Soutaen olisit jo perillä

Meillä on alumiininen soutuvene, jolla soutelemme silloin tällöin pienellä lahdella, mökkirannan edessä. Lahden pohjukka on joskus taannoin ollut kapea kanava, jota pitkin on voinut kulkea vesiteitse monen kilometrin päässä olevalle toiselle lahdelle. Vuosikymmenten saatossa tuo kanava on kasvanut umpeen, edesauttamassa tätä valitettavaa kehitystä on sen molemmilla puolilla olevat pellot, josta valuu ravinteita veteen. Vettä tuossa pienessä ojantapaisessa on noin metrin verran, matalimmillaan vain niin vähän, että soutuveneellä pääsee etenemään juuri ja juuri. Airon lapa kuopsasee joka kiskaisulla pohjamutaan. Kahta puolen kasvaa monen metrin korkuinen ruovikko tai kansanomaisesti kaislikko. Kaislarannat ovat lähentyneet toisiaan niin paljon, että loppukesästä soutaminen on mahdotonta, sillä airot ottavat molemmin puolin kiinni kaisloihin.

Hera rakastaa veneilyä. Sillä on pienet pelastusliivit, sillä se kuikkii laidan yli niin innoissaan ja nuuhkii pohjasta nousevaa mudan hajua haltioissaan, eikä ole takeita, etteikö se jonkun päähänpiston innoitamana voisi loikata laidan yli. Luonnollisestikin koira osaa uida, mutta jos se säikähtää ja lähtee kauhomaan veneestä poispäin, voi sen kalastaminen vedestä osoittautui vaikeaksi.Tuon umpeenkasvaneen lahdenpohjukan kaislikon suojissa pesii paljon lintuja, lisäksi siellä asuu piisami ja iso määrä vesimyyriä, joiden tuoksu Heran nenässä on vastustamaton.
Kauempana, veneilyn ulottumattomissa, pesii harmaahaikara, joka iltahämärissä lentelee lahden suuntaisesti kauemmas avoimemmille vesille ruokailemaan. Tuo komea lintu on joitakin kertoja laskeutunut aivan mökkirantaamme. Sen lentoa on hieno katsella, kun se kaula mutkalla liitelee edes takaisin. Yksi hienoimmista kokemuksista oli pari kesää sitten, kun havahduimme taivaalta kuuluvaan kahinaan. Aivan päämme yläpuolella, korkeuksissa, liiteli kolme merikotkaa, joiden voimakkaat siiveniskut kantautuivat aina maan pinnalle saakka. Seisoimme mykistyneinä katsomassa, kun nuo taivaan kuninkaat kaarsivat yllämme ja liitelivät tiehensä avomerta kohti.

Pahan päivän varalle

Hera nauttii mökillä olosta täysin karvoin. Se jahtaa rastaita, kaivaa rantamudasta esiin kaikkea sanoinkuvaamatonta, tonkii kompostissa ja viettää aikaansa mökin alla lautakasan päällä taiteillen. Varsin pienestä se äkkäsi, että talon alta pääsee hienosti oikaisemaan ja sitä reittiä se hyödyntää kutakuinkin kaikkeen siirtymiseen.

Tontilla löytyy paljon puuhaa, eikä vähiten kätköillä käymistä. Heralla on tapana piilottaa kaikki saamansa makupalat, purutikut ja muut. Ensiksi kaivetaan kuoppa, jonne uusin aarre piilotetaan, minkä jälkeen se tuuppaa kuonollaan kuopan umpeen. Tätä herkkujen piilottamista se harrastaa sisätiloissakin, surkuhupaisaa siinä on se, että se saattaa pitkänkin tovin koettaa kaapia ilmaa piilotettavan välipalan päälle. Aina siivotessa tulee löydettyä sen kätköjä, puruluun pätkiä on pakastimen takana, television takana, verhojen takana, työpöydän alla, matonreunan alla, kenkien sisällä.

Kun jokin aarre on ollut piilossa määrätyn ajan, Hera käy hakemassa sen ja kiikuttaa sen seuraavaan paikkaan, jonne se piilotetaan tai haudataan samoin menoin. Mökillä se saattoi siirtää parhaimpia herkkujaan lukuisia kertoja, jottei vain kukaan löytäisi niitä. Pisimmän piilotuskierroksen koki sen juhannuksesta grillihiilikasan alta löytynyt hiiltynyt kyljyksenjämä, jota Hera kantoi edestakaisin monta päivää.

Merkillisintä tässä rituaalissa on se, että se todellakin löytää piilonsa ja mitä todennäköisimmin mökillä ollessamme se ei kuolisi nälkään pariin viikkoon, sillä aina jonkun puskan alla on jotain syötävää haudattuna. Käydessämme myöhään syksyllä katsomassa, että paikat ovat kunnossa, se katoaa hetkeksi mökin alle tai jonnekin ja ilmestyy hetken kuluttua suussaan multainen möhkäle, joka tarkemmin katsottuna paljastuu kesällä haudatuksi koirankeksiksi.

Ötököitä

Lasin takana päivystävä kaveri

Mökillä on luonnollisestikin käärmeiden lisäksi muitakin eläimiä, joista me kaikki emme ole kovinkaan innoissamme. Illan hämärtyessä istumme sisällä takkatulen lämmössä, mikäli ilta on viileä. Istuskelen korituolissa aivan ikkunan vieressä. Joka ilta melkein minuutilleen samalla kellonlyömällä vaaleaa iltataivasta vasten piirtyy tuttu hahmo. Se laskeutuu varovasti yhden langan varassa ja jää odottelemaan saalista. Ensimmäisen kerran sen nähdessäni hätkähdin, sillä se oli vain muutaman sentin naamastani, onneksi kuitenkin lasin toisella puolella.

Jos ilta on lämmin, istuskelemme katetulla verannalla. Kun kääntää katseensa kattoon, löytää toisen vakiasukin. Laudan pontissa nököttää kermanvaalea, iso ristilukki. Sen vieressä on iso verkko, johon verannalla melkein kiusaksi asti tanssivat hyttyset jäävät kiinni.

Ristilukki verannan katossa

Hyttyset ovat minun akilleen kantapääni. Minusta ne pistävät kovaa ja niiden jättämät kutiavat paukamat kiusaavat päiväkausia. Kaikista pahin on se ininä. Juuri kun olet nukahtamassa, pimeässä makuuhuoneessa kuuluu tuttu ininä. Välillä se lakkaa hyttysen istuuduttua jonnekin. Mutta silloin jo tietää, että huoneessa on hyttynen, oli se sitten hiljaa tai ei. Ja ennemmin tai myöhemmin se lähtee uudelleen lentoon, jolloin sen etäisyyden sinuun voi määritellä ininän voimakkuuden avulla. Jos ehtii nukahtamaan ennen ininän alkamista, yö on pelastettu, sillä useimmiten mieheni on herkullisempi eli hyttyset valitsevat hänet maalitaulukseen. Aamuyöstä, kun uni alkaa olla kevyttä, hyttyset eivät enää inise vaan ovat hakeutuneet jonnekin sulattelemaan veriateriaansa. Auringon säteiden kanssa heräävät kärpäset ärsyttävät, mutta ne eivät ole mitään hyttysiin verrattuna. Ensimmäisen ihanhduksen kuultuani olen täysin hereillä, enkä saa unen päästä kiinni, ennen kuin olen listinyt huoneessa terrorisoivan verenimijän.

Olen jäljittänyt tämän ininäfobian lapsuuteeni. Vietimme kaksi vuotta nuoremman sisareni kanssa kesiä isovanhempien mökillä Melavedellä, Savon sydämessä. Saimme lentää Turusta Kuopioon ilman vanhempia jo 4- ja 6-vuotiaina. Mökki oli sähkötön hirsimökki, joka oli kirkasvetisen järven rannalla, nimen kärjessä. Nautimme olostamme ja ukin ja mummin jakamattomasta huomiosta täysin siemauksin. Illalla saunottiin, minkä jälkeen istuimme tuvassa yöpaitasillamme ja paistoimme iltapalksi makkaraa takassa.

Yksi huono puoli mökillä kuitenkin oli, hyttyset. Illan tullen noita inisijöitä lenteli sakeina parvina ja mökissä niitä oli minun laskujeni mukaan ainakin miljoona.

Parin viikon mökkeilyn jälkeen mummi ja ukki saattoivat meidät lentokoneeseen ja palauttivat vanhemmillemme kaksi lasta, jotka olivat kauttaaltaan punaisten kutiavien paukamien peitossa. Kun pikkusisareni juoksenteli ympäriinsä lentokentän odotusaulassa, hän keräsi katseita, sillä hän näytti lähinnä siltä, kuin hänellä olisi jokin pahanlaatuinen, tarttuva rokko.