Vuoden kääntyessä
vääjäämättä kohti loppua tulee mietittyä menneitä ja elettyä elämää. Joulun aika
on myös otollinen hetki rauhoittua ja muistella kaikkia heitä, jotka eivät enää
ole kanssamme, mutta jotka ovat jättäneet jälkensä elämäämme. Huomaan
ajattelevani myös niitä, joita en ole koskaan tavannut, vaikka heillä on oma
tärkeä paikkansa siinä, että minä olen juuri minä. Isäni vanhempien kanssa
vietin paljon aikaani lapsuudessani ja esimerkiksi isänäidilläni oli tusinan
verran sisaruksia, joten siltä puolelta sukua löytyy paljon.
Äitini sukua en
ole koskaan tavannut, mikä hetkittäin tuntuu surulliselta. Välillä huomaan
ajattelevani, millaisten ihmisten perimää olen osaltani siirtänyt eteenpäin
lapsiini?
Vajaat kaksi
vuotta sitten kuollut äitini vietti elämänsä ensimmäiset vuodet lapsenkodissa,
jonne hänen biologinen äitinsä oli hänet joutunut jättämään, koska ei yksin
kyennyt huolehtimaan pienestä vauvastaan. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin
se, että hän sai uuden äidin.
Äitini adoptoinut
nainen oli naimaton liikenainen, jolla oli ompeluateljee ja kangaskauppa.
Yrittäjän elämä ei varmaankaan ollut helppoa pienen lapsen kanssa, vaikka se takasi
heille hyvän toimeentulon. Kontaktien ja tuttujen kautta adoptioäiti otti
luoksensa asumaan tukholmalaisen nuoren naisen, Birgitin, auttamaan muun muassa
lapsenhoidossa. Birgit palasi sittemmin kotikaupunkiinsa, mutta siteet eivät
koskaan katkenneet. Kutsuimme häntä Birgit-tädiksi ja pienenä luulin hänen ihan
oikeasti olevan äitini naimaton ja lapseton isosisko.
Oletettavasti suomalaisen
työnantajansa ompeluateljeessa vietetty aika kantoi hedelmää, sillä kun Birgit
palasi Ruotsiin, hän työskenteli aluksi ompelijana eräässä ateljeessa kunnes
hän perusti omansa. Muistan lämmöllä kaikkia niitä kertoja, kun hän vietti
luonamme viikon kesällä ja jouluna, välillä muulloinkin, ja ompeli meille
lapsille ihania leninkejä ja muita vaatteita.
Vähän vanhempana
saimme viettää aikaa Birgitin luona Tukholmassa. Hän otti minut ja kaksi vuotta
nuoremman sisareni mukaansa ateljeehensa, jossa me saimme auttaa muun muassa
poimimalla lattialle pudonneita nuppineuloja. Pienessä liikehuoneessa oli
sovitustila isoine peileineen ja takahuoneessa lattiasta kattoon laatikoita ja
rasioita täynnä toinen toistaan ihanampia nappeja, pitsejä, nauhoja ja
rusetteja lukuisien kangaspakkojen seurana. Välillä ateljeehen tuli joku hieno
rouva sovittamaan iltapukua. Tuolloin me istuimme hiiren hiljaa ompelupöydän
alla ja katsoimme silmät ymmyrkäisinä niitä ihania luomuksia, joita sovitettiin
asiakkaiden päälle. Birgitin asiakaskunta oli hienostorouvia ja aatelisia ja
jopa edesmennyt prinsessa Liliane.
Staffordshire-koirat |
Ateljeen
näyteikkunassa oli kauniisti laskeutuva verho, joka suojasi iltapukujen
sovittajia ohikulkijoiden katseilta. Verhon edessä ikkunalaudalla istui kaksi
posliinikoiraa, toistensa peilikuvia. Staffordshire-koirat olivat Cavalier King
Charles –spanieleita, joka oli englannin kuningatar Viktorian lempirotu ja ne
oli nimetty niitä valmistaneen tehtaan kotipaikan mukaan. Koiria alettiin
valmistaa 1800-luvun alussa ja niiden idea oli lähtöisin Kiinasta, josta
matkamuistona kulkeutuneiden Foo-koirien rotu vaihtui briteille tutumpaan
spanieliin. Ne istuivat ikkunassa, odottamassa meriltä palaavaa miestä. Kun
mies oli kotona, koirat käännettiin katsomaan sisälle päin. Näin ohikulkevat
naapurit ja tuttavat tiesivät, milloin talon isäntä oli kotona ja milloin hän
oli merillä. Birgitin kuoltua koirat löysivät tiensä äitini luo, joka vuorostaan
antoi ne pikkusiskolleni joitakin vuosia ennen kuolemaansa.
Toivon hartaasti,
että vaikka meillä kaikilla ei olekaan posliinikoiria, jotka odottavat maailmalta
kotiin palaavaa rakasta, meillä jokaisella olisi joku, jota odottaa ja jonka
seurasta nauttia. Hyvää uutta vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti