jätetty rannalle ruikuttamaan.

Lyhyt oli kuitenkin koiran muisti, mikäli luuli opetuksen menevän perille. Hylkäämisen pelko ja jätetyksi tuleminen eivät purreet, vaan Selma hilpaisi teilleen, milloin mistäkin syystä. Tai ilman syytä, kun sille tuli pakottava tarve lähtemään kierrokselleen.

Tavallisimmin se käveli muina miehinä pihassa, nuuskutellen milloin mitäkin. Se askelsi aina vain etäämmäs ja kun se kurkkasi olkansa yli meitä päin, tiesin, että sillä oli metkut mielessä – tsekattuaan, missä olimme, se pani viitosvaihteen silmään ja livahti äänettömästi karkuun. Katsoin kellosta, milloin se lähti. Ja viimeistään 10-15 minuutin kuluttua kuului kuin ratsuväki olisi lähestymässä, kun Selma palasi iloisena laukaten.

Jos kukaan mökkinaapureista ei ollut paikalla, se saattoi jatkaa vähän pitemmän lenkin, mutta palasi aina takaisin, ennemmin tai myöhemmin. Joitakin kertoja se oli poissa pitempään, mutta kun sitä ei löytynyt tavanomaisista paikoista, kun lähdin sitä etsimään, ei auttanut kuin odotella.

Välillä se palasi hippulat vinkuen reilun viiden minuutin päästä. Tällöin tiesin sen käyneen varkaissa. Mökkinaapurilla on koira, Popi. Popilla on makupaloja, luita ja muuta kivaa. Ja jos Popi ei ole kotosalla, Selma komuaa Popin piilot, nappaa mukaansa herkullisimman saaliin ja lähtee äkkiä karkuun. Aarteet ja herkut se syö vasta palattuaan eikä jää rikospaikalle nauttimaan antimista. Aivan kuin se tajuaisi olevansa hämäräpuuhissa, joista voi jäädä kiinni, jolloin kannattaa olla nopea käänteissään ja tuoda saalis kotipihaan turvaan. Kerran se palasi toisen naapurin luota, samalla lailla kovassa kiireessä ja alkoi jäytää jotain keskellä nurmikkoamme. Menin katsomaan, mitä se söi ja komensin sen pudottamaan suustaan mitä ikinä siellä olikaan. Ällistyneenä jäin tuijottamaan pyöreää ruisleipäpalaa. Toivoin hartaasti, että naapuri oli sen sille antanut eikä Selma ollut vienyt silmän välttäessä naapuriherran aamupalaa…

Tutkimattomalla maaperällä

Selman ja Heran karkailu ei ottanut loppuakseen ja toivoimme hartaasti niiden rauhoittuvan, kun ikää vain tulisi lisää. Ajattelimme antaa niille muuta virikettä, remmilenkkien muodossa. Siinä teimme ison virheen.

Toinen koirien yhteinen kesä alkoi vähän rauhallisemmissa merkeissä, Hera ei enää uhmaillut ja jahdannut kaikkea, mikä vähänkin liikkui ja rapisi. Ja jos ne jossain pyörähtivät, liikkumissäde oli paljon edelliskesää suppeampi. Aivan kuin ne olisivat unohtaneet, mitä ympäristössä oli. Ja sitten me muistutimme niitä. Teimme kävelylenkkejä mökkiteitä pitkin ja kylän keskustassa. Seuraavana päivänä koirat olivat tiessään, ja ne löytyivät peräkanaa kulkemasta kylänraitilta tai kun joku oli ottanut ne kiinni ja soittanut. Kiitin hiljaa mielessäni itseäni, että olin hommannut kummankin pantaan laatan, jossa oli puhelinnumeroni.

Hera väsähti kesken kaiken touhuilun

Karkailu alkoi käydä hermoille, eikä mökkeily tuntunut kovinkaan rentouttavalta, kun koko ajan sai jännittää ja olla valppaana. Eikä sekään auttanut, kun ne lähtivät hippulat vinkuen jonkun hajun tai muun innoittamina. Aloin pohtia eri vaihtoehtoja. Tontin aitaaminen ei tullut kyseeseen, sen verran iso urakka olisi ollut. Juoksulieka ei tuntunut sekään hyvältä idealta, vaikka viime kädessä sellainen olisi pakko hankkia, ellei muita konsteja keksitty.

Selailin nettiä ja punnitsin, olisiko yksinkertaisinta hankkia paikantimet, jotka eivät kylläkään estäneet karkailua, mutta koirat löytyisivät paljon helpommin. Olin jossain tullut törmänneeksi koulutuspantoihin, ja uppouduin tutustumaan niihin lähemmin. Sitruunasuihkepannan avulla moni oli saanut karkailevan koiransa ruotuun. Tuote oli aika tyyris, enkä ollut valmis sijoittamaan toistasataa euroa, etenkään, jos se ei toimisi toivotulla tavalla. Sellaisia sai myös vuokrata, mutta hinta olisi yhdeltä viikolta noussut aika isoksi. Minua onnisti, kun koiratarvikekirpputorilta löytyi muutaman kerran käytetty viidellä kympillä.

Panta tuli postissa juuri parahiksi ennen seuraavaa mökkikeikkaa. Täytin sen säiliön mukana tulleella sitruunasuihkeella. Pannan idea on, että se laitetaan koiran kaulaan säiliö leuan alle. Kun koira käyttäytyy huonosti tai on lähdössä litoon, painetaan kaukosäätimestä nappia, jolloin pannasta tulee suihkaus sitruunalle haisevaa nestettä.

Itelläs on allit kaulan alla...

Ja se tepsi. Eka kerran sitä painettuani Hera hyppäsi ilmaan kuin olisi astunut maamiinaan, pysähtyi kuin seinään ja tuli häntä koipien välissä luokseni. Toisen kerran jälkeen se ei lähtenyt mihinkään. Lopulta se totteli kun sillä vain oli se panta päällä. Selma luonnollisestikin jatkoi karkailua, ihmetellen, miksi toinen ei lähtenytkään mukaan. Siirsin pannan Selman kaulaan ja painoin napista, kun se pinkoi jälleen kerran naapuriin. Painoin ja painoin. Ei mitään vaikutusta. Jonkin ajan kuluttua takaisin saapui iloinen labradori raikkaan sitruunan tuoksuisena. Se säiliö uppoutui niin syvälle sen muhkeisiin kaulahelttoihin, ettei suihkaus päässyt sen nenään asti. Tai sitten se ei vain välittänyt.

Rapurapurallaa

Mä en kyllä ala jos joudun liekaan...

Karkailusta tuli ihan jokapäiväinen juttu. Hera edellä ja Selma perässä, minkä pentukömpelyydeltään pääsi. Niillä oli muutama eri reitti, joita hyödynnettiin vuorotellen. Odottelin yleensä muutaman minuutin, josko ne olisivat tulleet takaisin. Ja kun niitä ei sitten kuulunut, lähdin harmistuksen ja kiukun voimin perään. Välillä niitä sai etsiskellä ihan olan takaa, ja tulin komunneeksi kaikki naapurimökkien tontit. Useimmiten ne löytyivät sieltä, missä oli ihmisiä, etenkin jos nämä grillasivat. Jos seuraa ei löytynyt, ne palasivat hakematta. Kun löysin koirat, pyytelin jälleen kerran vuolaasti anteeksi ja pahoittelin niiden käytöstä. Onneksi ihmiset olivat myötämielisiä ja iloisia, sillä pahin pelkoni oli se, että joku pelkäisi koiria tai että Selma hyppisi jonkun kumoon. Tai että jossain ei vain pidettäisi koirista, mikä tarkoittaisi sitä, että ne viettäisivät lopun kesää remmin jatkeena.

Välillä jouduin aikani käveltyäni ja huudeltuani hakemaan autonavaimet ja ajelin kerran jos toisenkin ympäri pikkuteitä. Joskus ne tulivat kuultuaan auton käynnistyvän, joskus ei.

Selma ei ollut ongelma, sillä kun se näki tai kuuli minut, se laukkasi iloisesti luokseni ja seurasi minua kotiin tai loikkasi autoon. Hera oli toista maata. Se pinkoi ympäriinsä, haukkui räkättirastaita, tuli lähelle vain loikkiakseen karkuun. Jos olin autolla, se juoksi mökkitietä auton edessä eikä suostunut loikkaamaan takaluukkuun. Paras tapa saada se satimeen oli avata sivuovi, jolloin se pomppasi kyytiin.

Näen unta ruuasta....

Kesän kääntyessä syksyä kohti päätimme pitää rapukekkerit koko perheen voimin. Vanhimmat lapset lähtivät mökille jo hyvissä ajoin perjantaina ja ottivat koirat mukaan. Me tulimme sitten töiden jälkeen perässä. Perille päästyään he aloittivat juhlien valmistelut, yksi leikkasi nurmikkoa ja toinen puuhasteli siinä sivussa. Ja eikä aikaakaan, koirat olivat kadonneet. He etsivät ja huutelivat. Me saavuimme mökille kun koirien katoamisesta oli kulunut jo hyvä tovi. Osa porukasta haravoi lähimetsää ja me muut kaasuttelimme autolla pikkuteitä edes, takas. Pysähdyimme aina jonkun nähdessämme ja huutelimme pihoihin kysellen, onko näkynyt karkureissulla olevia nelijalkaisia. Eräs rouva oli nähnyt ne peräkanaa kulkemassa huvilan ohi.

Loppujen lopuksi puhelin soi, ja poikani kertoi löytäneensä ne, kaksi ja puoli tuntia karkaamisen jälkeen. Eräs avulias mies oli ottanut ne leikkimään oman koiransa kanssa ja todennut niiden varmaan olevan nälkäisiä, minkä vuoksi hän oli ottanut ne sisälle kotiinsa ja antanut ruokaa. Ihan kilttiä, joo, mutta…