Et saa mua kiinni, lällällällälää

Et varmana saa napattua tätä palloa ennen mua!

Hera päätti siis ottaa ohjat käsiinsä ja tutkailla mökkimaastoja ihan surutta. Varsin haasteelliseksi osoittautui sen kiinni saaminen, mikäli pimu oli päättänyt olla tekemättä yhteistyötä. Kun menimme autolle kimpsuinemme kampsuinemme lähteäksemme kotiin, Hera jolkotti kiltisti mukanamme parkkipaikalle. Siihen se sitten päättyikin se yhteistyö. Se laukkasi ympäri autoa, pysähteli katsoen meitä uhmakkaan ilkikurisesti, pulloharjaksi pörhistetty häntä vimmatusti vispaten vasemmalta oikealle. Koetimme kaikkea, auton käynnistämistä, liikkeelle lähtemistä. Koira pinkoi herhiläisen tavoin joka suuntaan, laukkasi auton edessä, pysähtyi metrin päähän ja ilkkui meille. Ainoa tapa oli palata mökille, avata ovi ja olla menevinään sisälle. Se tuli perässä ja saimme sen vangittua sisätiloihin. Tämän toistuttua pari kertaa totesimme, että viisainta oli lähdön hetkellä panna se liekaan ja ottaa remmissä autoon. Kaikkina muina hetkinä se kyllä totteli, sillä luonnollisestikin koetimme kouluttaa sitä tulemaan luokse. Monta monituista kertaa, välillä jopa vartin välein. Koira viereen, pannasta kiinni ja heti palkka ja kehuja. Ja se totteli, joka jumalan kerta, paitsi silloin, kun todella olisi pitänyt.



Mökkikauden päätyttyä sama meno jatkui. Käydessämme metsälenkeillä se totteli, sillä iso vieras metsä oli pelottava, eikä se lähtenyt viereltä kovinkaan kauas. Mutta puistossa sitä oli täysin mahdotonta saada kiinni. Sielläkin tein koko ajan luoksetuloja ja palkitsin, mutta kun piti lähteä, se ei antanut ottaa kiinni, vaan tuli lähelle, laukkasi karkuun, tuli uudelleen vain livahtaakseen käden ulottumattomiin. Välillä jätin sen puistoon ja kävelin autolle, jolloin se juoksi portille ja itki perääni. Palasin takaisin ja koira pinkoi hippulat vinkuen karkuun.



Tajusin, ettei kannata ainakaan remmiä ottaa käteen, jos sen halusi saada kiinni. Eikä itse asiassa ajatella lähdön hetkeä, sillä se juuttaan marakatti luki ajatuksia tai vaistosi, että minua alkoi lähdön hetkenä jännittää.



Sen päätön toilailu aiheutti myös muutaman kerran sydämentykytyksiä, kun se karkasi ovesta kadulle. Yleensä se ei livahda ovesta karkuun vaan odottaa nätisti lupaa, niin kotona kuin autossakin. Ensimmäisen talvena sen ollessa vajaan vuoden se livahti ovesta, ilman pantaa ja remmiä ja pinkoi täyttä höökiä pitkin katua läheiselle parkkipaikalle, minä perässä. Onneksi paikalle sattui koiria ymmärtävä nuorimies, jota Hera tervehti hyppimällä hänen jaloissaan. Kaveri avasi autonsa oven ja päästi Heran loikkaamaan sisälle, minkä jälkeen hän nappasi tukevan myötäotteen koirasta ja kantoi sen minun syliini. Toisen kerran se oli mielentilassa ulkona puussa sitä jatkuvasti härnäävästä oravasta ja kun poikamme kaverit sattuivat juuri parahiksi tulemaan ovesta, se painoi ulos. Onneksi katuamme juuri silloin ajavan auton nopeus oli sellainen, että se sai paniikkijarrutettua. Mikäli siinä olisi liikennöinyt joku niistä ääliöistä, jotka päästelevät sallitun 30 enimmäisnopeuden sijaan sitä tavanomaista kuuttakymppiä, ei Herasta varmaan olisi jäänyt jäljelle kuin pannunalunen.

Karkuun!



Kukkulan kuningatar

Hera alkoi varsin nuorella iällä tutkia lähiympäristöään ja nopeasti se laajensi reviiriään mökkitontiltamme naapuriin, sitten seuraavaan ja lopulta kylille. Tai, no, ei ihan samana kesänä. Ensimmäisen kesän alussa, toukokuussa 2013, se tutkaili ympäristöään ja pysytteli meidän lähellämme. Pari kuukautta myöhemmin sen ollessa vain vajaat puolivuotias, oli pienestä pennusta kehittynyt uhmaikäinen riiviö. Päiväsaikaan halutessaan päiväunille se uikutti surkeana mökin oven takana, katsoi välillä anellen olkansa yli, että tulisiko joku avaamaan, minkä jälkeen se jatkoi oven tuijottamista, aivan kuin sen saisi auki katseen voimalla. Sisälle päästyään se veti hirsiä tuntitolkulla nauttien mökin hiljaisuudesta. Ulkona se ei saanut nukuttua, kun tuulenvire heilutti hännänpäätä tai kärpänen surisi lähistöllä.

Illan hämärtyessä kesäyöksi se halusi päästä ulos, ja tein muutaman kerran sen virheen, että laskin sen ovesta iltapissalle kuvitellen sen tulevan äkkiä takaisin. Muutaman kerran tehtyäni sen erheen tajusin, että sitä ei voisi laskea vapaana iltahämärään vaan viimeiset pissitykset täytyi tehdä remmissä, jotta sen saisi takaisin sisälle.

Jos sen erehtyi laskemaan vapaana, se singahti kuin ohjus hämärtyvään iltaan, juoksi ympäri tonttia, haukkui taukoamatta, jahtasi hädissään pakoon yrittäviä räkättirastaita ja loikki omenapuiden runkoa vasten koettaessaan päästä lintujen perään.

Vaikka kuinka huusi ja maanitteli, se ei korvaansa lotkauttanut. Eikä valoisassa kesäyössä halunnut kamalasti kiljua koiran perään, sillä ääni kantoi tyyntä vettä pitkin koko naapurustoon. Riitti, että russelinperkele haukkui villiintyneenä mahtavasta räksäjahdista.

Jos menimme sisälle ja panimme oven kiinni, kuului verannan lattialaudoilla kipitystä. Hera tassutti oven taakse, ja kun avasimme oven laskeaksemme sen sisään, se lähti häntä viidentenä jalkana karkuun. Välillä se pysähtyi pari metriä ovesta, heittäytyi haastavaan asentoon etujalat maahan ja pylly pystyyn. Ja jos liikahdinkaan, se pinkaisi yöhön.

Ainoa tapa huijata se sisälle oli, että antoi sen kuvitella meidän olevan sisällä, jotta se ilmestyisi oven taakse. Toinen meistä olikin salaa hiipinyt ulos takaovesta ja kun Hera oli verannalla, oli sen pakotie helppo sulkea.

Onneksi linnut hiljenivät loppukesästä, sillä naapurimme eivät varmaankaan nauttineet, kun avoimesta ikkunasta kantautui puoli kolmelta yöllä Heran haukkuminen ja ulvonta, kun se nautti täysin siemauksin Suomen yöttömien öiden ohjelmatarjonnasta.