Pommikone

Hei leikitään!

Koirapuistot ovat pääsääntöisesti siistejä, sillä jokainen vastuullinen omistaja korjaa koiransa jätökset roskikseen tai kompostiin aitauksessa sitä varten olevalla lapiolla. Monissa puistoissa on myös aitaan kiinnitetty kakkapussiteline. Valitettavasti löytyy myös niitä, jotka eivät näin tee ja usein kävelenkin lapio kädessäni ympäri aitausta keräillen muiden koirien jätöksiä. Joissakin koirapuistoissa osa aluetta on metsikköä, jonne koirien kasat helposti katoavat, eikä niitä aina löydä, vaikka kuinka tuijottaisi kyykkivää koiraansa samalla kun hamuaa lapiota käteensä ja alkaa kävellä kakkivan koiransa suuntaan. Pimeänä vuodenaikana läjän löytäminen voi olla mahdotonta, mikä osittain selittää sen, miksi kasoja löytyy.

Osa aitauksista jaettu kahtia eli niissä on oma puolensa pienille ja isoille koirille. Mikäli seuransa voi valita, menen aina Heran kanssa isojen puolelle, sillä siellä leikit ovat enemmän Heran mieleen. Heran leikit saattavat välillä äityä aika railakkaiksi ja koska se aidon terrierin tavoin ärisee ja murisee leikkiessään, eivät kaikkien pienten kanssakoirien omistajat arvosta tätä ja luulevat Heraa vihaiseksi. Jos pieni leikkikaveri vielä sattuu olemaan pitkäkarvainen, Hera on täysin pitelemättömissä. Se tuljuttaa ja nujuuttaa kaveriaan turkista ja pitää kamalaa meteliä.

Näin ollen isojen aitaus on kaikkien kannalta parempi valinta. Isot koirat myös pääsääntöisesti sietävät Heran rajuja leikkejä eivätkä hyökkää näykkien kimppuun, kuten välillä pienempien kavereiden kanssa tapahtuu.

Kävin Turun keskustassa, Kupittaan puistossa olevassa koirapuistossa jossain vaiheessa aika usein. Eräs usein samanaikaisesti siellä ollut iäkkäämpi rouva koiransa kanssa tervehti meitä aina iloisesti ja totesi, että sieltä se pommikone tulee. Heran lempinimen perustana oli se, että se mitään pelkäämättä tunkee itseään paljon isompien koirien leikkeihin, kasan alimmaiseksi. Se seisoo takajaloillaan ja yrittää saada otteen kookkaan kaverin niskavilloista, pinkoo ympäriinsä laukkaavien jättiläismäisten kavereiden perässä niin kovaa, kuin tappijaloista lähtee. Pienen kokonsa puolesta Hera pystyy tekemään äkkikäännöksiä ja oikaisemaan sisäkaarretta pitkin, jolloin se pysyy muiden vauhdissa.

Jos kukaan ei sattuisi korvaansa lotkauttamaan Heran leikkiyrityksille, se hakee suuhunsa kepin ja alkaa juosta karkuun. Se on pettämätön keino saada muut jahtaamaan itseään.

Seuraa vailla, tositarkoituksella

Koirapuistot ovat varsin mielenkiintoisia paikkoja. Paitsi silloin, kun seuraa ei ole. Tällöin Hera juoksentelee hetken ympäriinsä nuuhkimassa viimeisimmät uutiset, minkä jälkeen koetan saada sitä innostumaan kepin noutamisesta. Tämä on hauskaa noin kahden heiton verran, jos senkään.

Mennäänkö pois, mulla on tylsää...

Tämän jälkeen se tuijottaa toiveikkaana kaikkia lähestyviä ihmisiä, etenkin jos he kulkevat koiran kanssa. Mikäli mahdollinen leikkikaveri kävelee ohitse puistoon tulematta, Hera jää hiljalleen itkemään portin luo. Tällöin ei auta muu kuin kytkeä koira ja lähteä kävelylle puistossa telmimisen sijaan.

Syksystä kevääseen, jolloin emme ole mökillä edes viikonloppuja, olen tehnyt tuttavuutta monien lähialueen puistojen kanssa. Kotimme lähellä parin minuutin kävelymatkan päässä on pieni koira-aitaus, jossa valitettavasti ei useinkaan ole seuraa. Tämän vuoksi olen laajentanut reviiriä ja autoillen kartoittanut puistoja lähellä ja kauempaa. Tuntuu kuitenkin turhauttavalta, että on ajanut vartin verran koirapuistoon, joka ammottaa tyhjyyttään.

Heralla on omalaatuinen tapa tappaa aikaa...

Seuraa löytyy useimmiten, mikäli osaa ajoittaa käyntinsä iltapäivän tunteihin, jolloin ihmiset ovat palanneet töistä. Toinen varma koirapuistoaika on illalla, kahdeksan maissa. Tämä ei kuitenkaan ole Heran mieleen, se ei malta odottaa eikä ymmärrä, jos sille sanoo, että mukavaa on tiedossa myöhemmin.

Koirapuistoissa tulee jutusteltua mitä erilaisimpien ihmisten kanssa ja olen tavannut monta mukavaa koiranomistajaa, joiden kanssa on tullut puhuttua muustakin kuin koirista, vaikka koirat ovat se tavallisin aihe, mistä jutella ventovieraan kanssa.

Säännöllisesti jossain puistossa vierailtuaan alkaa koirat ja niiden omistajat tulla tutuiksi, vaikkei heitä tunnistakaan muuten kuin koiran perusteella.

Chili con Hera

Työkaverini kotiin muutti samana päivänä, kun Hera tuli meille, valkoinen länsiylämaanterrierin pentu, joka oli vain kolme päivää Heraa nuorempi. Koska meillä kummallakin nyt oli pentukoira, päätimme käydä koiratreffeillä ja antaa niiden tutustua ja juosta metsässä vapaana.

Ensimmäinen tapaaminen sovittiin seuraavaksi viikoksi ja koska tapaus oli suurmenestys, olemme jatkaneet yhteisiä ulkolenkkejä aina, kun saamme sovitettua aikataulut yhteen, mikä harmi kyllä on aivan liian harvoin.

Hera ja Chili nauttivat toistensa seurasta, ne juoksevat rinta rinnan, pysähtyvät nuuhkimaan samaa ruohotypästä, välillä äristään ja otetaan toisesta mittaa, kunnes riita unohtuu ja matka jatkuu havuneulasten verhoamaa polkua kovaa laukkaa. Ne loikkivat toistensa yli ja jahtaavat toisiaan vuorotellen.

Chili ja Hera

Aina tapaamiset eivät kuitenkaan sujuneet onnellisten tähtien alla. Emme olleet ehtineet tavata pitkään aikaan ja vaikka kesän jälkeen sää tuntui kolealta ja syksyiseltä, päätimme lähteä samaan paikkaan, jossa aina kävimme. Rannan tuntumassa kiemurteleva metsäpolku oli autio, oletettavasti sää oli karkottanut satunnaiset muut kulkijat muuten niin suositulta ulkoilualueelta. Ajankohtakin oli kuin luotu koirien vapaana pitämiselle, sillä töittemme puolesta meillä oli aina silloin tällöin mahdollisuus käydä ulkoilemassa aamupäivällä, jolloin törmääminen toisiin ulkoilijoihin on epätodennäköisintä.

Kuin taikaiskusta pieni vihmominen lakkasi, tuuli tyyntyi ja aurinko pilkisti esille. Kävelimme polun ääripäähän, jossa meidän oli määrä kääntyä ja palata takaisin. Niemen kärjessä oli kallio, jolla oli isohkoja kivenmurikoita. Koirat olivat kavunneet kalliolle ketterästi, minä ähkien ja puhkien niiden perässä ja Chilin emäntä jäljessäni. Seisoin kalliolla nauttimassa näköalasta merelle Chilin ja Heran nuuhkiessa kivien kupeessa. Yhtäkkiä Chili hypähti taaksepäin ja ajattelin, että Hera näykkäsi sitä leikillään. Kiven alta kuului kiukkuista sihinää ja tajusin, että siellä oli käärme, jonka talvehtimisrauhaa koirat olivat häirinneet.

Chilin emäntä nosti koiran, joka ei aluksi vaikuttanut olevan moksiskaan, syliinsä ja lähdimme askeltamaan ripeään tahtiin kohti autoa, jonne oli runsaan vartin kävelymatka, mikäli pani joutuisasti jalkaa toisen edelle. Soitin samalla eläinlääkärille, josta neuvottiin tulemaan suorinta tietä. Autolle päästyämme koira alkoi oksentaa ja jatkoi sitä koko matkan kaupunkiin ja eläinlääkäriin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Koira selvisi oltuaan tiputuksessa toista vuorokautta.