Voiko tämän alemmaksi vajota?

Mä sotken nämä langat....

Villapaitojen ja mielestäni nerokkaan sadeviitan, josta Hera oli aivan eri mieltä, lisäksi puikoilla ja virkkuukoukulla saa paljon kivaa aikaiseksi. Vaikka itse tuotosta tuskin tulee koskaan käytettyä, oli aikaisemmassa tekstissäni mukana olleen harmaan kypärämyssyn virkkaaminen kivaa, sillä sen väkersi iltapuhteena.

Lapsena pidin paljon nukenvaatteiden tekemisestä sekä paperinukkien piirtämisestä, sillä niille oli helppo puuhastella kokonainen vaatevarasto kaikkine asusteineen. Ei niillä varsinaisesti voinut leikkiä eikä tullut leikityksi, itse juju oli siinä tekemisessä. Asustekokonaisuuksien suunnittelemisessa, toteuttamisessa ja leikkaamisessa vierähti mukavasti tunti poikineen. Erityisen antoisaksi touhun teki se, että kaksi vuotta nuorempi sisareni oli selkeästi minua huonompi ja hyödynsin iän suomaa etulyöntiasemaa häikälemättömästi. Tämä valitettavasti kääntyi ennemmin tai myöhemmin minua vastaan, sillä jossain vaiheessa sisareni purki turhautumisensa esimerkiksi mummiini, joka tuli auttamaan häntä ja piirsi tukevalle paperille hienoja vaatteita, jotka leikattiin irti kynsisaksilla, todella tarkasti. Näin ollen minun oli tyydyttävä omiin räpellyksiini, koska olin vanhempi ja taitavampi ja sisareni sai leikkiä vaatteilla, jotka minun silmissäni olivat kuin kaupasta ostettuja.

Vaikka nykyään naureskelen ja päivittelen hollywoodjulkkiksien pikkukoirien vaatteita ja varusteita ja mietin, kuinka aikuiset ihmiset ihan tosissaan vaatettavat koiriaan kuin pieniä nukkeja, on välillä vaikea vastustaa kiusausta koristella koirasta vielä söpömmän näköinen.

Viime jouluna lahjoja pakatessani solmin leveästä lahjanarusta rusetin Heran kaulaan, koska se näytti minusta niin suloiselta. Hera ei tästä ulkonäkönsä tuunaamisesta piitannut, mutta sain sen istumaan pienen hetken, että ennätin ikuistaa sen voidakseni jakaa kuvan netissä ja saada sille paljon ihastuneita tykkäyksiä.

Jouluaaton lähestyessä oli vuorossa perinteinen tonttulakkikuva. Koska miellä ei enää ole pieniä lapsia, joutui Hera jälleen uhrikseni. En todellakaan usko saavani yhtä paljon huomiota kuvalla, jossa istuisi parikymppiset lapset tonttulakki päässään maireasti hymyillen. Lähinnä ajatus tuosta kuvasta asettuu nolon ja pelottavan välimaastoon.

Tää on kyllä jo kaiken huippu

Viimeisin repsahdus tapahtui vain pari päivää sitten, kun eräs koirakaverini lähetti minulle kuvan koiralle neulotusta kypärämyssystä. Minusta Heran elämä ei olisi täydellinen ilman tuota pipoa ja kuvan nähtyäni kipasin käsityökorille. Olin todella tyytyväinen parin tunnin päästä käsissäni olleeseen lopputulokseen.

Hera ei ollut. Se jämähti seisaalleen ja riiputti päätään kuono melkein lattiassa kiinni, eikä suostunut liikahtamaankaan, ennen kuin armahdin sen ja kiikutin pipon samaan kasaan muiden tarpeettomien tekeleiden seuraan.