Lapsuuden ihania lukumuistoja olivat Hanhiemon iloinen lipas ja Tiitiäisen satupuu. Osa runoista viehätti pelkällä kielellä leikkimisellä, osassa mielikuvitusta kutitteli sen tarina ja joissakin oli absurdi, jopa makaaberi sisältö tai joku kummallinen juonenkäänne. Huomasin yhden pelmahtavan muistini syövereistä Heran viimekesäisen metsästyksen innoittamana.
Alun perin
englantilaisen lastenrunon Sing a Song of
sixpence -tarinassa kerrotaan, kuinka
piiraaseen leivotaan kaksi tusinaa mustarastaita, jotka piirakkaa avattaessa
alkavat laulaa. Vaikka idea sinänsä kuulostaakin tuulesta temmatulta, eräässä
italialaisessa vuodelta 1549 olevan keittokirjassa on resepti, jossa piirakkaan
leivotut linnut saatiin pysymään elävinä ja kun piirakka avattiin, ne
lehähtivät lentoon. Ruokalajin oli tarkoitus herättää ihastusta ja hämmennystä
päivällisvieraissa, mikä tuolla keinolla varmaan onnistui.
Kuuden pennin
laulusta löytyy muitakin käännöksiä, mutta itse pidän tästä Kirsi
Kunnaksen versiosta:
Tää laulu maksaa killingin
ja kapallisen ruista.
Kaksikymmentäneljä rastasta
linnanpihan puista
kuninkaan kaakkuun leivottiin
ne lauloi herkkusuista,
ne mustat linnut lauloi
niin,
kun
kakku avattiin.
Ja kuningas laski rahojaan
ja oli huolissaan
Ja kuningatar hunajaa
maisteli
nojatuolissaan
Ja piika takapihalla
pyykkinsä koriin koppasi,
ja silloin rastas
viimeinen
häneltä
nenän noppasi.
No, miksi minä
tätä tulin ajatelleeksi? Viime kesänä ajelimme tapamme mukaan perjantaina
työpäivän päätteeksi mökille. Perillä purimme kassit ja pussit ja keitimme
kahvit. Istuuduimme nauttimaan kahvista ja sen kylkeen tehdyistä voileivistä
parvekkeelle, jossa koirat yleensä makoilevat auringon lämmössä puoliunessa.
Välillä jompikumpi tai molemmat avaavat toista silmää tai loppasevat korvaansa
merkiksi siitä, että ovat panneet merkille ohilentävän linnun tai naapurin
puuhastelun.
No, Hera ei
lainkaan ottanut asettuakseen vaan puhisi ja tuhisi kurkkien kaidelautojen
välistä, nuuskutti lattialautojen väleistä ja yleisesti ottaen oli selkeästi
taisteluvalmiudessa. Kun se ei siitä lainkaan rauhoittunut vaan pullistelullaan
häiritsi meidän iltapäivän harrasta hetkeä, nousin tuolistani päästääkseni sen
ulos pihalle, josko parvekkeen alla rapistellut sisilisko tai muu vastaava
pakenisi ja saisimme kaipaamamme rauhan.
Hera säntäsi
ovelta talon ympäri ja sinne parvekkeen alle. Painelin perässä, sillä
ajattelin, että jos siellä kuitenkin on jotain. Niin olikin.
Hera: Mitä, kuoliko se? Annoinko luvan, en antanut. Selma: Joko saa syödä vai miksi tää on tässä? |
Säilytimme
kiepillä kahden vanhan pyykkikepin väliin viritettyä lentopalloverkkoa, joka
oli kyllä parhaat päivänsä nähnyt, sillä siinä oli enemmän reikää kuin reikiä
ympäröivää nylonnarua, mutta myttyyn oli kuin olikin tarttunut räkättirastas
eli tuttavallisemmin räksä. Hera oli aivan pöhinöissään ja innoissaan
saaliistaan, ja minulla oli täysi työ pitää se loitolla, kun aloin varovasti
irrottamaan verkkoon sotkeutunutta linturaukkaa. Komensin russelia malttamaan
mielensä ja ajattelin, että kun saan viimeisenkin lenkin linnun ympäriltä
pois, se pääsee lehahtamaan karkuun.
Laskin linnun
kädestäni maahan nostaakseni sen siipeä, jolloin se olisi vapaa.
Vips. Samalla
sekunnilla russeli tuli takavasemmalta kuin hauki kaislikosta ja pinkoi karkuun
räksäparka suussaan. Ja minä kiljuen perässä. Hera pudotti saaliinsa suustaan
päästyään turvallisen välimatkan päähän minusta. Lintu oli yhä elossa,
vaikkakin henkihieverissä. Ei kun takaisin kantoon ja karkuun. Parin metrin
päähän ja sama operaatio. Lintu suusta nurmikolle ja intensiivinen tuijotus.
Tällä kertaa elonmerkkejä ei enää ollut vaan lintu oli heittänyt henkensä.
Hetki ennen kompostiin joutumista |
Iltapäivän raukea
rauha laskeutui, sillä kukapa sitä hiljalleen makoilevasta linnusta innostuisi,
ei Hera ainakaan. Ja Selmalle riitti, kun kävi nuuhkaisemassa, että mikä taas
oli syy tähän hirveään sirkukseen ja älämölöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti