Toipilaana

Muutettuamme taloomme 2002 ruuvasin irti eteisen kaapin ovet. Ne olivat painavat ja aina tiellä. Halusin päällysvaatteiden roikkuvan tangossa, avonaisessa syvennyksessä, sillä sateen kostuttamat takit eivät varmaan kuivuisi kovinkaan hyvin piilossa katseilta ovien takana. Halusin myös esteettä potkaista kengät jalastani takkien alle.

Ensimmäisenä päivänä uudessa kodissa tekemässäni pedissä, olohuoneessa

Kaappi ei ollut perinteinen vaatenaulakko, vaan joku aikaisemmista asukkaista oli neronleimauksena asentanut eteisen syvennykseen 80-luvulta peräisin olevan tuplalevyisen vaatekaapin yläkaappeineen. Sinänsä hyvä idea, paitsi ne ovet. Ensinnäkin ne roikkuivat vähän miten sattuu vanhojen saranoidensa varassa, toiseksi, talomme on juuri sen verran vino, että kun avasi oven ripustaakseen takkinsa naulakkoon, ovi pamahti kiinni nenän edessä ellei pitänyt toisella kädellä ovesta kiinni, mikä taas hankaloitti takin taiteilemista vaatepuulle.

Irrotettuani ovet ja kammottavat saranat, niistä jäi varsin ikävät jäljet. Onneksi pakkelilla, hiekkapaperilla, tartuntamaalilla ja kunnon pesunkestävällä lateksilla saa ihmeitä aikaan.

Kun Hera muutti meille, taittelin vanhasta petauspatjasta sille pedin ja päällystin sen pesussa kutistuneella päiväpeittokankaalla. Peti vei puolet takkien alatilasta ja tyhjäksi jääneeseen tilaan sai mukavasti Heran lelulaatikon. Kengät muuttivat toisaalle.

Välillä Hera valitsee lelulaatikon makuupaikakseen

Leikkauksesta kotiin tultuamme koetin pissittää Heraa, mutta laskiessani sen sylistäni pihalle, se lässähti kasaan kuin epäonnistunut kohokas. Kannoin koiran sisälle ja panin sen lattialle, sillä sohvaanhan sitä ei uskaltanut missään nimessä ottaa ja sen takkien alla oleva petikin tuntui minusta korkealta paikalta. En halunnut että jotain tapahtuisi, kun se heräisi ja hyppäisi lattialle.

Olimme saaneet ohjeet, että koira liikkuu vointinsa mukaan ja että rajuimpia liikkeitä, kuten sohvalle hyyppämistä, tulisi välttää muutaman päivän.

Leikkauksen jälkeen, eteisen lattialla.

Kun Hera sitten heräsi sen verran, että se pysyi jaloillaan, se kipitti ensi töikseen sohvan luo ja hyppäsi siihen. Minä kiljaisin kauhusta, minkä seurauksena koira hyppäsi alas. Sydän tykyttäen otin sen syliini, nostin varovasti viereeni sohvaan nukkumaan. Paketoin sen peiton sisään, sillä Hera tärisi vilusta, kuten eläinlääkäri oli sanonut sen tekevän nukutuksen poistuessa sen kehosta.

Leikkaushaava oli yllättävän ylhäällä vatsassa, eikä jalkovälissä, kuten olin kuvitellut. Hera ei ylettynyt nuolemaan haavaa, mikä oli hieno juttu, sillä emme tarvinneet lainkaan sellaista tötterökauluria, joita koirille yleensä eri toimenpiteiden jälkeen laitetaan. Halusin kuitenkin suojata haavaa jollain tavoin, joten leikkaisin vanhasta pitkä- ja kapeahihaisesta t-paidasta hihat irti ja muotoilin niistä Heralle trikoobodyn. En tiedä, oliko siitä hyötyä, mutta tunsin tehneeni jotain ja koira näytti enemmän toipilaalta, kun sillä oli tuo vartaloputkilo päällä.