Ja pikkujalka pilkahtaa...
Meillä on tapana
koirakavereiden kanssa sopia treffit pari kilometriä kotitalostamme sijaitsevalle
alueelle, jossa parkkipaikan vierestä lähtee kärrytie, jota pitkin pääsee eri
suuntiin johtaville metsäpoluille. Kärrytietä pääsee myös kesantopellolle ja
hakkuualueelle, jonne meillä kavereiden kanssa on vakiintunut sellainen reilun
parin kilometrin lenkki, jonka hitaastikin tallustellen tekee alle tunnissa. Ei
siihen matkaan varsinaisesti kulu kuin puolisen tuntia tavallista vauhtia käveltäessä,
mutta me pysähtelemme katsomaan, kuin koirat saavat hepuleita, jäävät
nuuhkuttelemaan, uivat jossain ojassa tai säntäilevät jonkun hajun perässä.
Maasto on
muidenkin koiranomistajien ja ulkoilijoiden suosiossa, ja etenkin
viikonloppuisin siellä on niin vilkasta, että olemme kokenee viisaimmaksi
ajoittaa käyntimme varhaisiin aamuihin ennen töihin menoa tai arki-iltapäiviin.
Muina aikoina siellä on kävelijöitä, pyöräilijöitä tai muita koiranulkoiluttajia.
Suurin osa näistä on ihan mukavaa sakkia, mutta aina joukkoon mahtuu niitä,
jotka eivät pidä vapaana olevista koirista olivat he itse sitten koirallisia
tai eivät. Useimmiten kuitenkin saamme olla ihan omalla porukalla.
Koirien
kiinnipitokautena en harrasta paljoakaan siellä ulkoilemista, mutta käymme
kyllä toisinaan siellä silloinkin, sillä porukkamme koirat ovat onneksi pääosin
sellaisia, että ne pysyttelevät lähellämme, kun taivallamme kesantopellolla eli
ovat heti kytkettävissä, kuten lain kirjain sen sanoo.
 |
| Koirakavereiden kanssa riehutaan |
Talvisin käymme
siellä sitten sitäkin ahkerammin. Ihan parasta on, kun lumessa, ison
ruohotyppään luona on kolo, josta nousee vieno hiiren tai myyrän hengitys. Hera
ja Selma kavereineen kaivavat ja tuhisevat ihan vimmattuina. Mitä
todennäköisimmin lumipeitteen alla värjöttelee joku pieni viipertäjä kauhusta
kankeana. Erään kerran hankea pitkin kipitti pieni peltomyyrä. Se hävisi lumeen
kuin taikaiskusta saaden koirat peräänsä. Parin metrin päästä tuo
kamikatsemyyrä pulpahti pintaan kuin korkki ja jatkoi pakenemistaan. Koirat
olivat niin keskittyneitä kaivamaan siitä, missä se oli painunut lumen alle,
etteivät heti edes tajunneet myyrän ilmestymistä. Sivusilmällä Hera äkkäsi sen
ja ennen kuin ehdin pelastaa tuon pienen siimahännän, Hera oli pannut sen
päiviltä. Otin vielä lämpimän vainajan hyppysiini ja nakkasin sen kauemmaksi ja
se katosi humpsahtaen lumeen. Jatkoimme tarpomistamme polkua pitkin, koirat
edellä ja perässä. Paitsi Selma, joka jättäytyi jälkeen, kunnes välimatka oli
sellainen, että en ehtisi sen perään. Se pyörähti sulavasti ympäri, otti
suunnan kuin maalihakuinen ohjus ja kun ennätin viimein sen luo, oli se natustanut
saaliin parempiin suihin. Myyrän kohtalosta kieli vain pieni verijälki
lumisessa kuopassa. Minun ei auttanut kuin levitellä käsiäni ja palata muiden
perään. Selma seurasi kiltisti yhä maiskutellen ja huuliaan lipoen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti