Look at that doggy in the window

Vuoden kääntyessä vääjäämättä kohti loppua tulee mietittyä menneitä ja elettyä elämää. Joulun aika on myös otollinen hetki rauhoittua ja muistella kaikkia heitä, jotka eivät enää ole kanssamme, mutta jotka ovat jättäneet jälkensä elämäämme. Huomaan ajattelevani myös niitä, joita en ole koskaan tavannut, vaikka heillä on oma tärkeä paikkansa siinä, että minä olen juuri minä. Isäni vanhempien kanssa vietin paljon aikaani lapsuudessani ja esimerkiksi isänäidilläni oli tusinan verran sisaruksia, joten siltä puolelta sukua löytyy paljon.

Äitini sukua en ole koskaan tavannut, mikä hetkittäin tuntuu surulliselta. Välillä huomaan ajattelevani, millaisten ihmisten perimää olen osaltani siirtänyt eteenpäin lapsiini?

Vajaat kaksi vuotta sitten kuollut äitini vietti elämänsä ensimmäiset vuodet lapsenkodissa, jonne hänen biologinen äitinsä oli hänet joutunut jättämään, koska ei yksin kyennyt huolehtimaan pienestä vauvastaan. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että hän sai uuden äidin.

Äitini adoptoinut nainen oli naimaton liikenainen, jolla oli ompeluateljee ja kangaskauppa. Yrittäjän elämä ei varmaankaan ollut helppoa pienen lapsen kanssa, vaikka se takasi heille hyvän toimeentulon. Kontaktien ja tuttujen kautta adoptioäiti otti luoksensa asumaan tukholmalaisen nuoren naisen, Birgitin, auttamaan muun muassa lapsenhoidossa. Birgit palasi sittemmin kotikaupunkiinsa, mutta siteet eivät koskaan katkenneet. Kutsuimme häntä Birgit-tädiksi ja pienenä luulin hänen ihan oikeasti olevan äitini naimaton ja lapseton isosisko.

Oletettavasti suomalaisen työnantajansa ompeluateljeessa vietetty aika kantoi hedelmää, sillä kun Birgit palasi Ruotsiin, hän työskenteli aluksi ompelijana eräässä ateljeessa kunnes hän perusti omansa. Muistan lämmöllä kaikkia niitä kertoja, kun hän vietti luonamme viikon kesällä ja jouluna, välillä muulloinkin, ja ompeli meille lapsille ihania leninkejä ja muita vaatteita.

Vähän vanhempana saimme viettää aikaa Birgitin luona Tukholmassa. Hän otti minut ja kaksi vuotta nuoremman sisareni mukaansa ateljeehensa, jossa me saimme auttaa muun muassa poimimalla lattialle pudonneita nuppineuloja. Pienessä liikehuoneessa oli sovitustila isoine peileineen ja takahuoneessa lattiasta kattoon laatikoita ja rasioita täynnä toinen toistaan ihanampia nappeja, pitsejä, nauhoja ja rusetteja lukuisien kangaspakkojen seurana. Välillä ateljeehen tuli joku hieno rouva sovittamaan iltapukua. Tuolloin me istuimme hiiren hiljaa ompelupöydän alla ja katsoimme silmät ymmyrkäisinä niitä ihania luomuksia, joita sovitettiin asiakkaiden päälle. Birgitin asiakaskunta oli hienostorouvia ja aatelisia ja jopa edesmennyt prinsessa Liliane.

Staffordshire-koirat

Ateljeen näyteikkunassa oli kauniisti laskeutuva verho, joka suojasi iltapukujen sovittajia ohikulkijoiden katseilta. Verhon edessä ikkunalaudalla istui kaksi posliinikoiraa, toistensa peilikuvia. Staffordshire-koirat olivat Cavalier King Charles –spanieleita, joka oli englannin kuningatar Viktorian lempirotu ja ne oli nimetty niitä valmistaneen tehtaan kotipaikan mukaan. Koiria alettiin valmistaa 1800-luvun alussa ja niiden idea oli lähtöisin Kiinasta, josta matkamuistona kulkeutuneiden Foo-koirien rotu vaihtui briteille tutumpaan spanieliin. Ne istuivat ikkunassa, odottamassa meriltä palaavaa miestä. Kun mies oli kotona, koirat käännettiin katsomaan sisälle päin. Näin ohikulkevat naapurit ja tuttavat tiesivät, milloin talon isäntä oli kotona ja milloin hän oli merillä. Birgitin kuoltua koirat löysivät tiensä äitini luo, joka vuorostaan antoi ne pikkusiskolleni joitakin vuosia ennen kuolemaansa.

Toivon hartaasti, että vaikka meillä kaikilla ei olekaan posliinikoiria, jotka odottavat maailmalta kotiin palaavaa rakasta, meillä jokaisella olisi joku, jota odottaa ja jonka seurasta nauttia. Hyvää uutta vuotta.