Meillä on
alumiininen soutuvene, jolla soutelemme silloin tällöin pienellä lahdella,
mökkirannan edessä. Lahden pohjukka on joskus taannoin ollut kapea kanava, jota
pitkin on voinut kulkea vesiteitse monen kilometrin päässä olevalle toiselle
lahdelle. Vuosikymmenten saatossa tuo kanava on kasvanut umpeen, edesauttamassa
tätä valitettavaa kehitystä on sen molemmilla puolilla olevat pellot, josta
valuu ravinteita veteen. Vettä tuossa pienessä ojantapaisessa on noin metrin
verran, matalimmillaan vain niin vähän, että soutuveneellä pääsee etenemään
juuri ja juuri. Airon lapa kuopsasee joka kiskaisulla pohjamutaan. Kahta puolen
kasvaa monen metrin korkuinen ruovikko tai kansanomaisesti kaislikko.
Kaislarannat ovat lähentyneet toisiaan niin paljon, että loppukesästä
soutaminen on mahdotonta, sillä airot ottavat molemmin puolin kiinni
kaisloihin.
Hera rakastaa veneilyä. Sillä on pienet pelastusliivit, sillä se kuikkii laidan yli niin
innoissaan ja nuuhkii pohjasta nousevaa mudan hajua haltioissaan, eikä ole
takeita, etteikö se jonkun päähänpiston innoitamana voisi loikata laidan yli.
Luonnollisestikin koira osaa uida, mutta jos se säikähtää ja lähtee kauhomaan
veneestä poispäin, voi sen kalastaminen vedestä osoittautui vaikeaksi.Tuon
umpeenkasvaneen lahdenpohjukan kaislikon suojissa pesii paljon lintuja, lisäksi
siellä asuu piisami ja iso määrä vesimyyriä, joiden tuoksu Heran nenässä on
vastustamaton.
Kauempana, veneilyn ulottumattomissa, pesii harmaahaikara, joka iltahämärissä lentelee lahden suuntaisesti kauemmas avoimemmille vesille ruokailemaan. Tuo komea lintu on joitakin kertoja laskeutunut aivan mökkirantaamme. Sen lentoa on hieno katsella, kun se kaula mutkalla liitelee edes takaisin. Yksi hienoimmista kokemuksista oli pari kesää sitten, kun havahduimme taivaalta kuuluvaan kahinaan. Aivan päämme yläpuolella, korkeuksissa, liiteli kolme merikotkaa, joiden voimakkaat siiveniskut kantautuivat aina maan pinnalle saakka. Seisoimme mykistyneinä katsomassa, kun nuo taivaan kuninkaat kaarsivat yllämme ja liitelivät tiehensä avomerta kohti.
Kauempana, veneilyn ulottumattomissa, pesii harmaahaikara, joka iltahämärissä lentelee lahden suuntaisesti kauemmas avoimemmille vesille ruokailemaan. Tuo komea lintu on joitakin kertoja laskeutunut aivan mökkirantaamme. Sen lentoa on hieno katsella, kun se kaula mutkalla liitelee edes takaisin. Yksi hienoimmista kokemuksista oli pari kesää sitten, kun havahduimme taivaalta kuuluvaan kahinaan. Aivan päämme yläpuolella, korkeuksissa, liiteli kolme merikotkaa, joiden voimakkaat siiveniskut kantautuivat aina maan pinnalle saakka. Seisoimme mykistyneinä katsomassa, kun nuo taivaan kuninkaat kaarsivat yllämme ja liitelivät tiehensä avomerta kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti