Kun mikään ei ole ennallaan

Elämäni ensimmäisen  blogikirjoituksen aloitin kertomalla, kuinka nuorempi tyttäremme oli mukana vanhojen tansseissa. Eilen illalla olimme nauttimassa nuorimman poikamme esityksestä. Kaksi vuotta aikaisemmin seurasimme tansseja vanhempien ylpeydellä tietämättä, että vain muutaman tunnin sisällä mikään ei olisi enää ennallaan. Kotiin päästyämme saimme puhelun. Mieheni läheinen oli sairastunut äkillisesti ja vakavasti, eikä hänen selviytymisensä ollut varmaa. Koko hiihtoloma meni kuin sumussa huonoja uutisia peläten ja hyviä toivoen.

Vaikka pahin ei tapahtunutkaan, mikään ei palannut entiselleen. Elämä muuttui toisenlaiseksi sairauden jättäessä jälkensä. Pikkuhiljaa aloimme kuitenkin hengittää vapaammin ja etenimme, päivä kerrallaan, kohti kevättä ja toivoa paremmasta. Pääsiäisloman alku ei koskaan ollut tuntunut yhtä kaivatulta, kun ajattelimme saavamme vihdoinkin hetken huoahtaa.

Pitkäperjantaina äitini soitti ja panin merkille, että hän kuulosti väsyneeltä. Puhelun päätyttyä ajattelin, että pitäisi soittaa takaisin ja kysellä tarkemmin hänen voinnistaan, niin väsyneeltä hän kuulosti. Päätin kuitenkin soittaa vasta seuraavana päivänä, sillä oletin hänen lepäävän. Illalla tuli tieto, että hän oli nukkunut pois.

Äidiltäni perimät lasit

Eilen illalla, vanhojen tansseista kotiin tultuamme otin keittiön kaapista, ylimmältä hyllyltä, kaksi lasia. Ne ovat pienet kristallipikarit, joiden yläosa on hennon vihertävä. Muistan lapsena aina ihastelleeni noita laseja, jotka äitini oli perinyt omalta äidiltään. Ne otettiin esille, kun meille tuli vieraita. Hienot rouvat siemailivat likööriä noista kimmeltävistä laseista. Äitini tavaroita jakaessamme halusin itselleni jäljellä olevat kolme lasia.

Heran ensimmäinen viikko meillä

Kohotimme noissa pikareissa maljan vanhojentansseille ja äitini muistolle. Huolimatta siitä, että tämä hiihtoloman kynnyksellä oleva helmikuinen perjantai on jäänyt mieleeni päivänä, jonka jälkeen mikään ei ollut ennallaan, en muistele tuota päivää pelkästään surullisena, sillä reilun kuukauden kuluttua äitini kuolemasta meille tuli koira, melkein neljännesvuosisadan koirattoman ajan jälkeen. Vaikka joidenkin asioiden toivoisi olevan toisin, niiden ansioista olemme saaneet sellaisia asioita, joista olen joka päivä iloinen ja kiitollinen.