Pyhäinpäivän sarastuksessa

Useina aamuina Heralla on tapana herättää meidät ennen herätyskelloa. Se itkee makuuhuoneen ovella, aidan takana, sillä meillä koirat saavat huseerata vapaasti kaikkialla muualla paitsi makuuhuoneessa.

Nykyisin annan sen useimmiten itkeä ja odotan, että se hiljenee, jottei se opi, että kun aikansa parkuu, niin kyllä sieltä joku nousee. Tätä voi tehdä nyt, kun enää tarvitse sännätä ulos heti, kun kuulee Heran heränneen.

Sisäsiistiksi opettelemisessa oli ylimääräistä haastetta, kun Hera heräsi, hiipi pissille eteisen lattialle, usein paperin viereen, minkä jälkeen se alkoi iloisen loikkimisen porttia vasten, jolloin me heräsimme. Nukuin varoiksi puolipukeissa, jotta minun olisi helppo sännätä ylös ensimmäiset tassunrapinat kuullessani, napata koira kainaloon ja äkkiä ulos, usein vain todetakseni, että vahinko oli jo tapahtunut. Nyttemmin Hera ei halua ulos kuin vasta kunnolla herättyään. Se itkee makuuhuoneen ovella aivan muusta syystä.

Kun hellyn ja nousen ylös, se kääntyy portilta ja kipittää olohuoneeseen, sohvan viereen odottamaan. Menen sen perässä, puoliunessa, panen pitkäkseni sohvaan samalla kuin Hera loikkaa viereeni. Se tassuttelee aikansa päälläni, minkä jälkeen se löytää mieleisensä paikan rintakehäni päältä.

Hera päiväunilla, sohvassa tietenkin.

Mieheni kertoi minulle lukeneensa, että pelästynyttä tai itkevää lasta tyynnyteltäessä käytettävä pehmeä ’shh’ ääni toimii myös rauhoittavana äänenä hermostuneen eläimen ollessa kyseessä. Ääni muistuttaa meidän aivojemme alkukantaisissa osissa sikiöajoista tuttua ääntä, äidin veren kohinaa ja hengitystä. Muistan elävästi, kun lasten ollessa pieniä parhaita hetkiä oli, kun kuunteli nukkuvan lapsen raukeaa hengitystä ja tunsi hengityksen liikkeet ja pienen sydämen sykkeen omaa kehoaan vastan, kun makasi sohvassa tai istui mukavasti nojatuolissa nukkuva lapsi sylissään.

Nämä ajat palautuivat elävästi mieleeni, kun Hera aamuisin on hellyydenkipeä ja hakeutuu nukkumaan aivan minuun kiinni. Koskaan muulloin se ei makaa näin, vaikka sylissä tai sohvassa nukkuisikin. Se panee päänsä toiselle olkapäälleni niin, että sen kuono nuuskuttaa niskassani ja sen kaula painautuu minun kaulaani vasten.

Aamuun heräävä talo on vielä hiljainen ja ummistan silmäni hetkeksi. Jään kuulostelemaan koiran tasaista hengitystä ja tunnen sen kaulasuonen sykkivän omaa kaulaani vasten. Viikonlopun kiireetön aamu salli minun nauttia tästä hetkestä tavallista pitempään. Hiljaisen hengityksen ääni tuntui niin lohdulliselta, kun pyhäinpäivän aamun sarastuksessa ajattelin lämmöllä ja kaipauksella puolitoista vuotta sitten kuollutta äitiäni, kauan sitten poisnukkuneita isovanhempiani ja pientä isosiskoani, jota en koskaan ennättänyt tavata.