Pentuja katsomaan

Sain puhelun sopivasti omana syntymäpäivänäni, kaksi päivää pentueen syntymästä. Kasvattaja kertoi, että kaikki oli mennyt hyvin, mutta että hän soitti siksi, ettei jaksanut vastailla kaikkien sähköpostiviesteihin, vaan että puhelimitse asiat hoituisivat nopeammin ja joustavammin. Hän kertoi, että meille oli nyt varattuna urospentu. Hämmennyin sekunniksi ja sopersin, että narttua me kyllä olimme ajatelleet. Puhelimen toisesta päästä kuului naurahdus ja anteeksipyyntö: pentujen ensimmäiset vuorokaudet ovat niin intensiivisiä ja työntäyteisiä, että hänellä on univelkaa ja että vahingossa sekoitti asiat. Meille on varattuna narttupentu, jota saisi tulla katsomaan maaliskuun puolivälin paikkeilla.

Tajusin tuossa vaiheessa kysäistä, että oliko heillä asiaan vihkiytyneinä ja pitkän kokemuksen omaavina mielipidettä siitä, oliko koiriemme ikäero liian pieni, Herahan ei ollut ehtinyt täyttää vuottakaan, sillä sen syntymäpäiviin oli aikaa pari viikkoa. Mitään estettä kasvattajan mielestä ei ollut etenkään, kun Hera ei ollut enää ihan pentu.

Odotin malttamattomana iltapäivää, jonka olimme sopineet vierailuun. Maaliskuisena maanantaina ajoimme töitten jälkeen reilun tunnin ajomatkan ja saavuimme perille tavoillemme uskollisina hyvissä ajoin ennen sovittua aikaa. Soitin heidän kulmilleen päästyämme ja kysyin, saimmeko tulla vähän aikaisemmin, mikä sopi kasvattajalle mainiosti.

Omakotitalon ovesta astuessamme meitä tervehti lauma aikuisia koiria, yksi juoksi ympärillämme, toinen kerjäsi taputuksia, kolmannella oli suussaan iso nalle, jota se esitteli innokkaana. Saimme kuulla, että tuolla koiralla oli aina tapana hakea suurin mahdollinen pehmolelu, kun se halusi tervehtiä vieraita. Istuuduin jakkaralle riisumaan kenkiäni, kun syliini änkesi yli kolmekymmenkiloinen hellyydenkipeä koira. Labradorit olivat toivottaneet meidät tervetulleiksi.